Kuvakirjoja vauvan tulosta perheeseen

Kun meille aikoinaan odotettiin toista lasta, varasin kirjastosta ja kirjakaupasta arsenaalin kirjoja, joiden avulla valmistelin silloin alle kaksivuotiasta esikoistamme vauvan tuloon. Kirjoja löytyikin ihan mukavasti, mutta olin hiukan pettynyt siihen, miten ne kaikki tuntuivat toistelevan samaa kaavaa ja samaa draaman kaarta.

Nyt meille ei enää tule yhtään vauvaa, mutta tykkäämme kyllä aina silloin tällöin lueskella vauvojen tulosta kertovia kirjoja, varsinkin kun viime aikoina on ilmestynyt pari oikein virkeää kirjaa vauvan syntymästä ja isosisarukseksi tulemisesta. Sekä Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneo (S&S, 2016) että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus (WSOY, 2017) poikkeavat hauskalla tavalla perinteisimmistä “meille tulee vauva” -kuvakirjoista .
img_0905

Olemme lainanneet Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneon kirjastosta jo muutaman kerran. Kirja ilahduttaa superhienolla kuvituksellaan ja eri suuntiin rönsyilevällä, mielikuvitusta kutkuttavalla nonsense-tarinallaan.

img_0908

Itä-Borneo on kirja lasten tavallisesta päivästä ja siitä, mistä vauvat tulevat. Eräänä iltapäivänä, kun isä Karhula tulee hakemaan lapsiaan päiväkodissa, häntä odottaa myös sarja kysymyksiä: mistä vauvat tulevat ja miten ne päätyvät äidin vatsaan?

Isä pakkaa lapset polkupyörän kyytiin ja vastaa kysymyksiin – mutta omalla tavallaan. Tuuli kuljettaa vauvansiemeniä, joita äiti voi vahingossa nielaista, ja vauvat ovat ennen syntymäänsä Itä-Borneossa (siitä kirjalle nimi) jolleivät joudu ikävään Haaparantaan syömään eineslihapullia. Tarinaa riittää koko kotimatkaksi.

img_0910

Rakastan kirjan rentoa, humoristista otetta ja letkeää tarinankerrontaa. Ensimmäisellä lukukerralla mietin silti, onko kirjan hölynpöly vauvojen alkuperästä oikeasti tarpeen. Onko tämä nyt vain nykyversio marjapuskan alta löydetyistä vauvoista tai haikaran tuomista lapsista?

Mutta toisaalta, laskemmehan me luikuria mistä tahansa muustakin aiheesta, miksei sitten lasten saamisesta! Minulle on kuitenkin tärkeää, että omat lapsemme tietävät mistä lapset tulevat, lapsentasoisesti kerrottuna totta kai.

img_0911

Kirjan esittämä tilanne on todenmakuinen: vakavista, suurista aiheista ei ainakaan meillä keskustella koskaan kodin rauhassa, siinä sohvalla vierekkäin istuen, vaan ne tulevat lapsen mieleen bussissa, ruokakaupassa tai ravintolan pöydässä. Ja se on ihan ok. Itse olen päässyt selittämään kolmivuotiaalle täpötäydessä junassa, miten ne lapset oikein tulevat.

Virkistävää muuten, että tässä kirjassa isi on vaihteeksi laitettu kysymysprässiin! Kaikkineen kirja on hyvin eletyn elämän oloinen; voisin kuvitella, että tarinat olisivat voineet syntyä tarinoimishaluisen isän oikeasti lapsilleen kertomina. Isihuumori kunniaan!

img_0912

Kuvitus on moderni, pelkistetty ja hauska, kertakaikkisen hieno. Tykkäämme kaikki katsella Itä-Borneon kuvia – näitä olisi kiva saada postikortteina tai vaikka lakanoihin lapselle, jooko! Meillä on onneksi kustantajan ystävämyynnistä siepatut täytettävät julisteet, joihin voi kirjoittaa tietoja lapsesta. Ne ovatkin olleet tosi rakkaat lapsillemme.

Kirjastosta lainaamamme Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus ilahduttaa minua monella tavalla. Sen tarina on raikas ja huumorintajuinen, ja kuvitus reipas.

Villiinan perheeseen, johon kuuluu Villiinan lisäksi äiti ja mamma, on tulossa vauva, ja se hiukan harmittaa tyttöä. Eräänä päivänä Villiina kompastuu kotiovella odottavaan vauvapakkaukseen – ja säikähtää. Pakkauksesta puuttuu vauva! Onko Villiina hukannut sen? Villiina lähtee kaverinsa Jimin kanssa etsimään vauvaa, mutta löytääkin vain mummon.

Mummo lohduttaa, että vauva ei ole kadonnut mihinkään, vaan kasvaa yhä äidin mahassa. Mummo myös järjestää Villiinalle oman isosiskopakkauksen, mikä onkin muuten loistava ajatus!

Kirja käsittelee huumorintajuisesti tunteita, joita isompi sisarus joutuu käymään läpi vauvan tullessa perheeseen. Ei ole helppoa olla pieni ja iso yhtä aikaa! (Luulen, että juuri tästä syytä tuore eskarilaisemme tykkää tästä kirjasta niin kovasti, sillä hän käy näitä samoja tuntemuksia läpi oman elämänmuutoksensa yhteydessä.) Vauva muuttaa esikoisen roolia perheessä, ja mustasukkaisuudelta on vaikea välttyä. Onneksi Villiinalla on mummo, jonka kanssa voi käsitellä aihetta!

Tykkään kirjassa myös siitä, että Villiina on sateenkaariperheen lapsi – hänellä on äiti ja mamma – mutta asiaa ei sen suuremmin alleviivata. Mahtavaa, että kuvakirjoissa esitellään erilaisia perhemalleja ja muutenkin erilaisuutta.

PS. Rakastan kirjoja, joiden sisäkansien eteen on nähty vaivaa. Villiinan sisäkannet näyttävät kaksi eri tilannetta jäätelöauton vierailusta. Tarkkasilmäinen viisivuotiaamme tykkää myös etsiä näistä eroja.

Jos kaipaat lisälukemista vauvan tulosta perheeseen ja isosiskoksi tai -veljeksi tulemisesta, muista myös nämä kotimaiset kirjat: Sanna Pelliccionin Onni-pojasta tulee isoveli ja Kristiina Louhen kirjat Aino ja pakkasen poika ja Tomppa ja piimänakki.

 

 

Advertisements

Päivä eläinten rautateillä

Harvaa kirjasarjaa on meillä luettu yhtä ahkerasti kuin Sharon Renttan Päivä eläinten… -kirjoja. Matkakuumeiset lapsemme ovat viime aikoina halunneet lukea yhä uudestaan ja uudestaan sarjaan kuuluvaa Päivä eläinten lentoasemalla -kirjaa, ja minun on myönnettävä, että huokaisin helpotuksesta, kun sarjasta ilmestyi uusi osa, Päivä eläinten rautateillä (Mäkelä 2017). Nyt pääsisin välillä lukemaan jotain toistakin tarinaa!

Kirjassa Leevi-poika ja hänen pappansa rakastavat junia. Pappa on jopa ollut veturinkuljettaja, ja sellaiseksi haluaa myös Leevi.

Leevi ja pappa myös matkustavat junilla. Matkalla voi sattua kaikenlaista: junat voivat olla myöhässä, ja toiset matkustajat eivät aina käyttäydy huomaavaisesti. Eräänä päivänä, kun Leevi ja pappa ovat matkalla merenrannalle, juna ei lähdekään liikkeelle, sillä se tarvitsisi uuden kuljettajan. Nyt koittaa papan ja Leevin tähtihetki – juuri he pääsevät ohjaamaan junaa! Lopussa odottaa mieluinen palkinto, uimaranta ja jäätelö.

Lapsemme tykkäävät kirjasta kovasti. Kaikenlaisia menopelejä rakastava kolmivuotiaamme intoilee kirjan junista, ja matkakuumeista viisivuotiastamme kirja auttaa kaukokaipuussa.

Tämä kirja, kuten muutkin Renttan kirjat, yhdistelee mukavasti tietoa ja kerronnallisuutta. Lapset oppivat uutta esimerkiksi eri junatyypeistä ja hyvistä käytöstavoista junassa. Meillä on kirjan alku- ja keskikohdissa ensimmäisillä lukukerroilla pientä hämmennystä kirjan tarinankuljetuksen kanssa. Emme meinaa saada selvää, kertooko tarina yhdestä vai monesta matkasta, ja minkä junan kyytiin päähenkilöt oikein kiipeävätkään.

Kuvituksessa on edellisten osien tapaan runsaasti kivoja yksityiskohtia. Lasten riemuksi tarinassa seikkailee statisteina myös edellisistä kirjoista tuttuja hahmoja, joita lapset rakastavat bongailla sivuilta. Yllä olevassa kuvassa esimerkiksi on tuttuja hahmoja tungokseen asti.

Päivä eläinten rautateillä on hyvä kirja lapsia kiehtovasta aihepiiristä, ja luemme sen varmasti aivan puhki tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina. Silti minusta tuntuu, että kirjasta pikkuisen puuttuu monissa aiemmissa osissa ollutta särmää. Vitsit eivät ole ihan yhtä hauskoja, eikä aiheen käsittely ihan yhtä kiehtovaa kuin useissa aiemmissa kirjoissa.

Kirjasta myös puuttuu monissa sarjan muissa kirjoissa ilahduttanut vakielementti, lista tarpeellisista tarvikkeista (esim. minkälaisia keksejä rakennusmiehet tykkäävät syödä tai minkälaisia välineitä lääkärit tarvitsevat työssään). Se on suuri harmi, sillä se on ollut yksi kaikkein tärkeimmistä kohdista muissa kirjoissa!

Päivä eläinten rautateillä
Teksti ja kuvitus: Sharon Rentta (suom. Terhi Leskinen)
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kerro satu, Tatu

Olen kirjahullu, ja niin ovat lapsenikin. Kiitos kaikille ylemmille voimille tästä! Innostun aina, kun löydän (lasten)kirjan, joka kertoo lukemisen ja tarinoiden voimasta. Jeanne Willisin ja Holly Clifton-Brownin Kerro satu, Tatu (Mäkelä, 2017) on kertomus tytöstä ja hänen pehmoleijonastaan, ikävästä ja satujen tärkeydestä.

Tyttö kertoo leijonalle joka ilta iltasaduksi tarinoita omasta elämästään, kunnes eräänä päivänä häntä ei enää näy. Onko hän kasvanut liian isoksi tarinoimaan, miettii leijona, ja kaipaa tarinoita.

Leijonan ei auta muu kuin sepittää oma tarina. Se kertoo leijonaa kaipaavasta tytöstä, joka palaa leijonan luo ja haluaa kuulla tarinan. Kerro satu, Tatu, tyttö pyytää, ja Tatu-leijona kertoo tarinoita tytön ja leijonan yhteisistä seikkailuista. Kaikilla on onnellinen loppu!

Kerro satu, Tatu on vähäsanainen kirja, joka lyhyytensä vuoksi sopii hyvin myös ihan pienimmillekin tarinoiden ystäville. Parhaiten sen sanoma aukeaa kuitenkin varmaan hiukkasen isommille kuulijoille, 3-, 4- ja 5-vuotiaille.

Tämä on oikein hyvä tällainen peruskuvakirja, jollaisia lainaamme aina kirjastosta läjäpäin. Tykkään siitä, miten tarina korostaa mielikuvituksen voimaa ja tarinoiden tärkeyttä, ja miten päähenkilö lohduttaa itseään tarinoimalla.

Omassa elämässämme olen nähnyt tarinoiden mahdin esimerkiksi lukuisina arkiaamuina. Uhmaikäisemme ei aina halua mennä hoitoon eikä varsinkaan kävellä hoitomatkaa. Yhtenä pakkasaamuna tuskailin keskellä suojatietä jäkittävän kolmivuotiaan kanssa, kunnes keksin houkutella häntä liikkeelle tarinalla. Jos liikut reippaasti eteenpäin, saat kuulla kertomuksen kahdesta ihanasta lapsesta ja heidän ihanasta aamustaan, aloitin. Lapsi singahti liikkeelle kuin ammus, ja loppumatka meni kuin siivillä. Siitä lähtien olen vauhdittanut tarinoilla kaikkia vaikeita aamuja, ja joitakin helppojakin.

Holly Clifton-Brownin kuvitus on herttaista ja lapsiin vetoavaa. Hahmoilla on suuret pallopäät, oikein lapsekkaat ja suloiset. Tatu-leijona on tosi söötin näköinen!

Aukeamat ovat rauhallisia, ja niillä tapahtuu vain vähän. Senkin puolesta tämä kirja sopii pienillekin lukijoille, sellaisille jotka juuri siirtyvät kartonkisivuisista kirjoista “oikeisiin” kirjoihin.

Jos etsit kirjoja lukemisen ja kirjojen voimasta, muista myös nämä: Ritari joka ei halunnut taistella on tuoreehko, hauska tarina, jossa kirjallisuus voittaa sotaisuuden. Roald Dahlin klassikko Matilda on aivan ihana, mutta suunnattu isommille lapsille kuin tämä. Meillä on ollut nyt muutaman kerran lainassa myös Julia Donaldsonin ja Sara Ogilvien tuore Etsiväkoira Ella (Mäkelä 2017) jossa Ella-koira selvittää kadonneiden kirjojen arvoitusta. Suositus myös sille!

Kerro satu, Tatu
Teksti: Jeanne Willis (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Holly Clifton-Brown
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2017
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta

Hauska lastenrunokirja Tippukivitapaus

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapaus (Otava, 2017) on kirja, jota olen todella odottanut ilmestyväksi, ja jo kauan, siitä lähtien kun luin Olivian haastattelusta, että tällainen ihanuus olisi tulossa.

Rakastamme Ruohosen edellisiä runokokoelmia Allakka Pullakka ja Yökyöpelit kiihkeästi. Ostin niiden yhteisniteen silloin, kun esikoisemme oli kuukauden ikäinen, ja lueskelin niitä ääneen häntä imettäessäni. Voi siis sanoa, että tyttäreni on saanut Laura Ruohosen runoja jo äidinmaidossaan. Ilmankos hänkin niistä niin tykkää! Lapset ovat myös kuulleet Ruohosen runoja telkkariohjelmasta ja Yökyöpeli-cd:ltä.

Tippukivitapaus-kokoelman runot liikkuvat niin lapsiperheen arjessa (esimerkiksi runoissa Nirson lounas tai Äiti, sun pitää osata) kuin eläinten, hirviöiden ja mielikuvitusolentojenkin maailmassa. Kokoelma on täynnä erilaisia kiinnostavia tyyppejä, joista osa on jo Ruohosen edellisistä kokoelmista tuttuja.

Ruohonen leikittelee kielellä suvereenisti. Osa runoista on nonsenseä (“Tsiis mei, juu ei / pili pali bik mäk…”) joka villinnyttää lapset, osa taas on tarinallisempia ja kertovampia. Tippukivitapaus sisältää niin lyhyitä, muutaman sanan mittaisia runoja kuin pidempiäkin, koko sivun täyttäviä runoja.

Lastemme suosikiksi kokoelmasta nousee Yllytyshullu-runo, jossa paitsi puhutaan heille ajankohtaisesta asiasta, uskaltamisesta, myös viljellään heitä ihastuttavaa vessahuumoria:

“Et uskalla! Et uskalla! / Hei katsokaa, hei minua! / Voin nuolla kobran peppua / voin kissan pissaks taikoa / ja nokkosissa tanssia…”

Laura Ruohosella on ihana kyky saada runot soljumaan vaivattoman kuuloisesti. Siinä samaisessa Olivian haastattelussa, johon viittasin aiemmin, hän kertoo että runojen sepittäminen on hänelle oikeastikin helppoa, “hilpeää kuin pulkkamäessä laskeminen”. Mikä mieletön lahja ihmiselle!

(Rakastan muuten Ruohosen kommenttia, että pakottamatta ja helposti syntyvät asiat ovat yhtä arvokkaita kuin ne, jotka tulevat kovan työn jälkeen, vaikkei taiteen tekemisen ikään kuin pitäisi olla liian hauskaa eikä helppoa. Tämän kommentin olen repäissyt itselleni aikoinaan lehdestä talteen ohjenuoraksi elämää varten.)

Kirjan runot toimivat valtavan hyvin ääneen luettaessa ja pitävät koko yleisöä otteessaan, niin lapsia kuin aikuistakin.

Erika Kallasmaan kuvitus on jälleen hieno. Oivaltavat kuvat täyttävät aukeamat ihastuttavilla yksityiskohdilla ja hauskoilla hahmoilla. Välillä lapset eivät anna minun kääntää runon jälkeen sivua, kun kuvan katselu on kesken – aina hyvä merkki toimivasta kuvituksesta!

Lisää hyviä uutisia runojen ystäville: Tippukivitapauksesta on tulossa talvella Kansallisteatteriin runomusikaali. Liput ovat myynnissä jo nyt, ei kun varaamaan vaan! Meidän lapsemme ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä sinne heti nähtyään Hesarissa ilmoituksen.

Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kadonnut äitini

Käsi ylös kaikki, jotka eivät ole tunteneet syyllisyyttä riideltyään lasten kuullen.

Kovin moni käsi ei tainnut nousta.

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S&S, 2017) on koskettava kirja, joka pohtii lapsen pelkoja päivänä aikuisten riidan jälkeen.

Kirjassa nimettömäksi jäävä minäkertoja herää yöllä aikuisten riitelyyn peloissaan ja yksin. Seuraavana päivänä äiti on kadonnut, mutta päähenkilön luokse ilmestyy omituinen koira nimeltä Nalle, joka vuoroin kaipaa lohdutusta, vuoroin riehuu ja raivoaa.

“Äiti oli kadonnut, koska hän ei halunnut enää mitään. Hän ei halunnut ripustaa minun sukkiani narulle kuivumaan eikä laittaa niitä pyykkikoneeseen. Äiti ei halunnut edes nähdä yhtään sukkaa enää. Äiti ei enää jaksanut imuroida keittiön mattoa, jolle oli varissut murusia minun näkkileivästäni. Eikä äiti halunnut pyyhkiä pöydältä enää yhtäkään jugurttipisaraa iltapalan jälkeen tai kaivaa minun pikkuautojani sohvan alta.”

Äiti ei ehkä palaa takaisin, vaikka kirjan viimeisessä kuvassa lapsi onkin päässyt äidin syliin.

Tämä kaunis kirja pureutuu lapsen tuntemuksiin herkästi ja hienosti. Pelottaa, kun joutuu todistamaan vanhempien riitaa ja kuulee äidin tuskastumisen arkisiin askareisiin. Rakastaakohan äiti enää? Oliko se lapsen vika, että äiti suuttui ja katosi?

Kadonnut äiti -kirjan teema ei ole helpoimmasta päästä, eikä myöskään kirjan tapa käsitellä aihetta. Kirja ei kerro suoraan, mitä lopulta tapahtuu. Lapsen tunteita käsitellään ennen kaikkea mielikuvituskoiran kautta – tämäkään ei ole simppelein ratkaisu lapselle ymmärrettäväksi.

Löydän itseni heijastelemasta omaa kiireistä, väsynyttä ja ajoittain aika kiukkuistakin elämäntilannettani kirjan kertomukseen. Miltä lapsistamme tuntuu? Ovatko he peloissaan, kun minä olen niin äksy? Äitienpäiväkin on edessä, ja minulle se on sellainen vuosittainen merkkipaalu, joka pysäyttää pohtimaan omaa vanhemmuutta, vahvuuksineen ja riittämättömyyden tuntemuksineen.

Mietin myös, onko tämä varsinainen lastenkirja ollenkaan, vai kuvakirja aikuisille? En ehkä lukisi tätä esimerkiksi vanhempien eron pyörteissä oleville lapsille, sillä kirja ei tarjoa heille juuri lohtua, ennemminkin juuri vertaistukea aikuisille.

En ole lukenut tätä kirjaa vielä lastemme kanssa, sillä tuntuu, että se on parempi säästää johonkin vähän rauhallisempaan kohtaa elämää.Ehkä minua myös oman äitini (onneksi vasta aikuisena) menettäneenä riipaisee tämä äidin menettäminen aihepiirinä, ja haluan säästellä lapsiamme siltä. Kuopus kuitenkin nappasi kirjan tietokoneeni päältä ja halusi, että lukisimme sen iltasaduksi. Sanoin, että säästetään se myöhemmäksi, että se on vähän surullinen iltasaduksi. Esikoinen kommentoi: “Jos sinä kirjoitat siitä, niin kirjoita se iloisemmaksi samalla!” Tämän kommentin myötä mietimme yhdessä sitä, pitääkö kaikkien kirjojen olla hauskoja ja iloisia, vai olisiko hyvä välillä myös lukea surullisia tai kiukkuisia kirjoja. Jospa sellaiset auttaisivat meitä ymmärtämään jotain lisää itsestämme ja ympäristöstämme.

Olemme lukeneet Hannamari Ruohosen kuvittamia Niilo leipoo- ja Sehän on Pikkuapina-kirjoja tosi ahkerasti, ja siltäkin kannalta oli kiva päästä tutustumaan tähän Ruohosen uutuuteen. Lapset tunnistivat kuvitustyylin heti kannesta, ja lopulta kävin takavarikoimassa kirjan kuopuksen sängystä tänä iltana. “Äiti kyllä mä saan pitää tämän, kun nää kuvat on niin hienoja.” Niin ovat, äidinkin mielestä tosi hienoja.

Kadonnut äitini
Teksti ja kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kurre Keikari ja popcornit

Sanna Tahvanaisen ja Lena Frölander-Ulfin Kurre Keikari ja popcornit (S&S, 2017) on pikkuinen kirja, joka kertoo ahneudesta.

Kurre Keikari tunnetaan hienosta vaatteistaan, joiden veroisia ei ole kenelläkään koko Lontoossa, Kurren kotikaupungissa. Tämä puiston tyylikkäin orava pitää aarteenaan kultakelloa, perintökalua.

Eräänä päivänä puistokävelyllä Kurre löytää puistonpenkin alta jotain valkoista ja ihanaa.  Se on popkornia, ja sitä on pakko saada lisää. Onneksi puistossa kulkee popkornikauppias – mutta voi, herkku on maksullista, eikä Kurrella ole rahaa. Kaikki on mennyt vaatteisiin! Kurre keksii repiä asustaan kultanapit irti, jotta se saa himoitsemaansa herkkua. Popkorni on yhtä hyvää kuin aiemminkin, mutta loppuu ennen pitkää. On jano ja mahaan koskee, mutta lisää on saatava.

Kurre luopuu lopuistakin vaatteistaan ja tärkeästä perintökellostaan, jotta saisi lisää. Kurren ystävä Rotta löytää Kurren lopulta maasta makaamasta. Rotta ottaa Kurren mukaansa ja herättelee tätä tajuamaan tilansa. “Vaatteet ovat ehkä hienoimmillaan silloin kun ne ovat uusia”, Rotta sanoo. “Ystävyyden laita on päinvastoin.”

Minulla on pieniä vaikeuksia päästä perille siitä, mikä kirjan perimmäinen sanoma on. Ehkä se, että ystävyys kaiken voittaa, eikä ystävyydessä ei ole kyse ulkoisista seikoista, kuten vaatteista. Kurre esitellään melko itsekkäänä olentona, joka himoitsee hienoja vaatteita ja esineitä sekä yltäkylläisesti herkkuja. Onneksi sillä on kuitenkin ystävänä rotta, joka välittää siitä puutteista huolimatta. Ystävyys paranee vanhetessaan, kuten rotta lopussa muistuttaa.

Tarina on aikuisen korvaan hiukan synkkä ja saa ajattelemaan kaikenlaisia addiktioita alkoholismista huumeriippuvuuteen. Varsinkin lopun kohta, jossa Kurre on luopunut vaatteistaankin ja makaa sateessa maassa, teki minulle vähän huonon olon. Lapset kuuntelivat vakavana, mutta heillä ei tietenkään (onneksi) ole sellaista viitekehystä kuin aikuisella tulkita tällaista katuojaan joutumista. Lapsille kyllä on hyvin tuttua herkkujen liiallinen ahmiminen esimerkiksi synttäreillä. Ei ole ollut yksi kerta eikä kaksikaan, kun olemme joutuneet käymään tiukkaa vääntöä herkkujen määrästä.

Kuvitus on ihanalla tavalla omansa näköistä, ja pysähdymme lasten kanssa katselemaan hienoa jälkeä. Lena Frölander-Ulfin omintakeinen kuvitustyyli on meille ennestään tuttua tuoreehkosta Minä, Muru ja metsä -kirjasta.

Kurre Keikari ja popcornit
Teksti: Sanna Tahvanainen
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Karhu joka sanoi Pöö!

Olen David Walliamsin ihailija. Rakastan hänen komediasarjojaan (varsinkin Pikku-Britanniaa) ja hänen nuortenkirjoissaan on mahtavia oivalluksia ja hyvää huumoria. Walliams on kirjoittanut myös kuvakirjatekstejä, joista en oikein osaa olla mitään yksiselitteistä mieltä. (Lue vaikka postaukseni Gangsterimummi-kirjasta ja Lievästi ärsyttävästä norsusta)

Walliamsilta on nyt ilmestynyt uusi kirja suomeksi, Karhu joka sanoi Pöö! (Mäkelä, 2017). Kirja kertoo maailman huipulla asuvasta jääkarhunpennusta, joka mielipuuhaa on isompien pelottelu. Pentu nauraa katketakseen, kun isot säikähtävät sen huutaessa Pöö!

Eräänä päivänä jääkarhun kotiin Pohjoisnavalle saapuu kuvausryhmä tekemään tv-ohjelmaa. Kaikki eläimet valmistautuvat omalla tavallaan ryhmän kohtaamiseen – ja jääkarhunpentu käy pelottelemassa niitä kaikkia. Illan koittaessa se kohtaa viimein myös kuvausryhmän ihmiset, ja käy tietenkin säikäyttämässä myös heidät. Ihmiset suuttuvat ja päättävät jättää koko kuvaukset kesken. Toiset eläimet suivaantuvat pikku jääkarhulle ja antavat sen maistaa omaa lääkettään. Pentu ottaa opikseen – tai sitten ei.

Aikuisena ja kasvattajana minun on vaikea olla täysin sydämin mukana näissä Walliamsin tarinoissa häiriköistä, jotka käyttäytyvät ikävästi toisia kohtaan. Walliamsin ensimmäisen kuvakirjan “lievästi ärsyttävä norsu” oli minusta ihan törkeän ärsyttävä norsu, eikä tämä säikyttelevä jääkarhunpentukaan nyt ole sellainen lapsi, joka ensimmäisenä saa aikuisten sydämet heltymään.

MUTTA. Tämähän ei ole kirja aikuisille. Tämä on lastenkirja. Luin talvemmalla Imagesta Riikka Pulkkisen juttua lastenkirjallisuudesta, jossa hän pohti myös sitä, miksi lastenkirjallisuuden pitäisi kasvattaa. Eihän aikuistenkaan kirjallisuus tee sitä! Tämäkään kirja ei ole normatiivinen opas siihen, miten siivon lapsen pitäisi käyttäytyä, vaan kuvaus sellaisesta käytöksestä, jota monet lapset tavalla tai toisella harrastavat. Miksi lapset jatkavat sellaista käytöstä, joka ärsyttää aikuisia? Koska se tuntuu heistä hyvältä. JA lapsista on ilahduttavaa (ja myös vähän hämmentävää) lukea vaihteeksi sellaisista lapsista, jotka eivät käyttäydy koko ajan enkelimäisesti.

Tony Rossin (“taiteilijaneron”, kuten kirjan kansi lupaa) kuvitus on tässä kirjassa parhaimmillaan. Ross on luonut ilmeikkäitä eläimiä ja saanut sinänsä yksitotisen miljöön, jäätikön, näyttämään hienolta.

Karhu joka sanoi Pöö! (alk. The Bear Who Went Boo!)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta