Otso ja varpaansyöjät

Joskus kirjastoreissulla tuntuu, että hyllyssä ei ole yhtäkään kelvollista kirjaa lapsille tai äidille. Kirjaston ihanuus piilee onneksi siinä, että joskus taas löytää loistavia aarteita. Eilen oli sellainen päivä. Löytyi vaikka mitä muutakin, mutta kaikkein eniten ilahduin siitä, että hyllyssä oli Anja Portinin ja Timo Mänttärin juuri ilmestynyt uutuus Otso ja varpaansyöjät (WSOY, 2015).

Ensiksi innostuin kirjasta kuvittajan vuoksi. Fanitan Timo Mänttäriä. Hänen kuvittamansa Isä vaihtaa vapaalle on yksi kaikkein suurimmista suosikeistamme, jolle tunnustinkin taannoin rakkauttani.

Otso ja varpaansyöjät on Anja Portinin ensimmäinen lastenkirja. Kirjan päähenkilö Otso on mummulassa kylässä. Ruokapöydässä kalaa syödessä puhe kääntyy ravintoketjuun, jota sitten tarkastellaan yhdessä mummun etsimästä kirjastakin. Äyriäinen syö levää, silli syö äyriäisen, turska sillin ja lopulta ihminen turskan. Mutta syökö joku eläin ihmisiä, Otso jää miettimään.

 

Kirja on juuri sopivalla tavalla höpsö. Otso rakentaa mummun pihalle ravintoketjun, joka alkaa muurahaisesta ja koppakuoriaisesta, jatkuu leluun ja kissaan ja huipentuu Otsoon ja mummuun. Ei onnistu, sillä kukaan ei suostu syömään ketään.

“Miettinen loikoili hiekalla ja läppäisi tassullaan Kyöstin sivuun, kun minä työnsin Kyöstin sen kuonon alle. Minä taas en halunnut syödä Miettistä, koska Miettinen on mummun kissa. Ja mummu vain kutitti minua saatuaan minut kiinni, vaikka sanoin että mummun pitäisi syödä minut, sillä mummut ovat ravintoketjun huipulla.”

Mummu on ravintoketjun huipulla

Syödyksi tuleminen alkaa pelottaa Otsoa. Syökö kissa hänen varpaansa? Entä onko kotiin päästyä jokin eläin syönyt isän ja aikooko se nyt syödä Otsonkin? Onneksi isä tulee –hengissä– ja lohduttaa poikaa. Otso on metsän kuningas, eikä kuulu ravintoketjuun.

Kirja käsittelee lapsen pelkoja lempeällä ja huumorintajuisella tavalla. Pelot nousevat niin väärinymmärryksestä ja ylitulkinnasta (aikooko varpaita yöllä nuuskiva kissa syödä Otson) kuin toisten lasten jutuistakin (eläimistä kaveri on kertonut, että metsissä asuu ihmissyöjiä, joilla kasvaa luita nenässä). Aikuiset ovat aina lähellä auttamassa lasta pelkojen yli.

Vaikka kirjassa puhutaan peloista ja vaikka siinä esitellään mörköjä, se ei kuulemma ole kolmivuotiaan mielestä yhtään yhtään pelottava. Aika tiukasti kainaloon hän kyllä painautuu kirjaa luettaessa, mutta tahtoo sitten aloittaa kirjan heti uudestaan, kun se on niin hyvä. Palleroinen pikkuvelikin tykkää kirjan kuvista ja plärää niitä aikamoisella vauhdilla. Äitikin jää odottamaan Anja Portinilta lisää lastenkirjoja.

Otso ja varpaansyöjät
Teksti: Anja Portin
Kuvitus: Timo Mänttäri
Kustantaja: WSOY, 2015
Mistä: kirjastosta

 

Makkarapiruetti

Matti Pikkujämsä on minusta aivan älyttömän ihana. En siis voinut olla ottamatta kirpparilta mukaan Pikkujämsän kuvittamaa, Reetta Niemelän kirjoittamaa Makkarapiruettia (Otava, 2005), vaikka olinkin paikalla vain kohentamassa omaa myyntipöytääni, enkä missään tapauksessa ostamassa mitään. Noh, mukaan tarttui MYÖS yksi osa Jesse-koirakirjasarjasta koirahullulle siskontytölle ja tunne vihollisesi -hengessä Disneyn Prinsessa ja sammakko -kirja. Se siitä ostamattomuudesta. Sentään nämä kolme kirjaa maksoivat yhteensä vain 4 €, mutta tätä kirppisreissua ei millään voi kutsua hyllyjen tyhjennykseksi.

Makkarapiruetti on kokoelma proosarunoja tai lyhyitä satuja. Tunnelma on huumorintajuinen ja usein absurdi. Tarinat rönsyilevät höpsösti ja saavat lapsen kysymään yhä uudestaan miksi. Kirja innostaa havainnoimaan ympäristöä kertomalla esimerkiksi, että kaarnaan on kaiverettu keikkiäisten aarrekartta tai tarinoimalla leppäkertuista, jotka heittelevät pilkkujaan ilmaan. Mummot seikkailevat kolmessakin tarinassa, ihanaa! Oman tarinansa saavat myös mm. rouva Krokkodiili, pyöräilevä hirvi ja koita nimeltä Vuu Duu.

Tänään taidamme valita iltalukemiseksi tarinan nimeltä Sulo hiljaisuus, josta ote alla:

“Kuunnellaan hiljaisuutta, kuiskaavat myyrät ennen nukahtamista. Hiljaisuudella on paljon sanottavaa. Hiljaisuuden piiloa on hyvin vaikea löytää. Äänet, ne eivät millään malta olla hiljaa. Varsinkaan pikku äänet: pihisevät, puhisevat, kopisevat, suhisevat, kuhisevat, vikittävät, sipittävät, tikittävät, kipittävät, rapisevat, röpisevät, höpisevät, jupisevat, mutisevat, humahtavat, kumahtavat. — Kätkössä omassa kolossaan elelee hiljaisuus. Sulo hiljaisuus. — Miltä hiljaisuus näyttää? Montako jalkaa sillä on? Onko se vanha? Roikkuuko sen korvat maahan asti? Kasvattaako se retiisejä? –”

Siinäpä mietittävää vilkkaalle tytölle, jonka on usein vaikea rauhoittua ja hiljentyä.

Illaksi sopii myös kokoelman päättävä Pärrän unilaulu, jossa toivotellaan hyvää yötä suloisesti ja hauskasti:

Hyvää yötä ilta, hyvää yötä peitto ja kuu. Hyvää yötä emokissa, hyvää yötä ruusupuu. Hyvää yötä pipari & keksi, hyvää yötä mansikka muu. — Hyvää yötä riimikirja ja punasukkamirja. Hyvää yötä suttapytty. Hyvää yötä kenkä lytty…”

Koira nimeltä Vuu Duu

Reetta Niemelä on yllättävän monipuolinen kirjailija. Olimme lukeneet häneltä aiemmin Tikkumäen talli -sarjaa (postaus löytyy täältä), mutta en meinannut osata yhdistää heppatietokirjailijaa tähän proosarunoilijaan. Hyvin häneltä taipuvat nämä erilaiset genret.

Kirjan kuvitus on taattua pikkujämsää. Kuvat ovat kauniita, simppeleitä, vaivattoman oloisia. Väritys on retron sinipunavalkoinen. Kokonaisuutena kirja on aika epäsuomalaisen näköinen, enemmän se näyttää ehkä menneiden aikojen tsekkiläiseltä. Kanteen olisin kyllä itse valinnut jonkin muun kuvan kuin siinä nyt on.

Myös taitto on hieno, kuten ylläolevista kuvista varmasti välittyy. Otsikot on kivasti kirjoitettu käsin kaunolla, usein vähän vinoon ja epätäydellisesti. Paikoin käsialatekstiä on myös yliviivattu ja sutattu. Mukava kikka, joka pienentää tekijöiden ja lukijan välistä etäisyyttä.

Makkarapiruetti
Teksti: Reetta Niemelä
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Otava, 2005
Mistä: kirpparilta

Aino-Maija Metsolan Värit

Aamulla unilämmin taapero kömpi viereeni ja paukutti minua kirjalla. Luetaan. Äiti, luetaan tämä. Kurkistin varovasti. Silmänikään eivät olleet vielä heränneet. Kuopus oli pukenut pipon yöppärin kaveriksi ja hakenut luettavksi Aino-Maija Metsolan Värit (Nemo, 2015). Aika vetoava pari. Pakkohan sitä oli lukea.

Meillä oli aiemmin jo rakastuttu tämän kirjan sisarkirjaan Numerot, jolle olenkin jo kirjoittanut rakkaudentunnustuksen. Tämä Värit on aivan yhtä ihana.

Kirja esittelee aina yhden värin aukeamalla. Lasta kehotetaan löytämään kaikki sen värin asiat ja etsimään myös yksi erivärinen asia. Osa kuvista on luukullisia, ja erivärinen asia on aina luukullinen, niin että oikean ratkaisun (“Apina erottuu joukosta, sillä se on sininen”) voi vielä vahvistaa luukun takaa. Esikoisemme rakastaa nimetä asioita kirjasta ja tykkää briljeerata kertomalla erivärisen asian heti aukeaman avattuaan.

 

Kuvat ovat selkeitä ja oikein vetoavalla tavalla pelkistettyjä. Väriä on ihanan paljon, kuten asiaan kuuluukin. Monista kirjan kuvista olisi ihana saada juliste, tai postikortti, tai lasten t-paita. Tai mikä tahansa.

Muutama kuukausi sitten hankitusta Numerot-kirjasta jäi kuopukselle toistuvasti luukkuja käteen, mutta nyt poika on oppinut hillitymmäksi lukijaksi, ja Väreissä on yhä kaikki luukut tallella. Jee! Nämä kirjat ovat sellaisia, että ne varmaan säästetään lapsenlapsia varten (ei paineita, lapset…)

Aino-Maija Metsola tunnetaan ennen kaikkea hänen Marimekolle tekemistään töistä. Meillä on kotona kuvan Raitti-palikat, ja läähätän myös näitä Raitti-tornipalikoista. Omaan käyttöön voisi ottaa kasan Matkoilla-vihkoja.

Teksti ja kuvitus: Aino-Maija Metsola
Kustantaja: Nemo, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Tehdään sormenjälkitaidetta

Olen wannabe-askartelija. Pinnailen Pinterestissä hillittömästi kaikenlaisia kivoja diy-ideoita, mutten juurikaan tartu niihin, sillä olen todella käsi. En osaa edes leikata suoraan tai piirtää hyvää ympyrää.

Siltikin alkuviikon kirjastoreissulta lähti mukaan hauska askartelukirja Tehdään sormenjälkitaidetta (Nemo, 2013), jonka hieno kansi huuteli minulle hyllynpäädyn tyrkkyhyllyltä. Pelkäsin tosin jo kirjastossa, että lainaan jälleen kerran sellaisen kirjan, jota joudun suojelemaan hengelläni innokkailta pieniltä sormilta. Olin oikeassa. Tämä on oikea lapsimagneetti, jota maaliset pikkukädet tahtovat selata uudestaan ja uudestaan.

Teimme esikoisen kanssa kirjasta muutamia eri taideteoksia. Muutamasta aiemmasta tahrainsidentistä viisastuneena verhosimme esikoisen tarkasti askarteluessuun ja riisuimme pikkuveljen varmuuden vuoksi vaippasilleen. Myös äidin olisi pitänyt esiintyä miss bikinifitnessinä tai vaihtoehtoisesti pukeutua jätesäkkiin, sillä askartelun tulos oli seuraava: Kymmenkunta taideteosta. Kohtalaisen siisti pöytä, ja essua lukuun ottamatta tahraton kolmivuotias. Smurffin värinen yksivuotias. Kandinskyn teoksen näköinen äidin mekko. Maalia saattoi olla enemmän minussa kuin papereissa.

Kirjassa on hauskan raikas tyyli. Värit ovat reippaita ja monet ideoista sopivat aikuisellekin. Monet lasten askarteluideat haisevat vahvasti laitokselle, munakennolle ja piippurassille. Tehdään sormenjäkitaidetta -kirjassa annetaan tosi freesejä ideoita, vaikka välineet ovat yksinkertaiset ja pienellekin sopivat – oma käsi ja maali. Kuvista olisi tullut varmasti hienompia, jos olisi käyttänyt mustetta sormivärin sijaan, mutta hyvin sujui sormiväreilläkin. Sitä paitsi niiden kanssa sai yksivuotiaskin tulla mukaan taiteilemaan. Kirjan ohjeiden mukaan voi tehdä paitsi söpöjä eläimiä, myös pieniä hirviöitä, toteemipaaluja ja pääkallotaidetta. Kuvittelisin tämän sopivan myös isommille lapsille ja myös pojille.

Meillä ei mennyt nyt ihan kuin Pinterestissä, mutta saimme kuitenkin aika hienoja taideteoksia aikaan. “Äiti, tehdään vihainen naama! Äiti, tehdään nyt iloinen naama ja mä piirrän sille jalat ja se menee puistoon. Tässä on lintu, joka sanoo mummolle möi.”

Meidän taidetta. Ei nyt ihan näytä samalta kuin kirjassa, mutta ihanaa oli.

Tehdään sormenjälkitaidetta
Teksti ja kuvitus: Marion Deuchars (suom. Nina Tarvainen)
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Nemo, 2013

Mistä: kirjastosta

Sylvi Kepposen kirjekaveri

Nuhapäivän kunniaksi pengoimme kirjapinoista esiin Sylvi Kepposen kirjekaverin (Otava, 2012), koska se alkaa: “Satoi lumiukkolunta. Sylvi Kepponen oli vähän nuhainen.” Onneksi tänään ei ainakaan vielä sada lunta.

Marika Maijalan ja Juha Virran (näissä on aina poikkeuksellisesti kuvittajan nimi ensin, eikä ihme) Sylvi Kepposet kuuluvat meillä luetuimpiin kirjoihin. Olin ihaillut kahta ensimmäistä Sylviä jo ennen kuin meillä oli tietoakaan yhdestäkään lapsesta. Ihana, korkea ja kapea muoto toi mieleen jotkut lapsuuden kirjahyllyn helmet – ainakin Hanhiemon satuaarre on hyvin samanmallinen. Suosikkimme Sylvi-sarjasta on Sylvi Kepposen hukkaretki, mutta hieno kirja tämä Kirjekaverikin on. Ja ainoa, joka meillä löytyy omasta hyllystä. Sylvi Kepposen kirjekaveri sai Vuoden kaunein kirja -palkinnon ilmestymisvuonnaan.

Tarina on lyhyt ja melko yksinkertainen. Nuhainen Sylvi katselee ikkunasta ulos ja näkee vastapäisessä ikkunassa pojan. Kukahan hän on? Miksi hän näyttää surulliselta? Sylvi päättää piristää poikaa ja lähettää hänelle kirjeen. Selviää, että pojalla on kipsi jalassaan. Lapset päätyvät vaihtamaan kirjeitä, joissa he kertovat yhdessä keksittyä tarinaa. Lopulta Sylvi ja Luka-poika pääsevät yhdessä pulkkailemaan kirjastoon.

Oikea kirjanystävän kirja – kirjoittamista ja kirjastoreissu, ja Luka-pojalla on kaiken lisäksi kuvissa päiväkirjakin! Kirjaäiti tykkää. Arvoitusten ystävälle kirja tarjoilee kutkuttavan tunnelman salaperäisten viestien parissa. Saatan kuvitella, että tämä jaksaa kiehtoa vielä vähän isompanakin. Paitsi jos pojat ovat silloin yök.

Marika Maijalan kuvat ovat rauhallisia mutta rohkeita – kuvien rajaus saattaa jättää kuvan ulkopuolelle puolet vanhemmasta tai hevosesta. Lapsenomainen ja vähäeleinen kuvitustyyli vetoaa sekä äitiin että tyttäreen. Itse piirsin ikävuosina 7-9 ympärivuorokautisesti samantyylisiä heppoja kuin kirjan Ruusu. Tai oikeastaan ne minun piirtämäni olivat aika kauheita, mutta kaverini Heli piirsi oikein muotovalioita hevosia. Ehkä tämä kirja siksikin jättää minulle niin tyytyväisen olon. Kuin olisi lähtenyt retkelle lapsuuteen.

Lapsen mielestä parasta on se, kun mennään huvipuistoon ja syödään hattaraa (yllä olevassa kuvassa). Äiti tykkää, kun hepalle ostetaan lippu karuselliin. Toisten karusellin heppojen nimet ovat kuulemma Issi ja Kalle, opetti tyttäreni.

Marika Maijala lupailee saitillaan että sinne olisi tulossa kauppa vielä huhtikuun aikana. Odotamme innolla.

Sylvi Kepposen kirjekaveri
Teksti: Juha Virta
Kuvitus: Marika Maijala
Kustantaja: Otava, 2012
Mistä: kirjakaupasta (Suomalaisen alelaari, 4,95 – käykää katsomassa jos näitä on jossain vielä! Ehdoton löytö!)

Pieni SUURI TARINA huomisesta

Tänään pääsimme esikoisen kanssa kahdestaan retkelle kummankin suosikkikohteeseen, isoon kirjastoon vähän kauemmas. Kun tulimme kotiin, pikkuveli juoksi ensi töikseen tutkimaan kirjastokassia. Hetken päästä kuului riemastunut hihkaisu ja poika rupesi nauramaan. Äiti oli tuonut sen kirjan taas kirjastosta!

Pieni SUURI TARINA huomisesta (WSOY, 2013) kertoo metsän eläimistä, jotka miettivät, mikä se huominen oikein on. Lopulta eilen kirjoitettu synttärikutsu huomisiin juhliin, joka luetaankin tänään, auttaa eläimiä hahmottamaan abstrakteja ajankäsitteitä.

Meillä itse tarina menee yksivuotiaalta aivan ohi, mutta se ei menoa haittaa. Lapsi rakastaa hienoa kuvitusta ja tyyliteltyjä eläimiä. Niin äitikin, joskin juuri tällä hetkellä kirja on hiukan riesaksi – poika istuu sylissä ja husii kirjalla.

Pöllö on ehdoton suosikkihahmo ja niin rakas, että innoittaa vähäpuheisen jässikän huutamaan pöö ja tökkimään pöllön kuvaa. Sitten täytyy etsiä joka sivulta, onko pöö näkyvissä.

Isosisko tykkää tulla kuuntelemaan tarinaa, muttei itse tuo aktiivisesti kirjaa luettavaksi. Kolmivuotiaallekin pohdinta huomisesta on vähän vaikea. Kun kirjassa eläimet istuvat läpi yön seuraamassa, näkisivätkö ne huomisen tulevan, tyttäreni kysyy kulmat kurtussa: mitä ne odottaa? Koska se huominen tulee? Selitykseni ei auta, eikä hän vieläkään ihan hiffaa, mistä on kyse. Sinänsä kirja tarjoaa hyvän aloituspisteen leikki-ikäiselle filosofille, jolle ajankäsitteet ovat vaikeita ja jolla on jatkuvasti lukuisia kysymyksiä mielessä. Ja, mikä parasta, kirjan lopuksi päästään juhlimaan!

Pieni SUURI TARINA huomisesta
Teksti ja kuvitus: Réka Király
Kustantaja: WSOY, 2013
Mistä: kirjastosta

Ihan hukassa

Huutelen ovelta, että äiti menee nyt kauppaan, heippa. Tyttäreni tulee luokseni ja katsoo minuun suurin, vakavin silmin.
–Muistakaa aikuiset aina sitten, että jonkun aikuisen täytyy olla täällä meidän kanssa ihan aina. –Äiti ja isi eivät koskaan jätä teitä, lupaan.
Yksin jääminen ja hylätyksi tuleminen ovat lapsen (ja aikuisenkin) suurimpia pelkoja. Siksi niitä käsittelevä Chris Haughtonin Ihan hukassa (Lasten keskus, 2010) uppoaakin kuulijakuntaan niin hyvin.

Ihan hukassa kertoo suloisen pienen tarinan pöllönpoikasesta, joka putoaa pesästä eikä löydä äitiään.

Avulias orava auttaa etsimään äitiä, mutta on vähän hätäinen tulkitessaan äidin tuntomerkkejä. Niinpä se johdattaa pöllönpoikasen karhun, pupun ja sammakonkin luokse (aina toimiva, klassinen kolmen toiston kaava!). Sammakko onneksi osaa lopulta neuvoa pöllönpoikasen äidin luokse.

Harvoilla sanoilla ja pelkistetyillä kuvilla piirtyy veijarimainen tarina, jossa on huumoria, draamaa, pelkoa ja äidinrakkautta. Varsin vahva suoritus yhteensä noin liuskalliselta tekstiä.

Kuvitus on retrotyylinen ja todella pelkistetty. Sivuilta on riisuttu kaikki turha tingeltangeli pois ja luotettu hienojen hahmojen voimaan. Vahvat retrovärit tukevat ideaa.

Esikoinen näyttelee hienosti kirjan tärkeimmät kohtaukset (“Äidillä on ISOT SILMÄT. NÄIN suuret!”) ja miettii kirjan moraalista opetusta (“Ei saisi eksyä äidistä”). Kirjan ääressä on hyvä jutella, miten vanhemmat kyllä ovat aina lähellä ja että joku kyllä auttaa aina, vaikka eksyisikin.

Meillä on kirjasta hieno paperisivuinen laitos, joka sopii kahvipöytäkirjaksikin. Uudemmat painokset ovat paremmin lukijakunnan kestävää kartonkia. Olen ollut vähän pettynyt, kun en ole löytänyt enää lahjaksi annettavaksi näitä tyylikkäitä paperisia kirjoja, mutta omassa käytössä tukevampi malli olisi ihan paikallaan. Tämä on ikuinen ongelma: nämä yksinkertaiset kirjat ovat taaperoiden makuun, mutta eivät kestä paperisivuisina käyttöä millään.

Teksti ja kuvitus: Chris Haughton (suomentanut Tuula Korolainen)

Kustantaja: Lasten keskus, 2010

Mistä: kirjakaupasta

Isä vaihtaa vapaalle: räjähdyksiä ja rakkautta

Joku hullu halusi luopua kirpparilla Isä vaihtaa vapaalle -kirjastaan (WSOY, 2013). Jo se, että hän oli valmis luopumaan kirjastaan, oli minusta idiotismia, mutta se että kirja oli myynnissä hintaan 1 €, oli lähes skandaali. Olisin ostanut sen moninkertaiseen hintaan. Kaikille teille, joille tämä kirja tulee jossain vastaan, sanon yhden asian. Ostakaa! Isä vaihtaa vapaalle on kaikin puolin aivan loistava.
Jukka Laajarinteen tarinassa Puolukka-tyttö haluaisi, että vanhemmat olisivat enemmän kotona. Isä lupaa järjestellä asiaa, ja jo seuraavana päivänä hän tulee hakemaan tytön koulusta etuajassa. Nyt lähdetään matkalle!
Kirjan teksti kertoo tavallisen tarinan vanhemmista, joilla ei ole riittävästi aikaa lapselleen. Tuttua monessa perheessä. Työt seuraavan mukana silloinkin, kun niistä yrittää irrottautua ja viettää enemmän aikaa lapsen kanssa.

Vanhemmuuden paineita

Kirjan kuvitus sen sijaan kuljettaa jännittävää agenttiseikkailua, jossa salaisen palvelun miehet seuraavat irtisanoutunutta agenttia ja tämän lasta. Puolukka ei tiedä isän agenttiurasta eikä siitä, että isän työnantaja jahtaa heitä. Isä johdattaa lasta karkumatkalle räjähdysten saattelemana.

Kolmivuotias kuulee tarinasta ilmeisimmän tason ja fanittaa räjähdyksiä. Aikuinen herkuttelee piilotetuilla vitseillä ja klassisella agenttikuvastolla ja nauttii sanojen ja kuvien välisestä ristiriidasta.

Tarina on siis mahtava, mutta niin on kuvituskin. Tämä on Timo Mänttärin ensimmäinen lastenkirjankuvitus. Toivottavasti jatkoa seuraa runsaasti. Kuvat ovat rohkean pelkistettyjä ja värit retrotyylikkäitä. Kuvissa on rohkeita kuvakulmia, paljon jippoja aikuisille ja sarjakuvamaisia action-kohtauksia. Meille muuttaa seuraavaksi Timo Mänttärin Kehvola Designille suunnittelemia julisteita. Kirjaimet ja numerot voisivat tulla lastenhuoneeseen ja kirjailijajuliste mihin tahansa tilaan, jota voi vielä väittää aikuisten huoneeksi. Siis ehkä johonkin komeroon.

Luulen, että tästä kirjasta riittää iloa vielä monta vuotta. Miksi-ikään juuri ehtinyt tytär varmaan äimistelee kohta tarinan kaksitulkintaisuutta. Kirjasta nauttivat varmasti tytöt ja pojat yhtä lailla: universaali tarina vanhempien rakkaudesta ja riittämättömyydestä, päähenkilönä tyttö mutta mukana seikkailua, menopelejä ja räjähdyksiä.

Isä vaihtaa vapaalle
Teksti: Jukka Laajarinne
Kuvitus: Timo Mänttäri
Kustantaja: WSOY, 2013
Mistä: kirpparilta

Taikakuvia Taikalasin läpi

Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Taikalasi-kirjan (Nemo, 2015) kuvista paljastuu salaisuuksia, kun niitä katselee mukana tulevan lasin avulla. Ilman lasia näkee yksinkertaisehkon kuvan, mutta katsomalla lasin läpi näkee hillittömän määräm salaista elämää.

Rakastin lapsena löytämistä ja kaikenlaisia salaisuuksia. Taikalasi-kirja vetoaa minuun aivan tavattomasti ja muistuttaa jostain lapsuuteni vastaavasta jutusta. Mitään näin hienoa kirjaa ei silloin ole ollut olemassa, mutta olisikohan Jippo-lehden mukana tullut joku tällainen puna-sini-näkemiseen perustuva jippo?

Meillä koitti onni, kun saimme kirjastosta ensimmäisinä lainaan koskemattoman kappaleen Taikalasia. Ja kirous, koska joudun varjelemaan kirjaa hengelläni, ettei puolitoistavuotias tutkimusretkeilijä pääsisi rakastamaan kirjaa liian antaumuksella. Kolmivuotiaskin saa katsella kirjaa vain vanhempien kanssa, sillä itse taikalasi meinaa jäädä sivujen väliin ja tuhota sivuja innokkaissa käsissä. Parhaimmillaan tämä olisi varmaan 4-7-vuotiaan tiedemiehen käsissä.

Tyylikkään ja kekseliään kirjan parissa vierähtäisi helposti tunteja, sillä kirjassa riittää runsaasti uutta löydettävää. Tekstiä on tosi vähän, mikä jättää hienosti tilaa mielikuvitukselle. Kertomuksessa pieni lintu lähtee ensimmäiselle lentomatkalleen, jolla se kohtaa kaikenlaista jännittävää. Mitä onkaan puutarhassa mullan alla, entä tehtaassa, kaupungin seinien takana tai laivan sisällä? Kolmevuotias tykkää kirjasta yhtä paljon kuin minäkin ja innostuu itse keksimään tarinoita näkemästään. “Toi vie noille kalaa ja sitten ne syö ja sitten ne saa mennä ulos leikkimään.” Ihan parasta. Jäävuoret paljastuvatkin jäätelöksi, joten niitä on pakko leikisti maistella ja maistattaa äidilläkin. “Hei valas, älä syö äitin jätskiä!” Tätä kirjaa voi olla vaikea palauttaa kirjastoon.

Taikalasi

KIrjailijat: Agathe Demois ja Vincent Godeau

Kustantaja: Nemo, 2015

Mistä: kirjastosta

Kävellen ympäri maailman

Kirjastoreissulta tarttui jälleen mukaan yksi sellainen kirja, joka olisi kotonaan mainostoimiston kahvipöydällä. Lotta Niemisen Kävellen ympäri maailman (WSOY, 2013) on parin vuoden takainen graafinen helmi, kuin aikuisten joulukalenteri, vaikka lastenkirjaksi tämä luokitellaankin.

Kirjassa käydään joka aukeamalla jossain metropolissa. Kaupunkien nimiä ei kerrota, vaan lukija saa kuvien vihjeistä arvailla kaupunkia. Kolmivuotiaamme ei sellaiseen kykene, mutta kirja tarjoaa hyvän tilaisuuden opiskella erinäköisten kaupunkien ominaispiirteitä. Ehkä kirjassa on tarkoituksella kaksi tasoa, aikuiselle ja lapselle? Leikki-ikäisestä on kiva availla luukkuja ja kurkistella, miten maisema muuttuu samalla. Useimmat läppäkirjat on suunnattu nuoremmille katselijoille kuin tämä kirja. Esikoinen jaksaa kuitenkin katsella kirjaa kanssani muutaman kerran, muttei ole yhtä innoissaan kuin äiti. Yksivuotias tökkii eläimiä ja autoja sormillaan ja kommentoi että mööh. Siltikin meidän perheestä minä taidan olla eniten tämän kirjan kohderyhmää.

Helsinki-aukeamalla on Tuomiokirkko, rautatieasema, poro, norppa ja lehmä. Noh, aika maalaismainen metropoli tämä kyllä onkin. Eniten tykkään ehkä Moskovan aukeamasta, jota koristavat maatuskat, johdinautot ja sipulikupolit, tai sitten värikylläisestä, liikennevälineiden ja eläinten täyttämästä Intiasta.

Moskovan ovien takana juodaan teetä samovaarista.

Kirjassa riittää värejä, yksityiskohtia ja luukkuja (yli 80!). Retrohenkinen ulkoasu on tosi houkutteleva, teksti taas minimalistista. Tätä kirjaa ei oikein ole lukemiseen tarkoitettukaan, vaan yhteiseen ihmettelyyn.

Lotta Nieminen on New Yorkissa asuva kuvittaja, jonka talouslehti Forbes nosti viime vuonna maailman 30 merkittävimmän nuoren listalle.

Kävellen ympäri maailman
Kuvitus: Lotta Nieminen
Teksti: Jenny Broom (suom. Tiina Eskola)
Kustantaja: WSOY, 2013