Karhu joka sanoi Pöö!

Olen David Walliamsin ihailija. Rakastan hänen komediasarjojaan (varsinkin Pikku-Britanniaa) ja hänen nuortenkirjoissaan on mahtavia oivalluksia ja hyvää huumoria. Walliams on kirjoittanut myös kuvakirjatekstejä, joista en oikein osaa olla mitään yksiselitteistä mieltä. (Lue vaikka postaukseni Gangsterimummi-kirjasta ja Lievästi ärsyttävästä norsusta)

Walliamsilta on nyt ilmestynyt uusi kirja suomeksi, Karhu joka sanoi Pöö! (Mäkelä, 2017). Kirja kertoo maailman huipulla asuvasta jääkarhunpennusta, joka mielipuuhaa on isompien pelottelu. Pentu nauraa katketakseen, kun isot säikähtävät sen huutaessa Pöö!

Eräänä päivänä jääkarhun kotiin Pohjoisnavalle saapuu kuvausryhmä tekemään tv-ohjelmaa. Kaikki eläimet valmistautuvat omalla tavallaan ryhmän kohtaamiseen – ja jääkarhunpentu käy pelottelemassa niitä kaikkia. Illan koittaessa se kohtaa viimein myös kuvausryhmän ihmiset, ja käy tietenkin säikäyttämässä myös heidät. Ihmiset suuttuvat ja päättävät jättää koko kuvaukset kesken. Toiset eläimet suivaantuvat pikku jääkarhulle ja antavat sen maistaa omaa lääkettään. Pentu ottaa opikseen – tai sitten ei.

Aikuisena ja kasvattajana minun on vaikea olla täysin sydämin mukana näissä Walliamsin tarinoissa häiriköistä, jotka käyttäytyvät ikävästi toisia kohtaan. Walliamsin ensimmäisen kuvakirjan “lievästi ärsyttävä norsu” oli minusta ihan törkeän ärsyttävä norsu, eikä tämä säikyttelevä jääkarhunpentukaan nyt ole sellainen lapsi, joka ensimmäisenä saa aikuisten sydämet heltymään.

MUTTA. Tämähän ei ole kirja aikuisille. Tämä on lastenkirja. Luin talvemmalla Imagesta Riikka Pulkkisen juttua lastenkirjallisuudesta, jossa hän pohti myös sitä, miksi lastenkirjallisuuden pitäisi kasvattaa. Eihän aikuistenkaan kirjallisuus tee sitä! Tämäkään kirja ei ole normatiivinen opas siihen, miten siivon lapsen pitäisi käyttäytyä, vaan kuvaus sellaisesta käytöksestä, jota monet lapset tavalla tai toisella harrastavat. Miksi lapset jatkavat sellaista käytöstä, joka ärsyttää aikuisia? Koska se tuntuu heistä hyvältä. JA lapsista on ilahduttavaa (ja myös vähän hämmentävää) lukea vaihteeksi sellaisista lapsista, jotka eivät käyttäydy koko ajan enkelimäisesti.

Tony Rossin (“taiteilijaneron”, kuten kirjan kansi lupaa) kuvitus on tässä kirjassa parhaimmillaan. Ross on luonut ilmeikkäitä eläimiä ja saanut sinänsä yksitotisen miljöön, jäätikön, näyttämään hienolta.

Karhu joka sanoi Pöö! (alk. The Bear Who Went Boo!)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Pääsenkö minäkin mukaan?

Onko sinun lapsesi jäänyt toisten lasten leikkien ulkopuolelle? Tai jättänyt ottamatta muita omaan leikkiinsä? John Kellyn ja Steph Laberisin Pääsenkö minäkin mukaan (Mäkelä, 2017) käsittelee tärkeää aihetta ja tekee sen saarnaamatta ja huumorintajuisesti.

Kirja kertoo ankasta, joka haluaisi saada uusia ystäviä. Se pyrkii mukaan toisten eläinten kerhoihin, mutta yksi toisensa jälkeen muut eläimet esittävät sille pääsyvaatimuksia, joihin ankka ei yllä. Vaikka se on pannut päähänsä leijonanharjaa muistuttavan pörrön, se ei osaa karjua, eikä sihistä käärmeen toiveiden mukaisesti, eikä pysty muistamaan ulkoa norsun vaatimaa tehtävää.  Lopulta ankka päättää perustaa oman kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita. Kerhosta tuleekin todella suosittu.

Tärkeää, vakavaa aihetta on kirjassa käsitelty hauskalla ja kevyellä tavalla, joka vetoaa lapsiin. Kirja ei paasaa, vaan saa hyväntuulisella otteellaan lapset innostettua mukaan. Hyvä, sillä tämä on oikeasti tärkeää ajateltavaa lapsille. Miltä tuntuisi itsestä, jos jäisi leikin ulkopuolelle? Kaikki eivät ole samanlaisia, mutta erilaisuus ei haittaa, kirja muistuttaa. Pääsenkö minäkin mukaan? on sen verran kevyt ja rento, etten ehkä ihan uskonut sen tehoon etukäteen, mutta herkkä viisivuotiaamme kyllä pohtii sen sanomaa vakavana ja tahtoo kuulla tarinan ilta illan jälkeen iltasatuna.

Pääsenkö minäkin mukaan? hyppäsi silmääni kansikuvansa perusteella jo talvella kustantajan luettelosta. Kirjan kuvitus on hauska ja reipas, ja värit kirkkaita. Tykkäämme etenkin suurista huutokuvista.

Kiusaamisesta ja leikeistä ulos jättämisestä kertoo hienosti myös kotimainen, tuore Näkymätön-kirja.

Pääsenkö minäkin mukaan? (alk. Can I Join Your Club?)
Teksti: John Kelly (suom. Terhi Leskinen)
Kuvitus: Steph Laberis
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Pukkien pikku pila

img_1234

Moni tuntee klassikkosadun kolmesta pikku pukista, jotka ylittivät siltaa. Jeanne Willisin ja Tony Rossin Pukkien pikku pila (Mäkelä, 2016) muuntelee tätä tuttua satua ajankohtaisella tavalla.

img_1235

Pikku pukkeja on nyt kaksi, Kili Pukkinen ja sen kaveri Vilpertti. Kili Pukkinen löytää kännykän ja pitää sen itsellään salaa vanhemmilta. Vilpertti innostuu hyödyntämään löytöä, ja kaverukset räpsivät kuvia, pelailevat ja soittavat pilasoittoja. Kännykästä löytyy myös Trolli Peikkolan numero, johon lapset päättävät kilien koston hengessä lähettää herjaavia viestejä.

img_1236

Lopulta lapset innostuvat ihan peikkojen luolalle asti. Sieltä ei löydykään suurta ja kaameaa trollia, vaan itkevä pieni tyttö. “Minä sain aivan kauhean tekstarin! — Mitkä hirviöt niitä voi lähettää?” Kilit joutuvat myöntämään, että niinku… me. Lopuksi asia sovitaan ja kaikki jäävät hyvälle mielelle.

img_1237

Pukkien pikku pila on hyvä kannanotto kiusaamiseen. Nettikiusaaminen on ollut viime aikoina mediassa esillä, joten aihe on päivänpolttava. Omalta koneeltaan tai omalta puhelimeltaan on helppo huudella ilkeyksiä ilman että joutuu ajattelemaan seurauksia.

Aihe on siis äärimmäisen tärkeä, mutta tietyllä tavalla juuri kuvakirjan aiheeksi vähän jännä – kuvakirjojahan lukevat eniten alle kouluikäiset, useimmiten kännykättömät, lapset. Toisaalta eka-tokaluokkalaisetkin jaksavat varmaan tällaista tarinaa vielä kuunnella? Kannatan kyllä sinänsä kaikkia sellaisia tarinoita, jotka auttavat lapsia ymmärtämään, miksei ketään saa kiusata ja miltä sellainen voi tuntua. Myötätunnon oppiminen on tärkeimpiä oppitunteja lapselle.

img_1240

Lapsemme kuuntelivat kirjan kiusaamisasiaa alahuulet väpättäen. Kolme- ja viisivuotialllamme ei tietenkään ole kännykkää, joten kirjan kaikki selfie- ja tekstarijutut menivät heiltä ihan yli. Sen sijaan seurasin ihastuneena, kuinka varsinkin viisivuotiaamme otti vahvasti kantaa kiusaamiseen. Ei saa kiusata, sellaisesta tulee paha mieli, päätimme lukuhetken yhdessä.

img_1241

Kuvittaja Tony Ross on maineikas klassikko, joka on tehnyt kuvituksia mm. rakastamiini David Walliamsin kirjoihin. Häpeäkseni en ole koskaan ihan täysin syttynyt hänen tyylistään. Pukkien pikku pilan kuvituksessa minua ilahduttivat eniten vaikuttavan näköiset hirviöt.

Pukkien pikku pila (alk. Troll Stinks)
Teksti: Jeanne Willis (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Näkymätön

img_0423

Koska sinulle on käynyt viimeksi niin, että kirja – mikä tahansa kirja – sai sinut itkemään? Entä lastenkirja?

Minun on vaikea muistaa, koska minulle olisi käynyt niin. Paitsi nyt, Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen uuden Näkymätön-kirjan (Lasten Keskus, 2016) seurassa.

Meillä on viime vuosina luettu useita liikuttavia kuvakirjoja – mieleen tulee esimerkiksi Benji Daviesin ihana Toivo ja valas – mutta harva niistä on saanut minussa aikaan sellaista myötätuntoista tunnekuohua kuin tämä Näkymätön. Luin kirjan tosiaan ensimmäisen kerran silmät kyynelissä, ja viisivuotias esikoisemme oli lähes yhtä suurten tunteiden vallassa.

img_0424

Kirjassa pieni avaruusolio, Kapteeniksi kutsuttu Kukka ei saa unta, kun hän ajattelee edessä olevaa päiväkotipäivää. Vielä aamullakin hän vitkastelee, vaikka onkin päättänyt, että kaikki muuttuu nyt.

Sillä Kapteenia kiusataan hoidossa, eikä hänellä ole muita kavereita kuin mielikuvituskaverit, ihmisen näköiset Avaruustyypit. Toiset lapset eivät ota mukaan leikkiin ja vievät Kapteenin lelut. Vanhemmille Kapteeni kuitenkin esittää urheaa ja sanoo, että oli kiva päivä, vaikka mahaankin koskee ja kyyneleet nousevat silmiin.

Onneksi lopulta vanhemmat huomaavat, että kaikki ei ole kunnossa, ja puhuvat kiusaamisasiasta hoidossa. Päiväkodin aikuiset kutsuvat lapset piiriin puhumaan Tärkeästä Asiasta. Jos jää aina muiden leikkien ulkopuolelle, voi tulla sellainen näkymätön haava, joka paranee hitaasti.

Opettaja ohjaa lapset taitavasti leikkimään yhdessä sellaista leikkiä, jossa Kapteeni on hyvä, ja kerrankin päiväkotipäivä kuluu nopeasti ja hyvillä mielin. Illalla tuntuu, että Kapteenin sisäinen haava on jo alkanut parantua.

img_0426

“Kapteeni vilkuttaa äidille niin, että poskia särkee. Kun hymyilee tarpeeksi, kaikki menee hyvin.”

Kirja löytää oivaltavasti kiusaamisen herättämät monitahoiset tuntemukset: suru, häpeä, itseinho, yksinäisyydentunne, tarve suojella toisia omalta häpeältä… Minua liikutti kirjassa ennen kaikkea pienen Kapteenin urheus. Kapteeni yrittää kaikin keinoin kuulua mukaan joukkoon ja esittää urheaa, kerta toisensa jälkeen. Hän myös pyrkii säästämään vanhempiensa tunteita, kuten lapset usein liikuttavasti tekevätkin.

Näkymätön kietoo taitavasti toden ja mielikuvitusmaailman toisiinsa ja liikkuu todella taidokkaasti lapsen sisäisessä maailmassa. Huomaan nyt tätä kirjoittaessanikin myötätunnon ja suojelunhalun valtaavan mieleni.  Se on hyvän kirjan merkki!

img_0427

Kirjan kuvitus on ihastuttavan omaperäistä. Minua viehättävät pelkistetyt hahmot ja rohkeat kuvakulmat. Kaikessa rohkeudessaan ja omintakeisuudessaankin kuvitus on kyllä hiukan vieraannuttava ja aavistuksen kylmä. Toisaalta se tietenkin etäännyttää lukijaa pelosta ja auttaa sillä tavalla lasta käsittelemään vaikeita asioita, kun kyse ei ole toisesta ihmislapsesta.

Kaikkineen tämä on hieno, liikuttava kirja, joka kannattaa lukea ihan kaikkien lasten kanssa kiusaamisen ennaltaehkäisyksi tai kiusatulle rohkaisuksi ja lohdutukseksi.

img_0428

Näkymätön
Teksti: Elina Hirvonen
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Lasten Keskus, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

David Walliamsin Lievästi ärsyttävä norsu

Antti Holma Show’ta katsoessa tuli mieleen, että miksi jotkut tyypit ovat niin hillittömän monilahjakkaita? Että osaa näyttelemisen lisäksi kirjoittaakin hyvin? Olen lukenut juuri Holman Kauheimmat runot, joka sai minut nauramaan ääneen. Tietyllä tavalla Holma muistuttaa David Walliamsia, tuota Britannian anttiholmaa. Molemmat ovat paitsi sairaan hauskoja koomikkoja, myös loistavia kirjailijoita. Fanitin Walliamsia jo Little Britainin aikaan, mutta tykkään hänestä kirjailijana ehkä jopa enemmän kuin koomikkona. Ehkä.

IMG_3143

Nyt meillä luetaan David Walliamsin Lievästi ärsyttävää norsua (Mäkelä, 2015), joka on uutuuskirja tältä keväältä. Miten käy Samille, kun hänen eläintarhassa adoptoimansa norsu onkin oikeasti oven takana?

IMG_3144

Samin ovelta kuuluu yhtenä päivänä koputus. Siellä on jättimäinen norsu, joka kertoo olevansa Samin adoptoima ja tahtovansa kylpyyn. Norsu roiskii veden ja jättää pyyhkeet lattialle, syö kaikki talon ruoat ja rikkoo Samin polkupyörän (“Pyörähän oli ihan romu, senkin hölmö”, se kertoo Samille). Vihdoin norsu Samin helpotukseksi nukahtaa, mutta juuri silloin ovelta kuuluu ääntä. Sieltä saapuu valtava norsulauma – lievästi ärsyttävän norsun kutsumana. “Hölmö mikä hölmö”, Sami toteaa itselleen, kun tajuaa itse allekirjoittaneensa adoptiosopimuksen, joka antaa norsulle luvan muuttaa hänen kotiinsa ja tuoda kaverinsa mukanaan.

IMG_3151

Lievästi ärsyttävä norsuhan on oikeasti ihan hillittömän ärsyttävä norsu. Kirja on viehättävän anarkistinen, eikä se ensimmäisellä silmäyksellä tunnu olevan yhtään opettavainen. Norsuhan käyttäytyy todella sietämättömästi eikä aiokaan parantaa tapojaan. Loppua kohti ongelmat vain pahenevat, kun norsun koko kaveripiiri pamahtaa paikalle, tukkii vessan ja kakkaa pihalle. Näennäisesti ainoa opetus on lopussa kerrottu “olisi pitänyt lukea pienellä painettu teksti”. Kirjasta myös puuttuu onnellisina elämänsä loppuun asti -loppu.

IMG_3150

Totta kai tämäkin kirja käy kasvatusvälineestä, sillä överiksi lyöty norsun käytös auttaa puhumaan hyvistä ja huonoista tavoista ja siitä, miltä tuntuu, kun joku ei ota toisia huomioon. Pahalta, tietenkin. (Postasin, muuten, juuri kirjojen opettavaisuudesta täällä.)

IMG_3145

Luimme tämän kirjan ensimmäisen kerran keväällä kirjastolainana. Silloin 3 1/2 -vuotias tyttäremme ei oikein välittänyt Lievästi ärsyttävästä norsusta. Se oli hänen mielestään vihainen kirja, jota hän ehkä hiukan pelkäsikin. Nyt nelivuotiaana tosi isona tyttönä hän ei ole saada kyllikseen kirjasta, vaan sitä pitäisi lukea uudestaan ja uudestaan. Parasta on kuulemma viimeisen sivun norsunkakat, toiseksi parasta kun saa huutaa, että ei noin saa tehdä.

IMG_3149

David Walliams on minusta yksi kaikkein kaikkein kaikkein parhaista lasten- ja nuortenkirjailijoista pitkään aikaan, esikuvansa Roald Dahlin veroinen. Walliamsin ja Dahlin kirjoissa aikuiset ovat poissa, ärsyttäviä tai vastuuttomia, joskus jopa vaarallisia. Walliamsia ja Dahlia yhdistää kapinallinen huumori ja sinnikkäät sankarit. Molemmat ovat lajissaan sen verran nerokkaita, etten usko kenenkään koskaan sanoneen kummankaan olevan VAIN lastenkirjailija, tiedättekö mitä tarkoitan?

IMG_3146

Walliamsin kirjoista suosikkejani ovat Poika ja mekko ja Billionaire Boy, jota ei ole vielä suomennettu. Suomeksi on ilmestynyt myös Herra Lemu, varsin hyvä kirja sekin. Valtaosa Walliamsin kirjoista on meidän lapsiamme reippaasti vanhemmille lapsille suunnattuja, enkä oikein malta odottaa, että huligaanimme kasvaisivat siihen ikään, että he voisivat lukea Walliamsia. Näitä pienemmille suunnattuja kuvakirjoja Walliamsilta on tämän lisäksi tullut vain tänä vuonna ilmestynyt uutuus The First Hippo on the Moon, jonka vapautumista odotan kiihkeästi kirjaston varausjonossa.

Lievästi ärsyttävästä norsusta ovat kirjoittaneet myös mm. Sinisen keskitien Bleue ja Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Lievästi ärsyttävä norsu (alk. The Slightly Annoying Elephant)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kiitos! sanoi leijona

leijona

Esikoisemme vauva- ja taaperoaikaan meillä luettiin tosi paljon loruja. Kuopuksen kanssa on tullut loruteltua vähemmän, sillä hän ei vaan ole ollut kovin kiinnostunut niistä. Pojallamme on selkeät omat suosikit, joita hän tahtoo kuunnella, ja muut kirjat hän sulkee päättäväisesti ja kiikuttaa takaisin kirjakoppaan. Emme ole kuitenkaan vielä luopuneet toivosta, vaan pommitamme häntä hauskannäköisillä runokirjoilla. Sellainen on myös tämä Piia Perkiön ja Sanna Pelliccionin Kiitos! sanoi Leijona (Lasten keskus, 2014).

Kirjassa on houkuttelevan kirkkaankeltainen kansi, jossa hymyilee suuripäinen leijona. Ihan taaperopyydys koko kansi. Poikani oikein nappasi kirjan itselleen heti sen nähdessään. Pojan riemuksi leijona jatkaa seikkailujaan sisäsivuilla muiden eläinten ja ihmishahmojen kanssa.

Koneeni ei valitettavasti jostain syystä suostu lataamaan kuvia nettiin tällä hetkellä, joten tämä postaus lähtee julki valitettavan vähäkuvaisena. Huomenna uusin voimin uusi kuvanlatausyritys.

Kirjassa on runoja arjen tapahtumiin. Ne on jaettu viiteen eri osioon: loruja päivän puuhiin, leikkeihin, juhliin loruja ja ystävyydestä. Monet runoista ovat lyhyen napakoita, ja sopivat siksi hyvin kiihkeätempoiseen arkeemme. Lyhyissä loruissa on myös se hyvä puoli, että ne saattavat myös painua mieleen, jolloin niistä tulee suullista perinnettä ja niillä myös tulee loruteltua arjen tilanteissa. Sellaiseenhan lorut ovat omiaan, työvälineiksi kasvatukseen ja harhautusvälineiksi pulmatilanteisiin.

Meilläpäin on esimerkiksi välillä ollut vähän tahmeutta pukemisessa – välillä pukeutumisesta saa tarran tytär, välillä isi – joten hommaa rytmittävät runot ovat tervetulleita. Luemme kirjasta pukeutumisrunoja. Tytär katselee kuvia ja kysyy, että miksi nuo housut ovat vihaiset. Luetaanpa.

“Farkut kiukutteli, että
kamalaa kun sataa vetää.
Nyt ei päästä pihalle.

Fleece huusi eteisestä:
Tätä harmia ei kestä
sataa suoraan hihalle!”

Onko kukaan muuten lukenut Apo Apponen -kirjoja? Niissä seikkailee pitkävihainen paita, joka on minusta yksi lastenkirjallisuuden huvittavimpia oivalluksia. Tuli vaan mieleen näistä pukeutumishommeleista.

Kolmivuotias tykkää myös vessajutuista. Ja kyllä äitikin tykkää. Tässä kirjassa on oma vessa-aukeama, jossa oikein vessapaperin päällä riimitellään kakasta ja pierusta. Hyvää luettavaa pottahetkiin.

IMG_0631

Loruissa on myös vakavampaa asiaa niin suvaitsevaisuudesta ja kiusaamisesta (“Pieni leijona muistuttaa / kiusata ei ketään saa. / Me ollaan erilaisia / mutta samanlaisia.”) kuin kiukkuisuudesta (“Pois alta, olen kiukkuinen / kuin myrskytuuli hirmuinen…” tai “Kun päässä alkaa kiehua / on ihan pakko riehua!”). Luulen, että uhmaikäisen kanssa eläessä juuri nämä runot osoittautuvat kaikkein käyttökelpoisimmiksi.

Sanna Pelliccioni on luonut kirjaan hauskoja aukeamia, joiden taitto poikkeaa perinteisestä. Teksti on ilahduttavasti sijoitettu pilviin, vessapaperiin ja leijonan suuhun. Lapset tykkäävät sympaattisen näköisistä hahmoista hurjan paljon. Pelliccioni on kuvittanut kirjojen lisäksi mm. kankaita ja luonut myös kirjasarjan Onni-pojasta.

Kiitos! sanoi leijona. Loruja lapsen arkeen
Teksti: Piia Perkiö
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Lasten keskus, 2014
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Ei! sanoi pieni hirviö

IMG_0419

Kun olimme kaverini kanssa ylikilttejä kaksikymppisiä, hän osti meille kummallekin oman kappaleen kirjasta Opi sanomaan ei ilman syyllisyyttä. Se ei valitettavasti opettanut ei. Jämäkkyyskoulutus olisi varmaan pitänyt aloittaa paljon aiemmin. Kunpa meidän lapsuudessamme olisi ollut kirja Ei! sanoi pieni hirviö (Pieni karhu, 2010). Tästä kirjasta voi aikuinenkin ottaa opiksi.

Kirjassa Pientä hirviötä kiusaa Iso hirviö, joka on niin hirveä, että jättää tussien tulpatkin auki. Pieni hirviö nautiskelee omasta rauhastaan sanomalehden kanssa, kun ovella on joku. Suuri hirviö! Pieni hirviö pohdiskelee, että Suuri hirviö tahtoo aina komennella, pilaa toisten leikit ja kiusaa. Pieni hirviö ei uskalla koskaan sanoa Isolle hirviölle yhtään mitään vastaan. Vaan miten käy tänään? Pieni hirviö huutaakin ei! heti oven avattuaan ja luettelee Isolle hirviölle omat ehtonsa: ei saa kiusata eikä määräillä. Iso hirviö lyö kättä päälle, ja sitten heillä onkin oikein hauskaa yhdessä.

IMG_0420

Pieni hirviö harjoittelee jämäkkyyttä

Ei! sanoi pieni hirviö on oikein hyvä kirja kiusaamisesta ja omien rajojen vetämisestä lapsille. Ja aikuisille. Huomaan pohtivani omaa suhdettani dominantteihin ihmisiin ja heijastavani kirjaan omia tuntemuksiani päällepäsmäreistä. Kun Iso hirviö lupaa olla kiltisti, olen ihan varma, että se tekee kuitenkin vielä jotain ikävää. Minusta tosielämän hirviöt tekevät aina niin. Mutta kirjassa Iso hirviö käyttäytyykin oikein kiltisti, kun Pieni hirviö on kerran tehnyt omat rajansa selviksi. Kirja ei erikseen selvitä, miten Pieni hirviö saa juuri tällä kertaa voimaa panna isommalle vastaan, mutta ehkä hänellä nyt vaan tuli mitta täyteen. Hyvä niin.

Hyvää on myös se, että Pieni hirviö pystyy omin voimin selvittämään ongelmansa ja kohtaamaan pelkonsa, niin kuin nyt hyvissä lastenkirjoissa on tapana.

IMG_0423

Mitä sanotaan, jos toinen ryhtyy uudelleen ilkeäksi?

Kirjan ulkoasu on oikein pelkistetty ja tumma. Kirja on tehty revintätekniikalla, mikä antaa retrovivahdetta kuvitukseen. Hirviöt ovat oikein sympaattisen näköisiä alun hurjien kuvien jälkeen. Kirja kuvittaa hienosti sitä, miltä toden ja mielikuvituksen ero näyttää. Kun Pieni hirviö alkaa ajatella Isoa hirviötä, tämä on kasvoton, aika hurjannäköinen hahmo. Sitten Iso hirviö saa jo kasvot, mutta on häijyn näköinen yhä. Lopulta hän hymyilee ja pitää pienempää kainalossaan.
Ei! sanoi pieni hirviö
Teksti: Kalle Güettler, Rakel Helmsdal, Âslaug Jónsdóttir (suomennos Sari Peltonen)
Kuvitus: Âslaug Jónsdóttir
Kustantaja: Pieni karhu, 2010
Mistä: kirjastosta