Karhu joka sanoi Pöö!

Olen David Walliamsin ihailija. Rakastan hänen komediasarjojaan (varsinkin Pikku-Britanniaa) ja hänen nuortenkirjoissaan on mahtavia oivalluksia ja hyvää huumoria. Walliams on kirjoittanut myös kuvakirjatekstejä, joista en oikein osaa olla mitään yksiselitteistä mieltä. (Lue vaikka postaukseni Gangsterimummi-kirjasta ja Lievästi ärsyttävästä norsusta)

Walliamsilta on nyt ilmestynyt uusi kirja suomeksi, Karhu joka sanoi Pöö! (Mäkelä, 2017). Kirja kertoo maailman huipulla asuvasta jääkarhunpennusta, joka mielipuuhaa on isompien pelottelu. Pentu nauraa katketakseen, kun isot säikähtävät sen huutaessa Pöö!

Eräänä päivänä jääkarhun kotiin Pohjoisnavalle saapuu kuvausryhmä tekemään tv-ohjelmaa. Kaikki eläimet valmistautuvat omalla tavallaan ryhmän kohtaamiseen – ja jääkarhunpentu käy pelottelemassa niitä kaikkia. Illan koittaessa se kohtaa viimein myös kuvausryhmän ihmiset, ja käy tietenkin säikäyttämässä myös heidät. Ihmiset suuttuvat ja päättävät jättää koko kuvaukset kesken. Toiset eläimet suivaantuvat pikku jääkarhulle ja antavat sen maistaa omaa lääkettään. Pentu ottaa opikseen – tai sitten ei.

Aikuisena ja kasvattajana minun on vaikea olla täysin sydämin mukana näissä Walliamsin tarinoissa häiriköistä, jotka käyttäytyvät ikävästi toisia kohtaan. Walliamsin ensimmäisen kuvakirjan “lievästi ärsyttävä norsu” oli minusta ihan törkeän ärsyttävä norsu, eikä tämä säikyttelevä jääkarhunpentukaan nyt ole sellainen lapsi, joka ensimmäisenä saa aikuisten sydämet heltymään.

MUTTA. Tämähän ei ole kirja aikuisille. Tämä on lastenkirja. Luin talvemmalla Imagesta Riikka Pulkkisen juttua lastenkirjallisuudesta, jossa hän pohti myös sitä, miksi lastenkirjallisuuden pitäisi kasvattaa. Eihän aikuistenkaan kirjallisuus tee sitä! Tämäkään kirja ei ole normatiivinen opas siihen, miten siivon lapsen pitäisi käyttäytyä, vaan kuvaus sellaisesta käytöksestä, jota monet lapset tavalla tai toisella harrastavat. Miksi lapset jatkavat sellaista käytöstä, joka ärsyttää aikuisia? Koska se tuntuu heistä hyvältä. JA lapsista on ilahduttavaa (ja myös vähän hämmentävää) lukea vaihteeksi sellaisista lapsista, jotka eivät käyttäydy koko ajan enkelimäisesti.

Tony Rossin (“taiteilijaneron”, kuten kirjan kansi lupaa) kuvitus on tässä kirjassa parhaimmillaan. Ross on luonut ilmeikkäitä eläimiä ja saanut sinänsä yksitotisen miljöön, jäätikön, näyttämään hienolta.

Karhu joka sanoi Pöö! (alk. The Bear Who Went Boo!)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kuvakirja rohkeudesta: Kyllä, sanoi koala

Rohkeus ja itsensä likoon laittaminen ovat olleet perheessämme ajankohtaisia aiheita viime viikkoina, kun esikoisemme on käynyt uimakoulua ja harjoitellut sukeltamista.  Uskaltamista käsittelee myös Rachel Brightin ja Jim Fieldin Kyllä, sanoi koala -kirja (Mäkelä, 2017) joka onkin hyvä apukeino aiheen käsittelemiseen.

Kyllä, sanoi koala on runomuotoinen tarina pehmoisesta Kalle-koalasta, joka rakastaa joutenoloa. Sen oma kotioksa onkin mitä parhain paikka laiskotteluun, mutta alhaalla maan pinnalla käy kiireinen, äänekäs kuhina. Eräänä päivänä toiset eläimet kutsuvat Kallea tulemaan alas ja tekemään jotain uutta. Kalle ei halua eikä uskalla, vaikka toisilla näyttääkin olevan hauskaa.

“Arkajalan elämässä samat jutut toistuu aina. / Samat oksat, samat lehdet arkena ja sunnuntaina.”

Lopulta Kalle joutuu kohtaamaan muutoksen väkisin, kun tikka hakkaa sen kotipuun kahtia – ja Kalle huomaa, että uusi ei olekaan yhtään niin pelottavaa kuin miltä se ennakkoon vaikutti.

Kyllä, sanoi koala -kirjassa päähenkilö tekee ihan konkreettisesti hypyn tuntemattomaan – ja siitä seuraa pelkkää hyvää! Muutosta ei ole aikuisenkaan helppo kohdata, ja tämän kirjan seurassa on kiva pohtia, mikä siinä uudessa tai tuntemattomassa niin pelottaa. Tarinan aihe – uskallus – on siis hieno, mutta kirjan kerronta jää hiukan ohueksi. Joku pieni särmä tekisi sille terää.

Tämä on jo toinen tämän kevään kirja, jossa on Jim Fieldin kuvitus. Olemme lueskelleet myös Karhu ja kaniini -kirjaa, jonka Field on kuvittanut. Kuvitus onkin Kyllä, sanoi Koala -kirjan suuri vahvuus. Ihailen Fieldin hienoa kynänjälkeä ja ihanaa koalahahmoa, joka on oikein halittavan suloinen.

Kyllä, sanoi koala (alk. The Koala Who Could)
Teksti: Rachel Bright (suom. Katariina Kallio)
Kuvitus: Jim Field
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Oivaltavia tuokiokuvia vauvaperheen elämästä: Vauvakirja

Olen ollut Ami Lindholmin Amin vauvakirja -sarjisten (-kuvien? Miksi näitä kutsuisi?) fani siitä lähtien, kun näin niistä ensimmäisen Kaksplus-lehdessä. Ihailen Lindholmin oivaltavaa kykyä löytää vauva-arjesta ne kokemukset, joihin me muut vanhemmat voimme samastua ja taitoa laittaa nämä tilanteet paperille muutamin sanoin ja vedoin.

Nyt nämä mahtavat kuvat on kerätty yksiin kansiin nimellä Vauvakirja (Kosmos, 2017). Kirja käy vauvavuoden läpi vanhemmaksi tulemisen hämmennyksestä yksivuotissynttäreihin. Mitä imettämiseen tarvitaan? Miten sujuu ulos lähteminen vauvan kanssa? Entä kuinka käy parisuhteelle, kun vauva syntyy?

Vauvakirja pureutuu mahtavan lämpimästi vauvavuoden tuntemuksiin. Univajeiselta äidiltä ei onnistu edes kahvin keittäminen, vauva itkee jatkuvasti ja kakkakin turahtaa juuri sillä hetkellä, kun pitäisi päästä ovesta ulos. Kaikissa tilanteissa on mukana ihana lämpö, ja niistä voi aistia vauvanpehmeän tuoksun ja sen uskomattoman, huumaavan rakkauden, jota tuore vanhempi tuntee lastaan kohtaan.

Vauvavuosi (no, koko vanhemmuus) on rankka kokemus ja vertaistuki on paikallaan. Vauvakirjan lukeminen on kuin juttelisi perhekerhon tavallista viisaamman tai lämpimämmän kanssaäidin kanssa.

Vauvakirja on ihana idea lahjaksi babyshoweriin tai ristiäisiin tai vaikka viemisiksi synnytyslaitokselle. Suosittelen kirjaa myös kaikille niille, jotka kokoavat itse isyys-, äitiys- tai kanssavanhemmuuspakkausta kumppanilleen!

Vauvakirja
Teksti ja kuvitus: Ami Lindholm
Kustantaja: Kosmos, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Pääsiäisaiheinen kuvakirja lapsille: Vilma Virtanen virpomassa

Joko teillä on alettu valmistautua pääsiäiseen ja virpomiseen?

Vielä muutama vuosi sitten palmusunnuntai tarkoitti meidän perheessä rehellisesti sanottuna sitä, että otimme edellisenä iltana ovikellosta patterit pois, jotta saisimme aamulla nukkua rauhassa ilman, että virpojat häiritsisivät viikonloppu-uniamme.

Sitten meille tuli omia lapsia. Ensin menivät ne aamu-unet (ehkä joskus kymmenen vuoden päästä saamme taas nukkua?) ja nyt meilläkin asuu virpomisikäisiä. Virittäytyminen pääsiäiseen on meillä jo tänä vuonna alkanutkin pajunkissojen keräämisellä ja hyvällä lukemisella, Anneli Kannon ja Noora Katon uuden Vilma Virtanen virpomassa -kirjalla (Karisto, 2016). Kirja on Virtasen perheen viidestä lapsesta kertovan Viisi villiä Virtasta -kirjasarjan yhdeksäs osa. Tämä uutukainen on hiukan valistavampi kuin sarjan edelliset osat ja kumartaa tietokirjankin suuntaan tarjoten hiukan perinnetietoa kertovan tekstin lomassa.

Miksiköhän rairuoho ei kasva?

Kirjassa eletään pääsiäisen odotuksen aikaa. Juuri lukemaan oppinut kuusivuotias Vilma lukee (halki tarinan) pääsiäistietoa perinnekirjasta.

Lapset poimivat virpomavitsat, koristelevat ne kukin tavallaan ja lähtevät virpomaan. (Kirjassa, niin kuin ympäristössäni pääkaupunkiseudulla, puhutaan oksista eikä vitsoista. Se riipii karjalaista sieluani. Se on vitsa! Vitsa!) Sisaruskatraan vanhin, Veera, ei tahdo ottaa päähenkilö Vilmaa mukaan virpomaan, vaan lähtee omien kavereidensa ja pikkuveli Paavon kanssa. Vilma tahtoisi lähteä, muttei uskalla. Lopulta hän ottaa sisarusparven nuorimmat mukaan ja lähtee. Virpomisreissulla vastaan tulee kaikenlaisia haasteita. Lorua on vaikea muistaa, virpomispalkat voivat tuntua epäoikeudenmukaisilta ja virvottavat aikuisetkin saattavat olla pelottavia tai outoja. Saalista kertyy kuitenkin runsaasti ja lapset ovat tyytyväisiä.

Vilma Virtanen virpomassa pohtii lapsen elämää sellaisessa rajakohdassa, jossa ollaan samaan aikaan isoja ja pieniä. Pitäisi uskaltaa yksin, mutta se tuntuu hurjalta. Meillä asuu lähes Vilma Virtasen ikäinen lapsi, joka käy läpi samanlaisia kysymyksiä lähes päivittäin. Kirja kannustaa uskomaan itseensä ja rohkaisemaan mielensä.

Virtasen lapsista kertovan kirjasarjan kaikki osat on meillä tarkkaan luettu, sillä näidenkaltaisia lapsen arjesta kertovia kirjoja ei ole ollenkaan liikaa tarjolla. Viisilapsinen perhe on hyvä näyttämö erilaisille tunteille ja kokemuksille. Kirjoissa ei myöskään juuri aikuisia kaivata, sillä sisarusparvesta löytyy aina joku komppaamaan ja peilaamaan päähenkilön tunteita.

Viisi villiä Virtasta -sarjan kirjat löytävät lapsen elämän ja kehityksen kipupisteitä ja kertovat niistä oivaltavasti ja huumorintajuisesti. Usein on kyse uskaltamisesta ja uusien asioiden kokemisesta. Virtasen lapset ovat kirjasarjan mittaan jännittäneet mm. uimaan oppimista ja eskariin menemistä, pelänneet pimeää ja eläneet uhmaikää. Sarjan kirjoista suurimpia omia suosikkejani ovat ehkä Perttu Virtanen ja kauhea kateus tai Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat.

Vilma Virtanen virpomassa (Viisi villiä Virtasta 9)

Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kaunotar ja hirviö: kirja ja leikkilinna

Kaunottaren ja Hirviön tarina on monille tuttu ja moneen kertaan kerrottu. Viime viikolla sai ensi-iltansa näytelty leffaversio tarinasta, ja juuri sopivasti samaan aikaan ilmestyi myös Otavalta Timothy Knapmanin ja Christopher Flintin Kaunotar ja Hirviö -kirja, jonka mukana tulee kartonkinen leikkilinna.

Nyt käsissämme oleva versio Kaunottaresta ja Hirviöstä kertoo tutun tarinan hiukan Disney-versiosta muunneltuna. Henkilögalleriaa on supistettu – mukana ei ole esimerkiksi Bellen kosijaa Gastonea eikä puhuvia esineitä – ja tarinaa hiukan pehmennetty. Tuttua ovat päähenkilöt ja asetelma, jossa tytär uhrautuu isänsä vuoksi. Ja lopuksi tietenkin tosirakkaus voittaa ja muuttaa hirviön ihanaksi prinssiksi.

Minulla on feministinä ja äitinä kahtiajakoinen suhde tähän tarinaan. Toisaalta tytöt haluavat prinsessatarinansa samalla tavalla kuin pojat pyssynsä. Nämä ovat tyttöjen supersankareita, ja se heille sallittakoon. Samana aamuna, kun availimme Kaunotar ja Hirviö -pakettia ensimmäistä kertaa, kysyin (ihan muusta syystä) tyttäreltäni, millaisia juttuja hyvässä kirjassa olisi. Linnoja, hän vastasi, ja prinsessoja. Tässä kirjassa on niitä molempia. Ja onhan Kaunotar ja Hirviö myös tarina rakkaudesta kirjoihin, mikä minua ilahduttaa. Ja onhan tämä tietenkin suloinen tarina tosirakkauden voimasta, joskin osa minusta huutaa mielessäni, että lapsi rakas, älä usko sellaiseen satuun, että voisit hyvyydelläsi muuttaa hirviön prinssiksi!

Mutta sitten toisaalta en yhtään jaksaisi näitä tarinoita, joissa nainen uhrautuu miehen vuoksi (niin kuin tässä kirjassa Kaunotar isänsä vuoksi). Enkä jaksaisi sitäkään, että naisen elämän suurin täyttymys on saada mies. Mutta meillä nämä prinsessatarinat ovat toki vain pieni puro suuressa kirjojen valtameressä, ja haluan lapselle sallia (tietenkin) sellaiset kirjat, joita hän rakastaa.

Se, mikä tekee tästä kirjasta erityisen, on samassa paketissa tuleva koottava linna. Se kiinnosti minua etukäteen kovasti – minkälaisia uusia muotoja kirjat voivat saada nykyisin? Miten kirja voi haastaa kaikki kilpailijansa? Tämä Kaunottaren ja Hirviön linna on helposti koottava, auki taitettava kartonki, johon liitetään itse lattiat, katonharjat ja huonekalut. Ja se on lasten mielestä aivan mieletön. (Vetoaa kyllä minuunkin, myönnän. Oikeastaan aika tavalla.) Äitinäkökulmasta annan linnalle pisteitä myös siitä, että linnan voi siististi taittaa kasaan ja laittaa vaikka kirjahyllyyn leikkien jälkeen.

Linna stimuloi lasten mielikuvitusta ja auttaa luomaan yhä uusia versioita Kaunottaren ja Hirviön tarinasta. Lasten demokraattisessa maailmassa mukaan mahtuvat myös kuopuksen Hot Wheelsit sekä esikoisen kaikki pikkulelut. Tätä kirjoittaessani autot ovat piilosilla linnassa ja Hirviö kertoo yleisölle (kaksi Littlest Pet Shopia ja Viirun ja Pesosen Viiru) aikovansa mennä Kaunottaren kanssa torstaina naimisiin. Kaikki pois hissistä! Heippa! Nähdään torstaina!

Meidän käytöllämme linna ei taida olla kovin pitkäikäinen. Emme saaneet keskikerroksen lattiaa alun perinkään kovin tukevasti kiinni, ja vuorokauden leikkien jälkeen linnassa lattiat roikkuvat mikä missäkin. Onhan siellä kyllä vieraillutkin koko lelulaatikon sisältö. Lasten vauhtia linnan rapistuminen ei hidasta.

Lasten mielestä kirjan ja linnan hahmot ovat ihanan näköisiä, ja niillä onkin oikein animemaisen suuret silmät. Minun on itseni hiukan vaikea ihastua tietokoneella tehtyyn, litteän oloiseen kuvitukseen, mutta varsinkin tyttäreni tykkää kirjan kuvituksesta. Se taitaa muistuttaa hänen rakkaita tarra- ja puuhakirjojaan? Jumitun miettimään, että miten hassua onkaan, että sama kuvitustyyli tekee linnasta ihanan näköisen, mutta kirjassa se on vähän pliisu.

Kaunotar ja Hirviö
Teksti: Timothy Knapman (suom. Satu Karhu)
Kuvitus: Christopher Flint
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Pääsenkö minäkin mukaan?

Onko sinun lapsesi jäänyt toisten lasten leikkien ulkopuolelle? Tai jättänyt ottamatta muita omaan leikkiinsä? John Kellyn ja Steph Laberisin Pääsenkö minäkin mukaan (Mäkelä, 2017) käsittelee tärkeää aihetta ja tekee sen saarnaamatta ja huumorintajuisesti.

Kirja kertoo ankasta, joka haluaisi saada uusia ystäviä. Se pyrkii mukaan toisten eläinten kerhoihin, mutta yksi toisensa jälkeen muut eläimet esittävät sille pääsyvaatimuksia, joihin ankka ei yllä. Vaikka se on pannut päähänsä leijonanharjaa muistuttavan pörrön, se ei osaa karjua, eikä sihistä käärmeen toiveiden mukaisesti, eikä pysty muistamaan ulkoa norsun vaatimaa tehtävää.  Lopulta ankka päättää perustaa oman kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita. Kerhosta tuleekin todella suosittu.

Tärkeää, vakavaa aihetta on kirjassa käsitelty hauskalla ja kevyellä tavalla, joka vetoaa lapsiin. Kirja ei paasaa, vaan saa hyväntuulisella otteellaan lapset innostettua mukaan. Hyvä, sillä tämä on oikeasti tärkeää ajateltavaa lapsille. Miltä tuntuisi itsestä, jos jäisi leikin ulkopuolelle? Kaikki eivät ole samanlaisia, mutta erilaisuus ei haittaa, kirja muistuttaa. Pääsenkö minäkin mukaan? on sen verran kevyt ja rento, etten ehkä ihan uskonut sen tehoon etukäteen, mutta herkkä viisivuotiaamme kyllä pohtii sen sanomaa vakavana ja tahtoo kuulla tarinan ilta illan jälkeen iltasatuna.

Pääsenkö minäkin mukaan? hyppäsi silmääni kansikuvansa perusteella jo talvella kustantajan luettelosta. Kirjan kuvitus on hauska ja reipas, ja värit kirkkaita. Tykkäämme etenkin suurista huutokuvista.

Kiusaamisesta ja leikeistä ulos jättämisestä kertoo hienosti myös kotimainen, tuore Näkymätön-kirja.

Pääsenkö minäkin mukaan? (alk. Can I Join Your Club?)
Teksti: John Kelly (suom. Terhi Leskinen)
Kuvitus: Steph Laberis
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Ruuhkaa autokorjaamolla

Jokainen kirjastoreissu kolmivuotiaamme kanssa alkaa samalla tavalla: Äiti, mitä autokirjoja täällä on?

Ja joka kerta samainen autokirjahylly tuottaa jommallekummalle meistä pienen pettymyksen. Autokirjoja on vähän (ainakin suhteessa lapsen rajattomaan haluun lukea niitä) ja ne ovat (minun silmääni) huonoja. Siksipä riemastuin, kun näin, että Otavalta on juuri ilmestynyt uusi autokertomus. Emelie Andrénin ja Salla Savolaisen Ruuhkaa autokorjaamolla vaikuttaa oikein hauskalta. Olisiko tästä kirjasta jopa haastajaksi pitkäaikaiselle yhteiselle suosikillemme, Päivä eläinten autokorjaamolla -kirjalle?

Ruuhkaa autokorjaamolla kertoo päivästä autokorjaamolla ja sen liepeillä. Korjaamoa hoitavat Armi, Akseli ja Alpo, jotka viettävät nyt lepopäivää. Alpo on leiponut kakunkin, autonmuotoisen tietenkin.  Mutta samaan aikaan toisaalla urheiluauto hurjastelee, ajaa kuoppaan ja sanoo räiskis. Kuski säilyy vahingoittumattomana, mutta auto on rikki. Onneksi traktorikuski Eero antaa kyydin korjaamolle.

Tienkorjaaja Elviira porukoineen korjaa tien ja urheiluauto saa apua korjaamolla, jonne on tullut tällä välin kova ruuhka muistakin apua tarvitsevista kulkuneuvoista. Lopulta kaikki on kunnossa, aurinko paistaa yhä ja korjaamon voi sulkea. Kunhan vain vielä pari vanhaa autoa on romutettu.

“Kaikki hidastavat vauhtia, kun he näkevät työmaan. Se on hyvä. Niin pitääkin tehdä. On ajateltava niitä, jotka korjaavat tietä.”

Kirjassa on hiukan naiivi kirjoitustyyli, joka käynee ilmi esimerkiksi yllä olevasta lainauksesta. Onko tämä Ruotsissa muotia? Mieleen tulevat Katerina Janouchin Ingrid-kirjat (muutamia sarjan kirjoja suomennettu Ilona-nimellä) joissa tyyli on viety äärimmäisyyksiin. Ainakin kirjoitustyyli tekee tästä helpon kuunneltavan pienellekin autofanille, sellaiselle joka ehkä on aiemmin lukenut vain pahvikirjoja.

Moderniin lastenkirjojen tapaan sukupuolirooleja on hiukan ravisteltu. Autoja ja tietä korjaamassa on naisia, mies taas on leiponut kakun. Hyvä hyvä!

Mitä mieltä lapsemme sitten ovat Ruuhkasta autokorjaamolla? Kirjoitan tätä samalla kun lapset katsovat leffaa, mikä on heille harvinaista herkkua. Siitä huolimatta kolmivuotiaamme on käynyt toistuvasti hakemassa tämän kirjan työpöydältäni ja pyytänyt, että lukisimme sen. (Edit. hetkeä myöhemmin. Arvatkaa, kuka istuu sylissäni juuri nyt ja odottaa, että lukisimme kirjan, ja heti?) Yäk, ei mitään autokirjoja, sanoo viisivuotiaamme, mutta istuu kuitenkin naulittuna vieressä, kun luemme tämän kirjan.

Kirja on kiva ruotsalais-suomalainen yhteistyö, jossa suomalainen Salla Savolainen on kuvittanut ruotsalaisen Emelie Andrénin tekstin. Savolaisen hauska kuvitus sopii kirjaan hyvin. Kuopuksemme katselee kuvia tarkkaan autontuntijan silmin ja fanittaa varsinkin aukeamaa, jossa tie kiemurtelee halki aukeaman.

Ruuhkaa autokorjaamolla on helppolukuinen, sympaattinen kirja, joka on hyvä lisä tarjolla olevaan autokirjavalikoimaan. Kilpailijoistaan se erottuu edukseen varsinkin hienolla kuvituksellaan ja perinteisiä autokirjojen stereotypioita rikkovalla sukupuoliroolituksellaan.

Ruuhkaa autokorjaamolla
Teksti: Emelie Andrén (suom. Marjo Lemponen)
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta