Hauska lastenrunokirja Tippukivitapaus

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapaus (Otava, 2017) on kirja, jota olen todella odottanut ilmestyväksi, ja jo kauan, siitä lähtien kun luin Olivian haastattelusta, että tällainen ihanuus olisi tulossa.

Rakastamme Ruohosen edellisiä runokokoelmia Allakka Pullakka ja Yökyöpelit kiihkeästi. Ostin niiden yhteisniteen silloin, kun esikoisemme oli kuukauden ikäinen, ja lueskelin niitä ääneen häntä imettäessäni. Voi siis sanoa, että tyttäreni on saanut Laura Ruohosen runoja jo äidinmaidossaan. Ilmankos hänkin niistä niin tykkää! Lapset ovat myös kuulleet Ruohosen runoja telkkariohjelmasta ja Yökyöpeli-cd:ltä.

Tippukivitapaus-kokoelman runot liikkuvat niin lapsiperheen arjessa (esimerkiksi runoissa Nirson lounas tai Äiti, sun pitää osata) kuin eläinten, hirviöiden ja mielikuvitusolentojenkin maailmassa. Kokoelma on täynnä erilaisia kiinnostavia tyyppejä, joista osa on jo Ruohosen edellisistä kokoelmista tuttuja.

Ruohonen leikittelee kielellä suvereenisti. Osa runoista on nonsenseä (“Tsiis mei, juu ei / pili pali bik mäk…”) joka villinnyttää lapset, osa taas on tarinallisempia ja kertovampia. Tippukivitapaus sisältää niin lyhyitä, muutaman sanan mittaisia runoja kuin pidempiäkin, koko sivun täyttäviä runoja.

Lastemme suosikiksi kokoelmasta nousee Yllytyshullu-runo, jossa paitsi puhutaan heille ajankohtaisesta asiasta, uskaltamisesta, myös viljellään heitä ihastuttavaa vessahuumoria:

“Et uskalla! Et uskalla! / Hei katsokaa, hei minua! / Voin nuolla kobran peppua / voin kissan pissaks taikoa / ja nokkosissa tanssia…”

Laura Ruohosella on ihana kyky saada runot soljumaan vaivattoman kuuloisesti. Siinä samaisessa Olivian haastattelussa, johon viittasin aiemmin, hän kertoo että runojen sepittäminen on hänelle oikeastikin helppoa, “hilpeää kuin pulkkamäessä laskeminen”. Mikä mieletön lahja ihmiselle!

(Rakastan muuten Ruohosen kommenttia, että pakottamatta ja helposti syntyvät asiat ovat yhtä arvokkaita kuin ne, jotka tulevat kovan työn jälkeen, vaikkei taiteen tekemisen ikään kuin pitäisi olla liian hauskaa eikä helppoa. Tämän kommentin olen repäissyt itselleni aikoinaan lehdestä talteen ohjenuoraksi elämää varten.)

Kirjan runot toimivat valtavan hyvin ääneen luettaessa ja pitävät koko yleisöä otteessaan, niin lapsia kuin aikuistakin.

Erika Kallasmaan kuvitus on jälleen hieno. Oivaltavat kuvat täyttävät aukeamat ihastuttavilla yksityiskohdilla ja hauskoilla hahmoilla. Välillä lapset eivät anna minun kääntää runon jälkeen sivua, kun kuvan katselu on kesken – aina hyvä merkki toimivasta kuvituksesta!

Lisää hyviä uutisia runojen ystäville: Tippukivitapauksesta on tulossa talvella Kansallisteatteriin runomusikaali. Liput ovat myynnissä jo nyt, ei kun varaamaan vaan! Meidän lapsemme ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä sinne heti nähtyään Hesarissa ilmoituksen.

Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Oivaltavia tuokiokuvia vauvaperheen elämästä: Vauvakirja

Olen ollut Ami Lindholmin Amin vauvakirja -sarjisten (-kuvien? Miksi näitä kutsuisi?) fani siitä lähtien, kun näin niistä ensimmäisen Kaksplus-lehdessä. Ihailen Lindholmin oivaltavaa kykyä löytää vauva-arjesta ne kokemukset, joihin me muut vanhemmat voimme samastua ja taitoa laittaa nämä tilanteet paperille muutamin sanoin ja vedoin.

Nyt nämä mahtavat kuvat on kerätty yksiin kansiin nimellä Vauvakirja (Kosmos, 2017). Kirja käy vauvavuoden läpi vanhemmaksi tulemisen hämmennyksestä yksivuotissynttäreihin. Mitä imettämiseen tarvitaan? Miten sujuu ulos lähteminen vauvan kanssa? Entä kuinka käy parisuhteelle, kun vauva syntyy?

Vauvakirja pureutuu mahtavan lämpimästi vauvavuoden tuntemuksiin. Univajeiselta äidiltä ei onnistu edes kahvin keittäminen, vauva itkee jatkuvasti ja kakkakin turahtaa juuri sillä hetkellä, kun pitäisi päästä ovesta ulos. Kaikissa tilanteissa on mukana ihana lämpö, ja niistä voi aistia vauvanpehmeän tuoksun ja sen uskomattoman, huumaavan rakkauden, jota tuore vanhempi tuntee lastaan kohtaan.

Vauvavuosi (no, koko vanhemmuus) on rankka kokemus ja vertaistuki on paikallaan. Vauvakirjan lukeminen on kuin juttelisi perhekerhon tavallista viisaamman tai lämpimämmän kanssaäidin kanssa.

Vauvakirja on ihana idea lahjaksi babyshoweriin tai ristiäisiin tai vaikka viemisiksi synnytyslaitokselle. Suosittelen kirjaa myös kaikille niille, jotka kokoavat itse isyys-, äitiys- tai kanssavanhemmuuspakkausta kumppanilleen!

Vauvakirja
Teksti ja kuvitus: Ami Lindholm
Kustantaja: Kosmos, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Mehiläinen

img_1466

Minusta on mahtavaa, miten lasten kasvaessa he tahtovat lukea yhä enemmän tietoa eri asioista. Samalla me aikuisetkin opimme monenlaista uutta. Meillä on luettu viime aikoina paljon varsinkin karttakirjoja ja eläintietokirjoja. Nyt olemme tutustuneet kiehtoviin mehiläisiin Nemon viime syksynä julkaiseman hienon, alunperin puolalaisen Mehiläinen-kirjan seurassa.

img_1467

Tämä kirja veti minua heti puoleensa upealla kuvituksellaan. Ei olisi muuten ehkä tullutkaan tartuttua mehiläisistä kertovaan kirjaan! Jo kannen kuva on minusta aivan ihana, ja sisäsivut jatkavat samaa hienoa linjaa. Tarkkaa piirrostyötä ja humoristisia hahmoja, jes! Kirja on hyvä yhdistelmä informatiivisia anatomisia kuvia ja hauskoja fiiliskuvia. Minä voisin itse plärätä tätä kirjaa loputtomiin!

img_1468

Mehiläinen-kirja esittelee mehiläisiä monelta eri kantilta. Jo ensimmäisessä kappaleessa on tietoa, jolla on varma huomioarvo lapsille: mehiläiset ovat peräisin ajalta, jolloin maapalloa hallitsivat dinosaurukset. (“Äiti, pistivätkö ne mehiläiset dinosauruksia?”) Teksti on pientä ja tiheään ladottua suurten sivujen alareunassa, mutta kirjoitustyyli on kepeä ja asia kiehtovaa. Ehkä eskarilainen tai alakoululainen olisi paras lukija tälle kirjalle.

img_1474

Tutustumme kirjan parissa mehiläisten anatomiaan ja lisääntymiseen, opimme paljon mehiläisten tanssista ja pölytystyöstä ja tutustumme hunajaan ja sen yhteyksiin historiassa. Mitkä ovat mehiläisten vihollisia? Mitä tehdä, jos mehiläinen pistää? Kirja vastaa monenlaisiin kysymyksiin. Wannabe-vegaanina ilahduin, kun näin yhden aukeaman olevan otsikoitu “Oikeus kerätä hunajaa”, mutta teksti käsittelikin historiallista hunajankeruuoikeutta eikä sitä eettistä kysymystä, onko meillä ihmisillä lupa kerätä mehiläisiltä hunajaa.

img_1473

Lapsemme (3&5) ovat vielä vähän pieniä keskittymään kirjan faktatietoon, mutta fanittavat kanssani hauskoja kuvia. Minä laittaisin tämän kirjahyllyyn johonkin oikein esille, mutta ison kokonsa puolesta se ei mahdu. Saakoon jäädä sitten olohuoneen pöydälle esitteille!

img_1475

Puolassa tehtiin ennen erilaisten hahmojen muotoisia mehiläispesiä. Kiehtovaa!

Luin vastikään muuten myös aikuisille suunnatun kirjan mehiläisistä, Maja Lunden Mehiläisten historian (Tammi, 2016), joka oli hiljainen, hiukan hidas ja kaunis. Kirja pohtii mehiläisten katoamista kolmessa aikatasossa. Suositus myös sille.

Mehiläinen
Teksti ja kuvitus: Piotr Socha (suom. Päivi Paloposki)
Kustantaja: Nemo, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kaunis kuvakirja: Tuulen vuosi

Hanna Konola

Hanna Konola on designer ja kuvittaja, jonka tiesin entuudestaan varsinkin hänen Kaunisteelle suunnittelemiensa tekstiilien kautta. Kaunis Tuulen vuosi (Etana Editions, 2016) on hänen ensimmäinen kirjansa.

Tuulen vuosi esittelee kuukausi kerrallaan yhden vuoden kulun tuulen matkassa. Toukokuussa tuuli huiskii terälehtiä, kesäkuussa keinuttaa poutapilviä, joulukuussa se laittaa lumihiutaleet tanssimaan.

Tuulen vuosi 2

Tuulen vuosi on hyvin pelkistetty. Japanilaiset varmasti rakastavat tätä kirjaa! Tekstiä on hyvin vähän, lauseen verran jokaisella aukeamalla. Kuvissakaan ei paljon tapahdu, vaan ne ovat hyvin rauhallisia. Tämä on vähäeleisyydessään runollinen ja pelkistämisen taidossaan nerokas kirja.

Kirja herättelee ajattelemaan ja antaa tilaa katsojalle. Olisiko tämä enemmän aikuisten kirja kuin lasten? Ainakin se kutsuu hiljentymään seurassaan ja tutkimaan tuulen kulkua. Huom! Valmistaudu selittämään vaikeaita asioita, kuten mistä tuuli tulee. Varsinkin utelias nelivuotiaamme tahtoo tietää sen kaltaisia asioita hyvin tarkkaan, ja hyvä niin.

Hanna Konola 2

Tuulen vuosi on meillä täsmäluettavaa nyt hoidon taas alettua ja lomanloppusurun iskiessä. Kirjan kanssa voi käydä koko tulevaa vuotta läpi ja miettiä, mitä mukavaa se vielä tuokaan.

Tuulen vuosi

Tämä kaunis, taidokas kirja jatkaa Etanan hienojen kirjojen sarjaa, ja siinä onkin sopivasti sukunäköä kustantamon muiden pelkistettyjen, väriä ja viivaa hienosti käyttävien kirjojen kanssa. Hanna Konola on lastenkirjailijana ja -kuvittajana mukava uusi tuttavuus, jolta toivon näkeväni paljon lisää töitä.

Konolan hienoon jälkeen kannattaa käydä tutustumassa tarkemmin hänen kotisivuillaan. Itse ihastuin varsinkin hänen tyylikkäisiin palikoihinsa, joista kuva yllä.
Tuulen vuosi
Teksti ja kuvitus: Hanna Konola ja Etana Editions
Kustantaja: Etana Editions, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Kaunis aapinen

IMG_5637

Esikoisemme haluaa kovasti opetella lukemaan. Emme ole kumpikaan ihan keksineet, miten edetä aakkosten opettelun jälkeen – jotka hän osasi jo kaksivuotiaana – mutta olen poiminut hänelle kirjastosta ja kirppareilta erilaisia aapisia, joiden kanssa treenailla. Ei meillä aikuisilla kyllä ole kiirekään asian kanssa, sillä lapsi on vasta neljä, mutta hänellä itsellään on kova lukemisen palo.

Visiitiltä Helsingin kauniiseen Richardinkadun kirjastoon tarttui matkaan ruotsinkielinen aakkoskirja Stora ABC-boken (Ordlaget, 2012). Kirjan on tehnyt ranskalainen klassikkokuvittaja Alain Grée, jolta ei ole suomennettu kirjoja 1960-luvun jälkeen. Harmi, sillä hänen ihanan retro jälkensä vetoaa minuun aivan tavattomasti.

Tämä Stora ABC-bokenhan on todellakin ruotsiksi, ja taisin oikeastaan ottaa sen lainaan itseäni varten, ihan vaan katsellakseni sen hienoja kuvia. Lasten kanssa kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin, että kirjahan kuitenkin toimii jopa kahdenlaisessa käytössä. Kuopuksen kanssa se toimii kuvasanakirjana ja esikoisen kanssa vähän kuin piilokuvakirjana: löydätkö aukeamalta mitään esitetyllä kirjaimella alkavaa? Etkö? Millä kirjaimilla sanat sitten alkavat? R niin kuin kettu? Eeeeeei, k niin kuin kettu, äiti!

IMG_5639

Tämä oli kuin olikin oikein hyvä laina, jota olemme lukeneet monta kertaa. Suosittelen kaikille, niin suomen- kuin ruotsinkielisille. Kirjasta on olemassa myös englanninkielinen laitos.

 

Vuoden huippujen shortlistalla lastenkirjoja

Grafia julkaisi eilen Vuoden huippujen shortlistan,  jolla on ilahduttavasti kaksikin lastenkirjaa.

IMG_3626Marika Maijalan ja Juha Virran ihana Piano karkaa (Etana Editions, 2015) on shortlistattu Kuva ja kuvitus -sarjassa. Itse nostin Piano karkaa -kirjan omalle top 3 -listalleni Blogistanian Kuopus -äänestyksessä. Kirja saapui meille yllärinä Etanalta, enkä voi lopettaa sen ihailemista. Pidän nyt peukkuja, että se menestyisi myös Huipuissa.

Sanna Manderin – jolta on muuten juuri ilmestynyt mahtava PrinsessavärityskirjaIMG_3501kuvittama Punis (S&S, 2015) puolestaan kilpailee Julkaisugrafiikka-sarjassa. Punis on meillä vielä lukematta, vaikkakin olen ihaillut sen hienoa ilmettä muun muassa Kirjamessuilla. Lahjakas Mander on nyt kovasti nousussa, sillä hänen Skidit festareille tekemänsä juliste on ehdolla Julistesuunnittelu-sarjassa. Kummassakin kuvakirjaehdokkaassa on hienoa myös se, että ovat pienehköjen kustantajien kustantamia.

Muita lastenkirjojen kannalta kiinnostavia shortlistattuja olivat graafisessa Screen Shot 2016-02-16 at 09.08.31muotoilussa ehdolla oleva Muumi-fontti ja digitaalisen muotoilun sarjassa shortlistattu Kapu fishing -peli.

Ei käy päinsä, Antero

IMG_5115

Nyt meillä luetaankin hauskaa kirjaa! Brittiläisen Daisy Hirstin uunituore Ei käy päinsä, Antero (Lasten keskus, 2016) on meidän koko perheen uusi suosikki.

IMG_5116

Natalia on pieni hirviö, jolla on pikkuveli (?) Antero, jonka kanssa hän tulee yleensä hyvin toimeen. Joskus Antero sotkee Natalian leikkejä, ja kerran Antero löytyy sängyn alta syömässä siskon lempikirjaa. Natalia harmistuu ja unelmoi kostosta. Antero yrittää hyvitellä tekemiään tuhoja, mutta joutuu pieneen onnettomuuteen. Lapset pyytävät toisiltaan anteeksi ja korjaavat kirjan yhdessä.

IMG_5099

Fanitan kirjaa sen hienon kuvituksen ja varsinkin mahtavan näköisten pienten hirviöiden ansiosta. Antero ja Natalia ovat ilmeikkäitä ja ihanan sympaattisen näköisiä tyyppejä, jotka on tehty juuri sopivan lapsekkaaseen tapaan.

ihanhukassa

Chris Haughtonin tyyliä

Tyylistä tulee minulla jostain syystä mieleen Chris Haughton, jonka kuvitukset ovat toki ihan eri näköisiä, mutta ehkä näitä kahta kuvittajaa yhdistää kollaasitekniikka ja samanlainen minimalismi. Haughtonin tapaan myös Hirstin pelkistetyissä kuvissa on kaikki kohdallaan, jokaista yksityiskohtaa ja värivalintaa myöten. Kirjaa hallitsevat hahmojen tunnusvärit punainen ja sininen, ja näiden lisäksi on käytetty paljon tehokkaita keltaisia pintoja. Kuvissa tapahtuu mahdollisimman vähän, ja lukijan mielikuvitukselle jää tilaa. Lapsetkin tykkäävät katsella kuvia. Kuopuksen mielestä Antero on pitkine korvineen pupu, eikä suostu tinkimään kannastaan.

IMG_5129

Myös tarina on kiva ja ajankohtainen varmaan kaikissa pikkulapsiperheissä. Vaikka lapsella ei edes olisi omia pikkusisaruksia, hoidossa tai puistossa tulee aina vastaan pienempiä lapsia, jotka sotkevat leikit. Kirjan tarinassa lopulta hyvitetään teot ja pyydetään anteeksi, kumpikin toisiltaan. Tarina on kuvituksen tapaan minimalistinen. Hirst käyttää sanoja niin niukalti kuin mahdollista, mutta kertoo täyteläisen ja kivan tarinan.

Kirjan lempeä huumori vetoaa minuun ja löydän itseni hykertelemästä kirjan äärestä.   Myös lapsemme ovat lumoutuneita kirjasta ja tahtovat kuulla sen uudestaan ja uudestaan. Kun avasimme kirjan paketista, se luettiin heti kolmeen kertaan, ja sen jälkeen minun on pitänyt jemmailla sitä hyllyllä, jotta se säilyisi valokuvaukseen asti siistinä.

IMG_5118

Tämänkaltaiset kirjat ovat syynä siihen, että ylipäätään aloin koskaan intoilemaan lastenkirjoista. Toivottavasti se saa oikein paljon lukijoita ja uusia faneja.

Screen Shot 2016-01-23 at 18.02.43Ei käy päinsä, Antero on Daisy Hirstin toinen kirja. Myös hänen esikoisensa näyttää hauskalta, katsokaas tuossa vasemmalla! Toivon, että lahjakas kirjailija jatkaa hienojen kirjojen tekemistä ja että häneltä myös suomennetaan lisää kirjoja oikein pian.

 

Ei käy päinsä, Antero (alk. Alphonse, that is not ok to do!)
Teksti ja kuvitus: Daisy Hirst (suom. Kalle Nuuttila)
Kustantaja: Lasten keskus, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

The Incredible Book Eating Boy: kuvakirja kirjojen ystäville

IMG_2961

Neljän vuoden lukukokemuksella voin sanoa, että kuvakirja on vaikea laji.

Paitsi että pitäisi saada aikaan vetävä, lapsiin ja kirjoja ääneen lukeviin aikuisiin vetoava tarina, pitäisi myös olla hieno kuvitus. Kovin usein nämä kaksi eivät valitettavasti kohtaa. Jos lapsi tykkääkin, aikuista kirja voi puuduttaa tai ärsyttää.

Minulla on kuvittajissa ja kirjailijoissa joitakin kestosuosikkeja, jotka harvoin pettävät. Oliver Jeffers on yksi kaikkein suurimpia suosikkejani. Luin jostain, että Jeffers oli saanut esikoiskirjalleen myönteisen kustannuspäätöksen vuorokaudessa sen lähettämisestä, tavanomaisen kuukausien odotuksen sijaan. Se kertoo paljon kuvittaja-kirjailijan lahjoista.

IMG_2962

Jeffersin The Incredible Book Eating Boy (HarperCollins, 2007) on laatu-Jeffersiä. Hyvä tarina yhdistyy siinä oivaltavaan kuvitukseen.

The Incredible Book Eating Boy on tarina rakkaudesta kirjoihin – mikä ihana aihe kaikille kirjanystäville!

Henry rakastaa kirjoja, mutta ei samalla tavalla kuin muut. Henryllä on hiukan poikkeava ahmimisikä, hän nimittäin rakastaa syödä kirjoja. Se alkoi vahingossa ja pikkuhiljaa. Ensin hän söi yhden sanan, sitten lauseen ja sivun. Keskiviikkoon mennessä hän oli syönyt kokonaisen kirjan. Kuun loppuun mennessä kirja meni yhden ahmaisulla.

IMG_2963

Henry oli kirjallisuuden suhteen kaikkiruokainen, vaikkakin punaiset olivat hänen suosikkejaan. Mitä enemmän hän söi, sitä fiksummaksi hän muuttui. Se oli hänestä ihanaa. Lopulta hän söi kolme tai neljä kirjaa kerrallaan.

IMG_2964

Mutta sitten hän söi liina monta kirjaa liian nopeasti. Hän tuli kipeäksi. Kaikki hänen omaksumansa tieto meni sekaisin, eikä hänellä ollut enää yhtään fiksu olo.  Henryn täytyi ikäväkseen luopua kirjojen syömisestä. Mutta sitten, kuin sattumalta. Henry tarttui puoliksiluettuun kirjaan… ja rupesi lukemaan sitä. Hän huomasi rakastavansa lukemista!

IMG_2966

Kuvitus on taattua Jeffersiä. Kuvat on luotu sekatekniikalla, monet kollaaseina käyttäen mm. kirjojen sivuja ja viivoitettua paperia. Värejä on vähän, paljon nähdään vanhojen kirjojen väristä beigeä. Melkein voi tuntea hajunkin, joka senvärisestä paperista nousee.

IMG_2967

Pojalla ei ensin ole suuta ollenkaan, mutta kirjojen tultua kuvioihin suu ilmestyy, hymyilee ja kasvaa. Jeffersillä on kyky luoda hienoja hahmoja äärimmäisen vähillä yksityiskohdilla. Henrylläkään ei monissa kuvissa ole juuri muuta kuin pisteet silminä ja kohouma nenänä, ja silti hän on ilmeikäs ja rakastettava.

Kirjan loppuun on laitettu vielä pikku vitsi. Teksti kertoo, että nyt Henry lukee koko ajan, paitsi aina silloin tällöin… Ja kirjan sivussa ja takakannessa on haukkaisun jäljet.  Hi hi.

Tätä kirjaa on todella vaikea palauttaa kirjastoon. On varmaan pakko avata Amazon ja katsoa, mihin hintaan sen saisi omaksi.

IMG_2971

The Incredible Book Eating Boy
Teksti ja kuvitus: Oliver Jeffers
Kustantaja: HarperCollins, 2007
Mistä: kirjastosta

Lastenkirjoja väreistä

Ah, runsaudenpulaa! Varasin kirjastosta ison nipun kaikkea kivaa, ja aika monet kirjat saapuivatkin sitten yhtä aikaa. Meillä riittää nyt ihanaa luettavaa pitkäksi aikaa.

IMG_2830

Sattumalta parikin varaamistani kirjoista käsittelee väriä. Drew Daywaltin ja Oliver Jeffersin The Day the Crayons Quit (Harper Collins, 2013) ja Hervé Tullet’n Färger (jota ei ollut suomeksi tarjolla) lähestyvät kumpikin aihetta omalla tavallaan, kumpikin tekijöilleen tyypillisellä tavalla.

The Day the Crayons Quit on ollut minulla Amazonin ostoskorissa jo monta kertaa, mutta jostain ihmeellisestä syystä olen aina poistanut sen korista. Ehkä kun sitä ei ole ollut (tietenkään) saatavilla kovin edullisesti. Postikulut tekevät helposti ostoksista niin kalliita, että metsästän lähinnä käytettyjä 0,01 £ -hintaisia kirjoja.

Mutta nyt tämä ihanuus on meillä käsissä.

IMG_2831

Eräänä päivänä Duncan etsii värikyniään, mutta löytääkin itselleen osoitetun kirjenipun. Hänen kynänsä ovat kirjoittaneet hänelle kirjeitä. Punainen tahtoo sanoa, että Duncan laittaa hänet useammin töihin kuin muut kynät. Punainen joutuu hommiin jopa juhlapyhien aikaan joulupukkien ja sydänten parissa. Violetti tahtoo pysyä viivojen sisällä, musta haluaa piirtää muutakin kuin ääriviivoja, beige ja valkoinen toivovat enemmän hommia. Vihreä on tyytyväinen töihinsä, mutta harmaa joutuu mielestään värittämään ihan liian isoja eläimiä.

IMG_2832

Keltaisella ja oranssilla on riita menossa. Niiden kummankin mielestä ne ovat itse parhaita värejä aurinkoa varten ja antavat todistusaineistoakin asiasta. Sininen on mennyt liian lyhyeksi ja pinkki ei tahtoisi olla hylätty liian tyttömäisenä, vaan värittäisi mielellään monstereita ja dinosauruksia. Persikanvärinen taas on joutunut eroon kääreestään eikä tahdo tulla laatikosta ulos nakuilemaan.

IMG_2834

Duncan tahtoo tehdä kynät tyytyväisiksi, joten hän piirtää värikkään kuvan, jossa kaikki kynät pääsevät hommiin. Opettaja palkitsee sen tarralla ja kultatähdellä.

IMG_2835

The Day the Crayons Quit on nokkela ja hauska kirja, mutta se jää meillä hiukan kertakäyttöiseksi. Kun kirjan idea on selvinnyt, lapset eivät enää oikein tahdo lukea kirjaa uudestaan. Tämä voi tietenkin johtua myös puisevasta simultaanitulkkauksestani, tai sitten siitä, että meillä on tosiaan hurja kasa uusia kirjoja odottamassa. (Kirjastoläjän lisäksi odottaa myös Siivouspäivän kirjastopoistomyynnistä ja myyntipöydistä tekemäni löydöt, yhteensä yli 20 kirjaa…)

IMG_2836

Minusta tämä kyllä on hieno kirja. Kirjan kuvitus on tehty, tietty, väriliiduilla. Oliver Jeffersin kuvat ovat oivaltavia ja sopivan lapsenomaisia. Kirja antaa ajattelemisen aihetta esimerkiksi “tyttöjen” ja “poikien” väreistä ja luovuudesta.

Olen aiemmin kirjoittanut Oliver Jeffersin hienoista kirjoista Löytöpingviini ja Lentävä pingviini täällä.

IMG_2829

Hervé Tullet’n Färger-kirjan lainasin meille ennen kaikkea suuresta rakkaudesta hänen aiempaa kirjaansa Villit pallot kohtaan, josta olen kirjoittanut täällä. Tullet’n tuotantoa myös osui minulla silmään Kiasman kaupassa, mutta siellä myynnissä olleet kirjat oli suunnattu  pienemmille lapsille kuin meidän huligaanit, joten saivat jäädä siellä hyllyyn. Kipinä kuitenkin jäi, ja varasin siis tämän värikirjan.

IMG_2694

Färger (tuntuu hassulta puhua tästä tällä ruotsinkielisellä nimellä, kun se ei ole sen alkuperäiskieli, mutta minkäs teet) on samalla tavalla iloisen interaktiivinen kuten Villit pallotkin.

IMG_2685

Kirja alkaa harmaasta pallurasta, jota kehotetaan koskettamaan.

IMG_2687

Sivulle tulee lisää väriä – kuin lapsen kosketuksen ansiosta. Lopulta lapsi saa omilla toimillaan aikaan taikakäden, jolla voi käydä sekoittelemaan värejä.

IMG_2692

Seuraa klassista värioppia. Sinisestä ja keltaisesta saa vihreää, punaisesta ja sinisestä violettia, ja niin eteenpäin. Lapsemme sekoittelevat värejä innoissaan ja antavat väliaplodeja itselleen. Loppusivuilla voi painaa kaksi sivua vastakkain ja nähdä seuraavalla aukeamalla, minkälaista jälkeä tuli.

Kirja on yksinkertaisuudessaan nerokas. Se ei ehkä perustu yhtä luovaan tai omaperäiseen ideaan kuin Villit pallot, mutta antaa lapselle yhtäläisen mahdollisuuden päästä kokeilemaan, miten hänen tekonsa voivat vaikuttaa kirjaan. Se myös opettaa lapsille värioppia siinä sivussa. Tässä kirjassa on myös se hyvä puoli, että voi itsekin ottaa värit esiin ja kokeilla väritemppuja esimerkin mukaan.

IMG_2703

Hyllystämme löytyy näiden lisäksi mm. Babarin värikirja ja Bing, nyt maalataan -kirjat, joiden kanssa tutustuimme väreihin tyttären ollessa taaperoikäinen. Ne pitäisikin nostaa taas esiin kuopuksen värikokeiluja varten.

The Day the Crayons Quit
Teksti: Drew Daywalt
Kuvitus: Oliver Jeffers
Kustantaja: Harper Collins, 2013
Mistä: kirjastosta

Färger (alk. Couleurs)
Teksti ja kuvitus: Hervé Tullet
Kustantaja: Alfabeta, 2014
Mistä: kirjastosta

Toivo ja valas

IMG_2612

Meillä intoillaan nyt yhdestä ihanimmista uusista kirjoista pitkään aikaan. Benji Daviesin loistava Toivo ja Valas (Karisto, 2015) on yhtä paljon lasten kuin äidinkin makuun.

Toivo, isä ja kuusi kissaa asuvat meren rannalla. Isä käy kalastamassa aamuvarhaisesta iltamyöhään. Yhtenä aamuna myrskyn jälkeen Toivo löytää rannalta pikkuisen valaan, joka pitää saada nopeasti veteen. Poika auttaa pikkuvalasta, mutta ei suinkaan viemällä sitä mereen, vaan omaan kotiinsa kylpyammeeseen.

Kun isä tulee illalla kotiin, Toivo yrittää piilotella salaisuuttaan. Lopulta se luonnollisesti paljastuu, mutta isä ei suutu, vaan tuntee myötätuntoa tajutessaan, miten yksinäinen Toivo onkaan. Valas täytyy tietenkin viedä takaisin mereen, vaikka se onkin vaikeaa. Onneksi isä on mukana ja onneksi elää toivo, että valaan voisi vielä nähdä uudestaan.

IMG_2619

Arvostan kirjaa ennen kaikkea siksi, että se onnistuu kertomaan suuren tarinan pienin keinoin. Tekstiä on vähän, varmaan yhteensä liuskallisen verran, ja silti se onnistuu kertomaan suuren, täyteläisen tarinan. Tämä on myös niitä harvinaisia kirjoja, jossa hieno tarina yhdistyy yhtä hyvään kuvitukseen, ja kuvat ja teksti tukevat hyvin toisiaan.

Toivo ja valas pohtii suuria kysymyksiä. Olla yksin vai olla yksinäinen? Toivon isä on kaikki päivät poissa, eikä äitiä ole ollenkaan. Missä äiti on? Sitä ei kerrota, eikä äidistä näy merkkiäkään kodissakaan. Äidin poissaolon tuntee hiljaisena haikeutena. Sympaattinen isä kantaa yksinhuoltajuuden taakkaa, tekee pitkää työpäivää ja yrittää ehtiä hyväksi vanhemmaksi siinä sivussa.

IMG_2623

Vaikka Toivo joutuu luopumaan ystävästään, on valas toiminut moottorina muutokselle, havahduttanut isän tajuamaan lapsen yksinäisyyden. Tähän käännekohtaan saakka Toivo on kuvissa pääasiassa yksin tai katselee isää kaukaa, mutta sen jälkeen isä on kuvissa aina mukana, usein halaamassa tai pitämässä kädestä kiinni. Ystävän menetys ei siis ollut vain pahasta, vaan Toivo sai samalla jotain lisää elämäänsä.

IMG_2622

Isi ja Toivo puuhaavat yhdessä

Kuvat ovat hienoja, täysin omansa näköisiä, mutta tuntuvat kuitenkin etäisen tutuilta. Isä näyttää ehkä hiukan menneiden vuosien itäblokkianimaatioiden hahmolta. Kuvat ovat helposti lähestyttäviä ja kauniita, ja värimaailma on harmoninen. Luonnonläheisten värien vastapainona nähdään kalastajankeltaista ja merellisen punavalkoista. Kuvakerronta on elokuvallista: on laajakuvaa koko rannan laajuudelta, ja sitten tiiviimpiä kuvia päähenkilöistä.

IMG_2624

Toivolla on pallonmuotoinen pää, kaksi pistettä silminä ja kiekura nenänä. Tukka ja korvatkin ovat koko ajan pipon peitossa, suuta ei useimmiten näy. Hän on silti ilmeikäs samalla tavalla kuin Oliver Jeffersin hahmot ovat.

Kirjasta ovat juuri kirjoittaneet myös Kia Luetaanko tämä -blogissa ja Bleue Sininen keskitie -blogissa. Kirja sai myös heiltä loistavat arviot. Tietenkin.

Toivo ja valas (alk. The Storm Whale)
Teksti ja kuvitus: Benji Davies (suom. Sanna Vartiainen)
Kustantaja: Karisto, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta