Lastenkirjoja sukupuolesta

Kohtasin juna-asemalla yhden iloisimmista näyistä pitkään aikaan. Pikkupoika oli saanut vaaleanpunaiset vilkkuvalolenkkarit, jotka olivat niin hyvät, että saivat lapsen ihan tanssimaan. Minulle jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Toinen kohtaaminen pikkupoikien sukupuoliroolien kanssa: pari vuotta sitten ruotsalaisessa perhelehdessä haastatateltiin Ruotsin blogistanian omien sanojensa mukaan “vihatuinta miestä”, joka oli uskaltanut mennä sanomaan, että ei pukisi poikaansa vaalenapunaiseen. Mammabloggaajat vimmastuivat.

Sukupuolta ja sen representaatioita käsitteleviä kirjoja on lapsille vähän. Harmi, sillä ainakin meillä aihe on ollut leikki-ikäisellä mielessä jo pitkään. Mitkä ovat tyttöjen ja poikien värit, leikit ja vaatteet, lähes nelivuotiaamme miettii usein. Hyvä isommille lapsille ja nuorille suunnattu kirja poikien sukupuolirooleista ja rooliodotuksista on David Walliamsin ihana Poika ja mekko, jota suosittelen kaikille aikuisillekin luettavaksi. Googlaamalla vastaan tuli myös Tuula Korolaisen Minä olen perhonen, joka täytyykin laittaa kirjastossa varaukseen. Tällä kertaa kirjastosta löytyi mukaan Anneli Kannon Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto, 2011; osa Viisi villiä Virtasta -kirjasarjaa) ja ruotsalainen Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet (WSOY, 2007).

IMG_2428

Lähestyin Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat -kirjaa varovaisesti. Ajattelin, että tässä on taas yksi stereotyyppisiä sukupuolirooleja vahvistava kirja: tyttöjen söpöt kamat yäk, poikien meluavat tavarat jee.

IMG_2429Varsinkin kun jo etusivulla Paavon esittelyssä kerrotaan, että Paavo on sottapytty, hänellä on likainen naama ja kova ääni.

Oh god näitä kirjoja, ajattelin.
Kuinka väärässä olinkaan.
Kirja kertookin siitä, että pojat voivat ihan hyvin tykätä tyttömäisiksi nimetyistä tavaroista, mutta ennakkoluuloista lukijaa kyllä pidetään jännityksessä ensimmäiset neljä aukeamaa, ennen kuin tämä paljastuu.

Esitellään tilanne: Paavo Virtasella on tylsää. Perheen tyttöjen huone on tyhjillään ja vetää Paavoa puoleensa. Huoneessa haisee tytöltä, se on tyttöjen värinenkin, ja siellä on tyttöjen tavaroita, kuten hiletarroja, keijuja ja nukkeja.
Ja sitten: Paavo pääsee leikkimään tyttöjen tavaroilla. Paavo värittää ja liimailee, leikki nukeilla ja kokeilee sänkyä.

“Paavo kurkistaa tyttöjen vaatekaappiin. Tyttöjen vaatteet ovat toisenlaisia kuin poikien. Tytöillä on pikkareita, polvisukkia, paitoja ja mekkoja. Tyttöjen vaatteet ovat Paavon mielestä kauniita. Paavo tietää, että poikien vaatteet ovat sinisiä, vihreitä ja mustia. Niissä on autoja, hirviöitä ja sankareita.”

IMG_2432

Paavo ihmetyksen vallassa. Tyttöasioita!

Paavo miettii, millaista on olla tyttö, ja pukee tyttöjen vaatteita päälleen. Hänellä on toisenlainen olo. Hän onkin äkkiä Jasmine Kukkanen, joka puhuu hienosti ja harrastaa balettia…
…Ja siinä samassa Paavo jääkin kiinni, kun siskot tulevat huoneeseensa ja käyvät puolustamaan reviiriään. Tytöt laittavat Paavon siivoamaan, ja poika pyytää myös anteeksi. Lopulta tytöt ottavat Paavon mukaan leikkeihinsä ja yhdessä onkin mukavaa.

Kirja on kivan reipasotteinen ja salliva. If the shoe fits, wear it! Sallivuuden sanomaa on hyvä lukea ihan kirjojen sivuiltakin, sillä vaikka kotona oltaisiin miten vapaamielisiä tahansa, lapset poimivat ajatuksia myös hoidosta ja leikkipuistosta, kavereilta jotka kertovat miten olla tyttö tai poika.

IMG_2437

Meillä lapset olivat niin kiintyneitä tähän kirjaan, että se jouduttiin laittamaan jäähylle. Kumpikin halusi ottaa kirjan yhtä aikaa, kirjaa vedettiin edestakaisin ja hupsis, sen kulma pamahti täysillä millin verran pikkuveljen silmän alle. Kirja jouduttiin siis laittamaan sivuun siihen asti, että se palautetaan taas kirjastoon.

Oma suosikkikohtani kirjassa on yllä jo siteerattu tiivistys poikien vaatteista, joissa on tummia värejä ja hirviöitä. Argh! Minusta pikkupojan parhaat värit ovat keltainen ja kirkkaanpunainen, ja lisäksi harmaata ja mustaa.

IMG_2439

Kirjan lapset ovat suuripäisiä ja -silmäisiä, ja parivuotias kuopuskin tykkää katsella kirjan kuvia, vaikka sanoma meneekin häneltä ohi. Esikoista taas viehättävät kirjan kuvissa kaikki kimmellykset, ponit ja perhoset.

Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat
Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2011
Mistä: kirjastosta

IMG_2517

Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet kertoo Kenta-pojasta, joka on tosi hyvä jalkapallossa, josta hänen isänsäkin pitää. Kentan päivään päiväkodissa kuuluu sotimista, painimista ja robotteja.
Sitten Kenta ei haluakaan niitä. Hän menee seuraamaan tyttöjen nukkeleikkejä, ja tytöt ottavatkin hänet mukaan leikkiin.

IMG_2518

Sillä välin kun Kentan ja tyttöjen leikki on edennyt prinsessavaatteiden pukemiseen, pojat ovat ruvenneet ulkona kaipailemaan Kentaa palloleikkeihinsä. He tulevat sisään etsimään kaveria, ja Kentaa alkaa hävettää. Poika menee vessaan piiloon. Kun hän tulee ulos, toiset pojat ovatkin kaivaneet mekot päälleen. Sitten mennään kaikki pelaamaan jalkapalloa.

IMG_2521

Kirjassa on mukana pitkästi leikin kuvausta, enemmän kuin monessa muussa kirjassa, sellaista joka ei vie juonta sinänsä eteenpäin vaan vain kuvailee leikkiä. Meidän lapset ovat vielä sen verran pieniä, etteivät jaksa keskittyä niin pitkiin jaksoihin ilman actionia.

Tyttöjen leikit. Ei pelkkää vaaleanpunaista.

Tyttöjen leikit. Ei pelkkää vaaleanpunaista.

Tämän kirjan lapset leikkivät paljon rajumpia leikkejä kuin monessa muussa kirjassa. Barbit pannaan pakastimeen jäätymään kuoliaaksi, ja barbit synnyttävät kalapuikkoja ja lihapullia. Samaan aikaan kirja on kuitenkin salliva ja lempeä. Kaikki leikit ovat yhtä hyviä, se julistaa.

IMG_2524

Tämä oli meille ensitutustuminen Pija Lindenbaumin kirjoihin. Olin huomannut kirjastossa, että hänen tuotannolleen on varattu ihan oma lokero. Kirjat olivat minusta vaan näyttäneet aina selaillessa jotenkin tylsiltä, emmekä olleet ottaneet niitä lainaan. Tykkäsin kyllä tästä kirjasta ja varmasti lainaamme jatkossa kirjailijan muuta tuotantoa.

IMG_2525

Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat ja Kenta ja barbiet ovat kumpikin hyviä sukupuoliroolikasvatuksen välineitä. Perinteiset sukupuoliroolithan ovat tietenkin vain sopimuksia. Ei ole mitään syytä, miksi tyttöjen tai poikien pitäisi leikkiä tietynlaisia leikkejä. Sinänsä on ihan mielenkiintoista, että näissä kummassakin kirjassa (ja myös mm. Walliamsin Pojassa ja mekossa) se on nimenomaan poika, joka kokeilee rajojen ylittämistä. Tytöillehän on ollut kuitenkin sallitumpaa tehdä poikamaisena pidettyjä asioita ja jonkin aikaa, mutta “vahvat” miehet (tai pojat) eivät ole voineet yhtä helposti tehdä “heikomman” sukupuolen asioita. Poikatyttö on ollut ihan ok tyttöyden malli yhtenä toisten joukossa, mutta tyttömäinen poika (“tyttöpoika”?) mielletään helposti heikoksi. Siltikin pojat tekevät loppujen lopuksi aika leimejä tyttöasioita näissä kirjoissa, sellaisia jotka varmaan osuvat jokaisen pikkupojan elämään.

Akselin automatka

IMG_1448

“Akseli rakastaa autoja,
joka vehjettä jota voi ajaa,
isää ja äitiä piinaa hän niillä
vailla kaikkea äärtä ja rajaa.”

Luulen, että vielä ollessamme kuolaavia seniilejä satavuotiaita osaamme mieheni kanssa ylläolevat rivit ulkoa, vaikka olisimme unohtaneet kaiken muun, lastemme nimetkin. Ja omamme.

Olemme lukeneet Akselin automatkaa (Gyldendal & Läsrörelsen, 2012) satoja kertoja, ensin esikoiselle ja nyt kuopukselle. Kirja oli esikoisen kaikkein rakkain suosikki pitkän aikaa, ja siihen aikaan pystyin luettelemaan muutaman ensimmäisen aukeaman tekstit edes katsomatta kirjaa kertaakaan.

IMG_1451

Akselin automatka on näitä mäkkärikirjoja (aiemmin kirjoitin samaa jengiä olevasta Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjasta täällä), joita kirpparit ovat pullollaan, kun niitä on kaikille jaettu hampurilaisen kanssa ja kukaan ei niitä enää käytettynä halua. Joukossa on oikeasti hyviä kirjoja, niin kuin tämä Akselin automatka, joita sitten saa muutamalla sentillä kirpparilta. Meillä on menossa toinen kappale tätä kirjaa, sillä ensimmäinen rakastettiin palasiksi.

IMG_1454

Sanottakoon vielä tässä kohtaa, että en juuri pidä autoista tai Mäkkäristä. No, lapsemme (varsinkin poikamme) rakastavat autoja, joten autoja ja autokirjoja heillä piisaa. Ja kirjaa varten meidän ei tosiaan ole tarvinnut mennä ylikansalliselle hampurilaiselle.

Akselin automatka on runomuotoinen kertomus autoja rakastavasta pikkuankasta. Vanhempien mielestä Akselin pitäisi käyttäytyä kuin ankka, mutta se ei sovi Akselille, joka karkaa eräänä aamuna autoa etsimään. Akseli törmää itkevään elefanttiin.

“Autoni on hukassa,
norsuparka nyyhkäisee.
Heti sekin katoaa
nenäänsä kun pyyhkäisee.”

IMG_1450

Norsun auto löytyy nenäliinakasan alta, ja eikun ajelemaan. Tien poskesta kyytiin tarttuu kaksi liftaavaa kirahvia, ja myöhemmin autetaan Ferrari-kuski autoineen autokorjaamolle, autohullun Akselin taivaaseen. Autokorjaamolla on niin ihanaa, että Akseli pyörtyy hämmästyksestä. Autoja piisaa Bugatista Maseratiin, ja onnellinen ankanpoika saa pummattua itselleen töitä avustavana rasvarina. Lopulta Akselin perhekin kaakattaa paikalle, ja kaikki pääsevät ajelemaan autolla iloisen jälleennäkemisen kunniaksi.

IMG_1455

Kirjassa toistuu seuraava runonpätkä erilaisina muunnelmina:

“On paloautoja, valoautoja,
vanhoja autoja, uusia autoja,
sinistä ja hopeaa,
hidasta ja nopeaa,
Dodgea ja Porschea,
Focusta ja Xaraa.
Lähdetäänpä autojahtiin,
se on meikäläisen alaa!”

Se jää tehokkaasti mieleen. Ensin en oikein edes pitänyt siitä, mutta hyvin se vaan on mieleen jäänyt. Yleisesti kirjan riimit tökkäisevät aina välillä, ja alkuun kömpelöt riimit ärsyttivät minua. Enää ei oikein tunnu missään. Olen kyllä paremminkin runoiltuja lasten runokirjoja lukenut, mutta tässä kun on kiva tarina autoja rakastavasta lapsesta ja mukava kuvitus, ei mitan töksähtely ole niin suuri ongelma. Lisäksi tarinankuljetus toimii niin, että lapsikin jaksaa pysyä mukana runomitasta huolimatta.

Monet kuvista ovat ihania, varsinkin autot ja norsut. Otin edellisestä, hajonneesta kirjasta talteenkin muutamia ehjäksi jääneitä sivuja kehystämistä varten. Kansi ei kirjassa vakuuta, mutta onneksi kuvitus on muuten pääosin onnistunut.

IMG_1453

Akselin automatka
Teksti ja kuvitus: Marianne Iben Hansen & Hanne Bartholin (suom. Juhani Lindholm)
Kustantaja: Gyldendal & Läsrörelse, 2012 (Läsrörelsenin erikoispainos)
Mistä: kirpparilta

Jukka Itkosen Kaupunkiretki

kaupunkiretki

Aiemmassa postauksessani hehkutin Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän Krokotiili hikoaa -runokirjaa. Nyt lainasimme kirjastosta kaksikon Kaupunkiretki-runokokoelman (Kirjapaja, 2011).

Kaupunkiretki on, kuten välkyimmät jo arvasivat, kokoelma kaupunkiaiheisia lastenrunoja. Runot ovat lyhyitä ja napakoita, ja niissä kuljetaan halki kaupungin bussipysäkiltä kirjaston ja uimahallin kautta asemalle. Jokainen runo kertoo yhtdestä paikasta, ja runojen pituus vaihtelee hyvin lyhyestä pidempään. Usein lorut ovat vain lyhyitä tuokiokuvia, kuten Kahvila: “Kahvilaan / on kiva tulla. / Siellä tuoksuu / kahvi, pulla. / Siellä on kotoisa / tuoksu.”

IMG_0553

Kokoelman runot eivät ole ehkä yhtä oivaltavia kuin mahtavassa Krokotiili hikoaa -kirjassa, mutta hyvä se on tämäkin kirja. Minua naurattaa lakoninen Taksiasema: “Taksi. / Kaksi. / Ja nyt ne lähti pois.” Kirja loruttelee sujuvasti ja hauskasti arkisista tilanteista, kuten parturireissusta:

Hiukset liian pitkiksi pukkaa.
Jes!
Parturiin!
Parturi lyhentää tukkaa.
(runosta Parturi)

IMG_0554

Kirjan nerous on sen arkipäiväisissä tilanteissa ja vaivattomasti soljuvissa riimeissä, jotka eivät ole lapsille liian vaikeita ymmärtää. Välillähän vastaan tulee aikuisen mielestä loisteliaitakin lastenrunoja, jotka eivät kuitenkaan lapsille putoa, koska he eivät pysy kelkassa mukana.

IMG_0555

Fanitan Matti Pikkujämsän kuvituksia, joita saa kirjojen lisäksi ihailla Hesarissa ja monissa muissa lehdissä. Ihmiset ovat yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä ja tilanteet on kuvattu simppelisti mutta oivaltavasti. Pikkujämsä uskaltaa pelkistää rohkeasti. Kuvituksissa on lempeää huumoria ja nostalginen fiilis. Lapset rakastavat kuvissa näkyviä autoja, suuripäisiä ihmisiä ja tunnistettavia rakennuksia. Taaperomme kyllästyy runokirjoihin helposti ja saattaa joskus käydä hakemassa kilpailevan kirjan jo ensimmäisen sivun jälkeen, mutta Kaupunkiretken sivuja hän jaksaa käännellä uudestaan ja uudestaan.

Kaupunkiretki
Teksti: Jukka Itkonen
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja, 2011
Mistä: kirjastosta

Merten hurjapäät (Täältä tulee Pikku Myy 3)

IMG_0466

Olin Kirjan ja ruusun päivässä ihmeen vaisulla ostotuulella ja palasin kotiin vain viisi kirjaa ja yhtä orvokki-istutusta rikkaampana. Olisi ollut ilmaisia juomia, ohjelmaa ja vaikka mitä, mutta olin kauheiden kantamusten kanssa ja yksin liikkeellä. Ei siinä oikein nappassut seisahtua imaisemaan bisseä. Ihmisiä oli paljon vähemmän liikkeellä kuin olin ajatellut. Otavan kaupassa olin aivan yksin. Ainakaan ei tarvinnut väistellä ihmismassoja tungoksessa.

Treffasin muun perheen kanssa pizzalla Putte’sissa. Kun lapset alkoivat väsyä paikallaan istumiseen, minullapas olikin kassissa kummallekin oma yllätyskirja. Poikamme rupesi nauramaan ääneen nähdessään, että hänelle oli upouusi Veera ja menopelit ihan ikiomaksi. Siskokin innostui jo silloin päästessään tutustumaan Täältä tulee Pikku Myy: Merten hurjapäät -kirjaan (Tammi, 2015).

Sittemmin kirjaa on luettu. Ja luettu uudestaan. Kummatkin lapsista rakastavat kirjaa älyttömästi. Esikoinen pyytää usein, että kirja luettaisiin uudestaan heti kun on päästy sen loppuun. Pikkuveljen lukutapa taas olisi pikakelaus edestakaisin, uudestaan ja uudestaan. Täältä tulee Pikku Myy -sarjan aiemmat kirjat ovat olleet meillä suosittuja ja arvelinkin, että lapset saattaisivat tykätä tästäkinkirjasta. Olen kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Villit vieraat -kirjasta, täällä.

Myyllä riittää asennetta.

Myyllä riittää asennetta.

Muumien lähelle on haaksirikkoutunut merirosvolaiva. Muumiperhe pelastaa laivasta minkä voi, ennen kuin laiva uppoaa kokonaan. Niiskuneiti saa leningin ja mamma kasan kirjoja, Muumipeikko ja pappa taas ilotulitteita. Laivasta pelastautuneet merirosvot ovat myös rantautuneet lähistölle ja tekevät tyttöjen riemuksi hurjia temppuja. Muumipeikko tulee mustasukkaiseksi ja pistää palamamaan koko löytämänsä kasan ilotulitteita. Seuraa räjähdys, joka vahingoittaa niin mamman uutta kivikkopuutarhaa kuin merirosvojakin. Muut korjaavat yhdessä vaurioita, mutta Muumipeikko menee rakentamaan lautan, jolla päästään lähettämään merirosvot matkoihinsa. Rauha palaa Muumilaaksoon.

Mikä kirjassa oli parasta, lapset? “Kun ne ilotulitukset räjähtivät näin ja näin, piuu viuu piuu [näyttää käsillään huitoen ja hyppien]”, sanoo tyttäreni. Mymmeli ja Pikku Myy joka kerta esiintyessään sivuilla, osoittaa poikani. Minusta parasta oli seikkailuhenki ja mustasukkaisuuden käsitteleminen, mikä on ajankohtaista kolmivuotiaan kanssa. Miksi joku haluaa olla jonkun toisen kanssa eikä minun kanssani? Enkö minä kelpaa? On aina hyvä, että hyllystä löytyy kirjoja, joiden avulla käsitellä tunteita.

"Äiti, miksi Myy vetää vessapaperia?"

“Äiti, miksi Myy vetää vessapaperia?”

Sen sijaan en nyt niin välitä kirjassa keskiössä olevasta romanttisen rakkauden käsittelystä. Niiskuneiti ja Mymmeli muuttuvat poikien perässä juokseviksi hupakoiksi, kun merirosvot saapuvat Muumilaaksoon. “Meri on karaissut heidät ja tehnyt heistä vapaita ja hurjia, Mymmeli huokaisi.” Tai “”Juostaan karkuun ja katsotaan, ottavatko he meidät kiinni”, Mymmeli ehdotti. “Olisi niin romanttista joutua merirosvojen vangeiksi!” Niiskuneiti innostui.” Kirjaäiti ei innostu. Oh, olen vain heikko nainen, tule sinä miehinen renttu ja ota minut matkaasi. Yleensä sukupuolirooleja vahviten rikkova Pikku Myy ei tässä kirjassa juuri ole toimijana, vaikka kirja onkin osa Myylle omistettua sarjaa. Meidän perheen mielestä itsenäinen ja rohkea Myy olisi kivempi roolimalli tytölle. Mutta jos kirjan kasvatuksellisia ansioita täytyy ruveta miettimään, niin plussaa on se, että sotkut siivotaan yhdessä ja sen jälkeen istutaan yhdessä nautiskelemaan.

Status quo palautettu Muumilaaksoon

Status quo palautettu Muumilaaksoon

Poikien lukuinnon puutteesta on puhuttu paljon. Poikalukijoiden mieleen lienee on se, että sinänsä kesyissä muumeissakin on merirosvoja ja räjähdyksiä. Kirjan kansi johdattaa hieman harhaan, sillä siinä heiluu isoimpana Pikku Myy merirosvovermeissä. Itse kirjassa Myy ei kuitenkaan, kuten ylempänä mainitsin, juuri esiinny muuta kuin sivuroolissa.

Piirrosjälki on taattua Riina ja Sami Kaarlan laatua, uusmuumien parhaimmistoa. Kolmivuotiasta kiinnostaa hahmojen ilmeikkäät kasvot ja hän tykkääkin miettiä, miltä kenestäkin tuntuu.

Merten hurjapäät (Täältä tulee Pikku Myy 3)
Teksti ja kuvitus: Riina ja Sami Kaarla
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: kirjakaupasta

Sylvi Kepposen kirjekaveri

IMG_0328

Nuhapäivän kunniaksi pengoimme kirjapinoista esiin Sylvi Kepposen kirjekaverin (Otava, 2012), koska se alkaa: “Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen.” Onneksi tänään ei ainakaan vielä sada lunta.

Marika Maijalan ja Juha Virran (näissä on aina poikkeuksellisesti kuvittajan nimi ensin, eikä ihme) Sylvi Kepposet kuuluvat meillä luetuimpiin kirjoihin. Olin ihaillut kahta ensimmäistä Sylviä jo ennen kuin meillä oli tietoakaan yhdestäkään lapsesta. Ihana, korkea ja kapea muoto toi mieleen jotkut lapsuuden kirjahyllyn helmet – ainakin Hanhiemon satuaarre on hyvin samanmallinen. Suosikkimme Sylvi-sarjasta on Sylvi Kepposen hukkaretki, mutta hieno kirja tämä Kirjekaverikin on. Ja ainoa, joka meillä löytyy omasta hyllystä. Sylvi Kepposen kirjekaveri sai Vuoden kaunein kirja -palkinnon ilmestymisvuonnaan.

IMG_0329

Tarina on lyhyt ja melko yksinkertainen. Nuhainen Sylvi katselee ikkunasta ulos ja näkee vastapäisessä ikkunassa pojan. Kukahan hän on? Miksi hän näyttää surulliselta? Sylvi päättää piristää poikaa ja lähettää hänelle kirjeen. Selviää, että pojalla on kipsi jalassaan. Lapset päätyvät vaihtamaan kirjeitä, joissa he kertovat yhdessä keksittyä tarinaa. Lopulta Sylvi ja Luka-poika pääsevät yhdessä pulkkailemaan kirjastoon.

IMG_0334

Oikea kirjanystävän kirja – kirjoittamista ja kirjastoreissu, ja Luka-pojalla on kaiken lisäksi kuvissa päiväkirjakin! Kirjaäiti tykkää. Arvoitusten ystävälle kirja tarjoilee kutkuttavan tunnelman salaperäisten viestien parissa. Saatan kuvitella, että tämä jaksaa kiehtoa vielä vähän isompanakin. Paitsi jos pojat ovat silloin yök.

IMG_0333

Marika Maijalan kuvat ovat rauhallisia mutta rohkeita – kuvien rajaus saattaa jättää kuvan ulkopuolelle puolet vanhemmasta tai hevosesta. Lapsenomainen ja vähäeleinen kuvitustyyli vetoaa sekä äitiin että tyttäreen. Itse piirsin ikävuosina 7-9 ympärivuorokautisesti samantyylisiä heppoja kuin kirjan Ruusu. Tai oikeastaan ne minun piirtämäni olivat aika kauheita, mutta kaverini Heli piirsi oikein muotovalioita hevosia. Ehkä tämä kirja siksikin jättää minulle niin tyytyväisen olon. Kuin olisi lähtenyt retkelle lapsuuteen.

Lapsen mielestä parasta on se, kun mennään huvipuistoon ja syödään hattaraa (yllä olevassa kuvassa). Äiti tykkää, kun hepalle ostetaan lippu karuselliin. Toisten karusellin heppojen nimet ovat kuulemma Issi ja Kalle, opetti tyttäreni.

Marika Maijala lupailee saitillaan että sinne olisi tulossa kauppa vielä huhtikuun aikana. Odotamme innolla.

Sylvi Kepposen kirjekaveri
Teksti: Juha Virta
Kuvitus: Marika Maijala
Kustantaja: Otava, 2012
Mistä: kirjakaupasta (Suomalaisen alelaari, 4,95 – käykää katsomassa jos näitä on jossain vielä! Ehdoton löytö!)

Kummajaisia ja vilkutuksia

IMG_0236

Yhtenä aamuna yritin vielä torkkua, kun minua tönittiin. Käänsin kylkeä ja teeskentelin nukkuvaa. Ehkä se joku jättäisi minut rauhaan.

Turha toivo.

Seuraavaksi tunsin, kuinka otsaani sohittiin jollain kulmikkaalla, ja puolitoistavuotias poikani huusi täysiä PÖÖ! Luovutin. Laitoin valon päälle ja raotin silmiänikin lopulta. Oli aika avata aamu lukemalla Pientä kummajaiskirjaa (Nemo, 2010).

IMG_0240

Poikamme on intohimoisesti rakastunut Pieneen kummajaiskirjaan. Kirjan ideana on tutkia sivuilla olevia hirviöitä ja huutaa aina Hui! (Poikani tulkinnalla PÖÖ!) Viimeisellä sivulla on peili, jossa voi katsoa kaikkein hirveintä hirviötä – itseään – ja huutaa taas hui. Kirja on ostettu aikoinaan esikoiselle ja suuresti rakastettu jo silloin.

Kuopukselle löytyi kirpparilta (0,50 €, ei harmittanut) kaveriksi myös Pieni vilkutuskirja (Nemo, 2009), jossa on samantyyppinen yksinkertainen idea. Jokaisella sivulla on vilkuttava eläin, jolle lapsi pääsee vilkuttamaan takaisin. Viimeisellä sivulla on peili ja kehotus vilkuttaa minulle. Pikkupoikani saattaa hakea kirjan hyllystä, istua sen kanssa lattialle ja vilkutella eläimille yksinään. Äidin sydän sulaa.

IMG_0237

IMG_0238

Kumpaankin kirjaan on kansiin valittu kaikkein staileimmat kuvat. Muu kuvitus ei ole yhtä tyylikästä, mutta kirjat saavat pisteet hyvästä ideasta ja aktivoivuudesta.

Pieni kummajaiskirja ja Pieni vilkutuskirja

Teksti ja kuvat: Kenneth Andersson

Kustantaja: Nemo, 2009 ja 2010

Mistä: kirjakaupasta ja kirpparilta

Tatu ja Patu päiväkodissa

9511196588

Tatu ja Patu ovat kirjamyyntilistojen kuninkaita, eikä ihme. Lapsille on todella vähän tarjolla oikeasti hauskoja kirjoja, varsinkaan sellaisia, joista olisi riittävästi iloa aikuisillekin. Tatut ja patut kestävät erittäin hyvin pikkulapsiperheen lukuisia lukukertoja.

Tatupatuista suurimmat suosikkejamme on Tatu ja Patu päiväkodissa (Otava 2004), jonka kuopus on nyt vuorollaan löytänyt. Hän hakee sen kirjakopasta aamulla ensimmäiseksi ja tuo sen vielä päivän päätteksi käteen. Esikoisella oli jo aiemmin intohimoinen puolen vuoden rakkaussuhde tähän kirjaan, ja nyt hän on hiukan väsynyt teokseen. Ei kuitenkaan niin väsynyt, ettei jaksaisi olla päivittäin 1-5 kertaa mukana kuuntelemassa tarinaa.

IMG_0203

Kirjan tarina on sinänsä melko simppeli. Tatu ja Patu ovat saaneet lahjakortit kylpylä Vesikkoon, mutta päätyvät vahingossa päiväkoti Esikkoon. Kirjan alku kuluu väärinkäsityksen vallassa, sitten mietitään pakoa, mutta lopulta pojat huomaavat viihtyvänsä päiväkodissa.

IMG_0202

Kirjalla on viihteen lisäksi kasvatuksellinen funktio: se kertoo, että päiväkodissa on kivaa, niin kivaa, että jotkut olisivat siellä vapaaehtoisesti. On ravitsevaa ruokaa, viihdyttävää ohjelmaa ja hyvää tekevää liikuntaa. Outolasta kotoisin olevilla Tatulla ja Patulla on raikkaan karnevalistinen katsanto maailmaamme.

IMG_0200

Kuopus katselee kuvia rauhallisesti, ja minullakin on ensimmäistä kertaa ollut aikaa katsella kuvia rauhassa. Esikoisen kanssa huomio on mennyt lukemiseen ja kiihkeään sivujen kääntelyyn. Luulin silti jo todellakin katsoneeni kaikki kuvat, mutta huomaankin nyt löytäväni yhä uusia piilotettuja jippoja. Toistuva teema on esimerkiksi Emmi-vauvan kätketyt tutit. Tyttö on myös kova kirjoittamaan viisauksia kaikilla käsiinsä saamillaan välineillä kuten kirjainpalikoilla.

Kirjojen charmi kestää aikaa. Kirja on julkaistu yli kymmenen vuotta sitten, ja meillä on käsissämme neljästoista laitos. Kirjasarjan oikeuksia on myyty 22 maahan, ja kirjat ovat voittaneet palkintoja ja keränneet ehdokkuuksia.

Tatu ja Patu päiväkodissa

Teksti ja kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen

Kustantaja: Otava, 2004

Mistä: kirjakaupasta