Karhun ärripurripäivä

IMG_5653

Ovatkohan kaikkien muiden perheiden aikuiset niin aikuisia, ettei heihin vaikuta lasten mieliala ollenkaan?

Meillä käy helposti kaamea dominoefekti: yhden perheenjäsenen ärtymys leviää toisiin yksi kerrallaan. Vaikka miten yrittäisi asettua uhmaikäisten kiukun yläpuolelle, liian vähille unille jäänyt äitikarhu saattaa murista aika äänekkäästi.

Hauska uutuus Karhun ärripurripäivä (Mäkelä, 2016) pureutuu juuri näihin fiiliksiin.

Karhu herää pahalla tuulella. Kengätkin ovat liian isot. Karhu tömistelee niin, että myyrän tunneli sortuu, myyrä viskaa kiukuspäissään lapion johon siili kompastuu… ja niin edelleen, kiukku leviää halki metsän.

IMG_5655

Karhu ei tiedä, että hiiri puolestaan on herännyt varsin erinomaisella tuulella ja on tuonut karhun oven taakse kuppikakun. Kun karhu löytää lahjan, paha mieli pyyhkiytyy pois, ja karhu päättää pyytää myyrältä anteeksi. Myyrä taas menee pyytämään siililtä anteeksi, siili pyytää ketulta anteeksi ja lopulta hyvä mieli kantautuu koko metsään.

IMG_5657

Karhun ärripurripäivä sisältää ihanan, tarpeellisen opetuksen omien tekojen vaikutuksesta, ja kaikkineen tämä on pitkään aikaan hauskin kirja kiukusta ja tunteista. Esikoisen uhmaiän ollessa kukkeimmillaan meillä luettiin paljonkin lastenkirjoja uhmaiästä, mutta ne ovat jääneet hetkeksi sivuun. Nyt kuopuksen harjoitellessa tunteitaan kiukkukirjat ovat taas oikein ajankohtaisia. Tämän kirja opetus käy kyllä myös uhmaikäistä isommille lapsille. Ja todellakin, myös uhmakkaammille aikuisille.

IMG_5656

Vaikka kirja kertookin kiukusta ja huonosta tuulesta, se ei onneksi ole yhtään vihainen kirja, kuten tyttäreni nimitti joitakin kirjoja kaksivuotiaana. Karhun ärripurripäivässä on mukana lapsia naurattavaa huumoria; ylläoleva oravakuva sai kaksivuotiaan kikertämään niin paljon, että hän kaatui sohvalla.

IMG_5658

Kirjassa on klassisen oloinen akvarellikuvitus. Lapset samastuvat kirjan pehmoisiin eläinhahmoihin. Karhu on minusta parhaimmillaan kiukkuisissa kuvissa, joissa se näyttää vähän samalta kuin kaksivuotiaamme suutuspäissään.

Kirjan väritys on lämmin ja luonnonläheinen, ja kuvissa näkyvä metsä vehreän keväinen.

IMG_5659

Karhun ärripurripäivä
Teksti: Stella J. Jones (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Alison Edgson
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

David Walliamsin Lievästi ärsyttävä norsu

Antti Holma Show’ta katsoessa tuli mieleen, että miksi jotkut tyypit ovat niin hillittömän monilahjakkaita? Että osaa näyttelemisen lisäksi kirjoittaakin hyvin? Olen lukenut juuri Holman Kauheimmat runot, joka sai minut nauramaan ääneen. Tietyllä tavalla Holma muistuttaa David Walliamsia, tuota Britannian anttiholmaa. Molemmat ovat paitsi sairaan hauskoja koomikkoja, myös loistavia kirjailijoita. Fanitin Walliamsia jo Little Britainin aikaan, mutta tykkään hänestä kirjailijana ehkä jopa enemmän kuin koomikkona. Ehkä.

IMG_3143

Nyt meillä luetaan David Walliamsin Lievästi ärsyttävää norsua (Mäkelä, 2015), joka on uutuuskirja tältä keväältä. Miten käy Samille, kun hänen eläintarhassa adoptoimansa norsu onkin oikeasti oven takana?

IMG_3144

Samin ovelta kuuluu yhtenä päivänä koputus. Siellä on jättimäinen norsu, joka kertoo olevansa Samin adoptoima ja tahtovansa kylpyyn. Norsu roiskii veden ja jättää pyyhkeet lattialle, syö kaikki talon ruoat ja rikkoo Samin polkupyörän (“Pyörähän oli ihan romu, senkin hölmö”, se kertoo Samille). Vihdoin norsu Samin helpotukseksi nukahtaa, mutta juuri silloin ovelta kuuluu ääntä. Sieltä saapuu valtava norsulauma – lievästi ärsyttävän norsun kutsumana. “Hölmö mikä hölmö”, Sami toteaa itselleen, kun tajuaa itse allekirjoittaneensa adoptiosopimuksen, joka antaa norsulle luvan muuttaa hänen kotiinsa ja tuoda kaverinsa mukanaan.

IMG_3151

Lievästi ärsyttävä norsuhan on oikeasti ihan hillittömän ärsyttävä norsu. Kirja on viehättävän anarkistinen, eikä se ensimmäisellä silmäyksellä tunnu olevan yhtään opettavainen. Norsuhan käyttäytyy todella sietämättömästi eikä aiokaan parantaa tapojaan. Loppua kohti ongelmat vain pahenevat, kun norsun koko kaveripiiri pamahtaa paikalle, tukkii vessan ja kakkaa pihalle. Näennäisesti ainoa opetus on lopussa kerrottu “olisi pitänyt lukea pienellä painettu teksti”. Kirjasta myös puuttuu onnellisina elämänsä loppuun asti -loppu.

IMG_3150

Totta kai tämäkin kirja käy kasvatusvälineestä, sillä överiksi lyöty norsun käytös auttaa puhumaan hyvistä ja huonoista tavoista ja siitä, miltä tuntuu, kun joku ei ota toisia huomioon. Pahalta, tietenkin. (Postasin, muuten, juuri kirjojen opettavaisuudesta täällä.)

IMG_3145

Luimme tämän kirjan ensimmäisen kerran keväällä kirjastolainana. Silloin 3 1/2 -vuotias tyttäremme ei oikein välittänyt Lievästi ärsyttävästä norsusta. Se oli hänen mielestään vihainen kirja, jota hän ehkä hiukan pelkäsikin. Nyt nelivuotiaana tosi isona tyttönä hän ei ole saada kyllikseen kirjasta, vaan sitä pitäisi lukea uudestaan ja uudestaan. Parasta on kuulemma viimeisen sivun norsunkakat, toiseksi parasta kun saa huutaa, että ei noin saa tehdä.

IMG_3149

David Walliams on minusta yksi kaikkein kaikkein kaikkein parhaista lasten- ja nuortenkirjailijoista pitkään aikaan, esikuvansa Roald Dahlin veroinen. Walliamsin ja Dahlin kirjoissa aikuiset ovat poissa, ärsyttäviä tai vastuuttomia, joskus jopa vaarallisia. Walliamsia ja Dahlia yhdistää kapinallinen huumori ja sinnikkäät sankarit. Molemmat ovat lajissaan sen verran nerokkaita, etten usko kenenkään koskaan sanoneen kummankaan olevan VAIN lastenkirjailija, tiedättekö mitä tarkoitan?

IMG_3146

Walliamsin kirjoista suosikkejani ovat Poika ja mekko ja Billionaire Boy, jota ei ole vielä suomennettu. Suomeksi on ilmestynyt myös Herra Lemu, varsin hyvä kirja sekin. Valtaosa Walliamsin kirjoista on meidän lapsiamme reippaasti vanhemmille lapsille suunnattuja, enkä oikein malta odottaa, että huligaanimme kasvaisivat siihen ikään, että he voisivat lukea Walliamsia. Näitä pienemmille suunnattuja kuvakirjoja Walliamsilta on tämän lisäksi tullut vain tänä vuonna ilmestynyt uutuus The First Hippo on the Moon, jonka vapautumista odotan kiihkeästi kirjaston varausjonossa.

Lievästi ärsyttävästä norsusta ovat kirjoittaneet myös mm. Sinisen keskitien Bleue ja Kirjojen keskellä -blogin Maija.

Lievästi ärsyttävä norsu (alk. The Slightly Annoying Elephant)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Osaa Lottakin ajaa

En meinannut lapsena oppia ajamaan pyörällä millään. Osasin lukea jo pari vuotta ennen kuin fillaroida, mikä jostain syystä masensi minua –lukeminen oli jotain mikä kävi minulta tuosta vaan, itsestäänselvästi, ilman että siinä oli mitään taikaa, mutta se, että tarvitsin vielä kuusivuotiaana apupyöriä, oli mielestäni katastrofi.

IMG_2484

Opin tietenkin lopulta myös pyöräilemään, mutta ehkä juuri omien alkuhankaluuksieni takia rakastin suunnattomasti Astrid Lindgrenin kirjaa Osaa Lottakin ajaa (WSOY, 2009). Voi mikä riemu, kun kirjastossa törmäsin tähän yhteen kaikkein suurimmista lapsuuteni rakkauksista.

IMG_2485

Lotta täyttää viisi ja toivoo hartaasti oikeaa polkupyörää kolmipyöräisen sijaan. (Eikö apupyöriä ollut keksitty vielä kirjan kirjoittamisen aikaan 70-luvulla? Nykymaailmassa kukaan viisivuotias ei aja kolmipyöräisellä.) Isommat sisarukset viilettävät omilla pyörillään, ja Lottaa harmittaa. Synttärilahjaksi Lotta saa vaikka mitä, mutta ei polkypyörää.

Koska pyörä on saatava, Lotta lähtee pihistämään ystävänsä Vuorisen tädin pyörää. Se onkin iso ja painava rotisko, jolla ajaminen on vaikeaa. Lotta rysähtää päin Vuorisen tädin ruusupensaikkoa, satuttaa itsensä ja hukkaa vielä tädiltä lahjaksi saamansa korunkin. Itkuhan se siitä seuraa.

IMG_2490

Kotona isä yllättää antamalla Lotalle oikean lasten pyörän, jolla tyttö oppii ajamaan. Korukin löytyy ja lopulta saadaan synttäriherkkuja.

Astrid Lindgrenin maailma on ihanan lämmin ja turvallinen – niin turvallinen, että hahmoilla on tilaa kapinoida ja olla oma itsensä. Lotta on ihastuttava sankaritar. Pikkutyttö on omapäinen, rohkea ja vähän kuriton. Lotta huokuu itsevarmuutta, joka käy selville jo kirjan avauslauseista:

“”Totta kai minä osaan ajaa pyörällä”, Lotta huusi. “Ihan varmasti osaan! Ainakin salaa!””

IMG_2492

Rakastan Lottaa paljon varmaan siksikin, että tyttö muistuttaa hyvin paljon omaa tytärtäni. Mennään uskaliaasti paikkoihin ja tehdään asioita, välillä vähän sattuu ja hävettää, mutta oma pää pidetään. Voi te ihanat, omapäiset pikkutytöt!

Lotta elää turvallisesti ydinperheessä. Lotta-kirjojen maailmassa isillä on viikset ja puku, äidillä taas essu ja keittiö. Se sallittakoon, onhan kirjat kirjoitettu 1950-70-luvuilla, mutta ehkä näiden kirjojen vastapainoksi on aina hyvä lukea vaikka Jasoneita tai muita kirjoja, joissa äidillä on omakin elämä tiskaamisen ja tohvelintuoksuisen huolehtimisen sijaan. Itse olen kyllä todella lahjakas esittämään sellaista roolimallia, että naisen on tärkeämpää lukea ja kirjoittaa kuin siivota.

IMG_2491

Kirjassa on ihanan vanhanaikainen kaikkitietävä kertoja, joka kommentoi tarvittaessa hahmojen tekemisiä. Esimerkiksi kun Lotta miettii Vuorisen tädin pyörän pihistämistä, kertoja kommentoi: “”Eikö vain ollutkin ihan kamala koko tyttö!” Lapsena rakastin tällaista kertojanääntä. Se tuntui kuin kertoja-aikuinen pyytäisi minut, lukijan, omalle puolelleen tietämään paremmin, mitä saa ja ei saa tehdä. Taisin olla aika pikkuvanha, nyt kun mietin asiaa tässä valossa.

Tyttäreni on tänä kesänä vaihtanut potkupyörästä “oikeaan” fillariin apupyörien kanssa, jolla hän rakastaa viilettää laulaen Risto Räppääjä -biisiä Elämä ei ole hassumpaa. Osaa Lottakin ajaa -kirja osuu nyt siis hyvään saumaan hänelle. Kirjassa on myös vähäsen enemmän tekstiä kuin useimmissa muissa, joita olemme nyt hänen kanssaan lukeneet, mutta hän jaksaa hyvin kuunnella kirjan läpi. Pikkuveli tykkää kaikista menopeleistä ja jaksaa fillarinkuvien vuoksi melkein olla mukana kuuntelemassa.

IMG_2486

Ilon Wiklandin kuvituksia voisin katsella loputtomiin. Ne ovat täynnä yksityiskohtia ja seikkailua sillä tavalla, että lapsena halusin astua sisään kuvien kautta kirjojen maailmaan. Ne piirtävät ihanan idyllisen lapsuuskuvan puutaloineen ja hedelmäpuineen. Minulle kaikkein rakkaimpia ovat Lotta-kirjojen ulkokuvat pikkukaupunkimiljööstä. Lapsena ne olivat jonkinlaista eskapismia omasta 1970-luvun laatikkotaloympäristöstä. Nyt aikuisena olen niin onnekas, että saan asua puutalossa omena- ja kriikunapuiden keskellä.  Tämän kun olisin lapsena tiennyt!

Osaa Lottakin ajaa
Teksti: Astrid Lindgren (suom. Kaija Pakkanen)
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: WSOY, 2009
Mistä: kirjastosta

Lastenkirjoja äitiydestä

Hyvää äitienpäivää! Yritin päivän kunniaksi poimia pinoistamme äitiyttä käsitteleviä lastenkirjoja, mutta tulos oli hiukan laiha. Aika monissa lastenkirjoissa ei äitiä näy ollenkaan. Niissä, jotka löysin, äidillä oli oikeastaan kaksi roolia: toimia lohduttajana murheissa tai olla kiukkuinen, kiireinen tai poissaoleva.

IMG_0708

Huomasin, että meillä on aika vähän lapsen arkea realistisesti käsitteleviä kirjoja. Kristiina Louhen Aino-sarjasta meillä on hyllyssä Ainon äiti on vihainen (Tammi, 2008 (8.painos)), joka tuli kirjaston poistomyynnissä vastaan juuri sopivasti silloin, kun olin kuopuksen syntymän jälkeen tappavan väsynyt. Vähän kyllä mietin, että tarvitseeko meidän enää kirjoista lukea siitä, että joku on kiukkuinen. Eikö olisi parempi, että kirjat edes tarjoaisivat jotain eskapismia? Isosisko kuitenkin tykkäsi lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan, ja esitti aina kovasti kysymyksiä kirjasta. Miksi se äiti on vihainen? Miksi siellä on sotkua? Kirjassa siis Ainon äiti herää päänsärkyyn, ja pinna on lyhyellä. Lapset kinastelevat, sotkevat ja kieltäytyvät ruuasta. Lasten mentyä nukkumaan äidille iskee syyllisyys omista tunteista. Joskus minusta tuntui tätä lukiessa, että kirja on enemmän terapiakirja kaikille väsyneille mutseille kuin lastenkirja ollenkaan.

Aino-sarjassa äiti seikkailee myös esimerkiksi Aino tahtoo mukaan -kirjassa, jossa äiti on lähdössä illanviettoon ja Ainon pitäisi päästä mukaan. Lapset tahtovat huomiota, kun äiti yrittää nätistäytyä iltaa varten. Seuraa turhautumista ja tunteita.

IMG_0707

Maikki Harjanteen Santtu-sarjan kirjoissa myös seurataan lapsen realistisen oloisia seikkailuja, joissa äiti saa olla sivuroolissa auttajana ja lohduttajana. Santtu supervekara -kirjassa (Otava, 2006 (2. painos)) Santtu osaa jo vaikka mitä, mutta närvi menee, kun taaperokärryt kippaavat kurvissa ympäri. Äidin rooli on lohduttaa, siivota ja tarjota syömistä. Santtu kukkuu -kirjassa (Otava, 2006) taas Santun äiti nukahtaa nojatuoliin kesken piiloleikin ja karkaa sitten vielä pissattamaan koiraa. Isi hoitaa iltahommat, mutta ihan väärin. Lopulta äitikin tulee peittelemään ja auttamaan unen päästä kiinni.

IMG_0710

Mervi Lindmanin Memmuli-kirjoissa vanhemmat ovat kiireisiä tai epäreiluja. Urhea pikku Memmuli -kirjassa (Tammi, 2009 (2. painos)) aikuiset kertovat Memmulille, että tämä on iso tyttö, jonka pitäisi jo osata kaikenlaista. Isot tytöt eivät pelkää kylpyvaahtoa tai leiki ruokapöydässä, äiti sanoo. En pelkääkään, Memmuli väittää, kunnes lopulta tunnustaa, että pelkää melkein kaikkea. Äiti lohduttaa, silittää ja peittelee. Memmuli karkaa sirkukseen -kirjassa (Tammi, 2009) taas Memmulilla olisi kovasti asiaa vanhemmille, mutta isi vain lukee lehteä ja imuroi ja äiti tiskaa. Memmuli möksähtää ja karkaa sirkukseen, jossa hän tekee toinen toistaan taitavampia temppuja. Mutta eikö isiä ja äitiä näy missään? Memmuli kurkkii trapetsilta ja putoaa, putoaa – suoraan äidin syliin omassa huoneessa. Tuttu kuva lapsiperheessä: vanhemmat eivät millään ehdi kaikkiin lapsen toiveisiin mukaan, ja pettymykset ovat tavallisia. Onneksi äiti on lähellä silloin, kun surukin on suurin.

Camilla Mickwitzin Jasonit ovat omia lapsuudensuosikkejani. Lapsena minusta oli äärimmäisen kummallista, että Jason asui kahdestaan äitinsä kanssa. Ei meilläpäin mitään yksinhuoltajia ollut. Nykylapsille yhden vanhemman perheet ovat tuttuja ihan toisella tavalla.

IMG_0706

Ensimmäinen Jason (Tammi, 2012 (10. painos)) tutustuttaa yksinhuoltajan arkeen. Koko ajan lennetään paikasta toiseen niin kovaa vauhtia, etteivät Jasonin jalat edes kosketa maata. Kaarina siirtelee tehtaassa purkkeja ja miettii, mitä Jasonille mahtaa kuulua. Sitten taas lennetään, kauppaan ja syömään tällä kertaa, nopeasti nopeasti. Vapaapäivinä sentään leivotaan pullaa. Jasonin kesässä (Weilin+Göös, 1982 (5. painos)) Kaarina-äiti uhkaa suorittaa lomallakin niin, että Jason saa vetelehtiä karulla pihalla yksikseen. Sitten sentään lähdetään muutamaksi päiväksi maalle, jonkinlaiseen maatilamajoitukseen tai kesäsiirtolaan. Sielläkään kenelläkään ei ole aikaa Jasonille – äitikin tahtoo nautiskella omasta ajastaan. Jason järjestää nokkelasti ruokasalin pöydät niin, että kaikki istuvat yhdessä, ja siitä alkaakin hauskuus.

Jasonin äiti. Kiireinen.

Jasonin äiti. Kiireinen.

Kiitos! sanoi leijona

leijona

Esikoisemme vauva- ja taaperoaikaan meillä luettiin tosi paljon loruja. Kuopuksen kanssa on tullut loruteltua vähemmän, sillä hän ei vaan ole ollut kovin kiinnostunut niistä. Pojallamme on selkeät omat suosikit, joita hän tahtoo kuunnella, ja muut kirjat hän sulkee päättäväisesti ja kiikuttaa takaisin kirjakoppaan. Emme ole kuitenkaan vielä luopuneet toivosta, vaan pommitamme häntä hauskannäköisillä runokirjoilla. Sellainen on myös tämä Piia Perkiön ja Sanna Pelliccionin Kiitos! sanoi Leijona (Lasten keskus, 2014).

Kirjassa on houkuttelevan kirkkaankeltainen kansi, jossa hymyilee suuripäinen leijona. Ihan taaperopyydys koko kansi. Poikani oikein nappasi kirjan itselleen heti sen nähdessään. Pojan riemuksi leijona jatkaa seikkailujaan sisäsivuilla muiden eläinten ja ihmishahmojen kanssa.

Koneeni ei valitettavasti jostain syystä suostu lataamaan kuvia nettiin tällä hetkellä, joten tämä postaus lähtee julki valitettavan vähäkuvaisena. Huomenna uusin voimin uusi kuvanlatausyritys.

Kirjassa on runoja arjen tapahtumiin. Ne on jaettu viiteen eri osioon: loruja päivän puuhiin, leikkeihin, juhliin loruja ja ystävyydestä. Monet runoista ovat lyhyen napakoita, ja sopivat siksi hyvin kiihkeätempoiseen arkeemme. Lyhyissä loruissa on myös se hyvä puoli, että ne saattavat myös painua mieleen, jolloin niistä tulee suullista perinnettä ja niillä myös tulee loruteltua arjen tilanteissa. Sellaiseenhan lorut ovat omiaan, työvälineiksi kasvatukseen ja harhautusvälineiksi pulmatilanteisiin.

Meilläpäin on esimerkiksi välillä ollut vähän tahmeutta pukemisessa – välillä pukeutumisesta saa tarran tytär, välillä isi – joten hommaa rytmittävät runot ovat tervetulleita. Luemme kirjasta pukeutumisrunoja. Tytär katselee kuvia ja kysyy, että miksi nuo housut ovat vihaiset. Luetaanpa.

“Farkut kiukutteli, että
kamalaa kun sataa vetää.
Nyt ei päästä pihalle.

Fleece huusi eteisestä:
Tätä harmia ei kestä
sataa suoraan hihalle!”

Onko kukaan muuten lukenut Apo Apponen -kirjoja? Niissä seikkailee pitkävihainen paita, joka on minusta yksi lastenkirjallisuuden huvittavimpia oivalluksia. Tuli vaan mieleen näistä pukeutumishommeleista.

Kolmivuotias tykkää myös vessajutuista. Ja kyllä äitikin tykkää. Tässä kirjassa on oma vessa-aukeama, jossa oikein vessapaperin päällä riimitellään kakasta ja pierusta. Hyvää luettavaa pottahetkiin.

IMG_0631

Loruissa on myös vakavampaa asiaa niin suvaitsevaisuudesta ja kiusaamisesta (“Pieni leijona muistuttaa / kiusata ei ketään saa. / Me ollaan erilaisia / mutta samanlaisia.”) kuin kiukkuisuudesta (“Pois alta, olen kiukkuinen / kuin myrskytuuli hirmuinen…” tai “Kun päässä alkaa kiehua / on ihan pakko riehua!”). Luulen, että uhmaikäisen kanssa eläessä juuri nämä runot osoittautuvat kaikkein käyttökelpoisimmiksi.

Sanna Pelliccioni on luonut kirjaan hauskoja aukeamia, joiden taitto poikkeaa perinteisestä. Teksti on ilahduttavasti sijoitettu pilviin, vessapaperiin ja leijonan suuhun. Lapset tykkäävät sympaattisen näköisistä hahmoista hurjan paljon. Pelliccioni on kuvittanut kirjojen lisäksi mm. kankaita ja luonut myös kirjasarjan Onni-pojasta.

Kiitos! sanoi leijona. Loruja lapsen arkeen
Teksti: Piia Perkiö
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Lasten keskus, 2014
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Nukuhan jo, Vesta-Linnea!

IMG_0388

Meillä on tutustuttu Vesta-Linnean maailmaan vasta parin viime kuukauden aikana. Tänään MLL:n kirpparilta muutti meille Nukuhan jo, Vesta-Linnea (Läsrörelsen, 2014), sarjan toinen suomeksi ilmestynyt kirja. Todella hyväkuntoinen kirja maksoi vain euron, mutta se olikin näitä Läsrörelsenin McDonald’sia varten julkaisemia erikoispainoksia, eli ei mikään kirjankeräilijän unelma. Kirjat ovat niin rankan rakkauden kohteena meillä tällä hetkellä, että on ihan sama, minkälaisia painoksia ostaa. Kaksikätiseen paperisilppuriin ne päätyvät kuitenkin. Sinänsä hyvä idea tarjota lapsille muovikrääsän sijaan kirjoja hampurilaisaterian “leluna”. Meillä on hyllyssä muutamia muitakin näitä mäkkärikirjoja, sillä niitä löytää kirppareilta viidelläkymmenellä sentillä tai eurolla.

Vesta-Linneat käsittelevät leikki-ikäisen arjen murheita, kuten aikuisten kiukkuisuutta tai epäreiluutta. Tässä kirjassa Vesta-Linnean on vaikea mennä nukkumaan. Aikuiset pitävät liikaa ääntä tai ovat liian, pelottavan, hiljaa. Sitten on painajaisiakin, eikä äiti tykkää, että aikuisten sänkyyn tullaan nukkumaan. Lopulta vaikeisiin öihin löydetään rauha.

Tulisiko uni Peppi Pitkätossu -asennossa?

Tulisiko uni Peppi Pitkätossu -asennossa?

Vesta-Linnealla on uusperhe, mikä sivuutetaan nonchalantisti. On lapset, äiti ja Viktor, jota ydinperheessä kasvanut tyttäreni nimittää isäksi, ja minä selitän että ei se ole isi, se on äidin mies. Daa, sanoo tyttären ilme. Hiukan vaikea konsepti kolmevuotiaalle, mutta aukenee varmasti myöhemmin paremmin. Hienoa, että lastenkirjallisuudessa on esillä muunkinlaisia perhemalleja kuin ydinperhe. Soisin, että myös esimerkiksi sateenkaariperheet pääsisivät näkyviin mainstream-kirjallisuudessa.

IMG_0389

Kirjan aihe on meillä todella ajankohtainen ja leikki-ikäisen uniongelmat ovat varsin tuttuja. Äiti, mua ei nukuta. Äiti, mulla on vessahätä. Äiti, mä näin pahaa unta. Kaikkensa sitä tekisi lastensa vuoksi, mutta kenenkään unia ei voi paremmiksi muuttaa.

Minulla oikein sydämestä koskee Vesta-Linnean pahat unet ja pelot, mutta silti huomaan sympatiseeraavani ennen kaikkea perheen äitiä. Uusperhe. Raskaus (josta ei kirjassa puhuta, mutta äidillä on tosi pullea maha, ja myöhemmissä kirjoissa perheessä on toinenkin pikkusisko). Taapero. Uneton leikki-ikäinen. Yhtenä aamuna äiti on muuttunut pandan näköiseksi. Ihmeen vähän sillä loppujen lopuksi käämi kärähtää, vaikka kaksi kolmannesta perheen lapsista tunkee tämän kaiken keskellä sänkyyn nukkumaan. Minulla olisi noissa oloissa pultti mennyt aika paljon pahemmin. Pelkkä univaje kahden huonounisen lapsen kanssa tekee äiti-ihmisestä aika monsterin. Tykkään siis hirmu paljon, että lastenkirjoissa käsitellään näitä äitien synkempiä hetkiä. Meillä oli jossain vaiheessa tiukassa luennassa myös Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen -kirja, josta lisää joskus toiste.

Äiti on muuttunut pandan näköiseksi

Äiti on muuttunut pandan näköiseksi

Salla Savolaisen kuvitus nojaa vahvasti reaalimaailmaan. On leluja ympäriinsä ja lapsiperheen arkikaaosta: pukeutuminen vaatii vaateläjän lattialla, aamiainen tiskialtaallisen likaisia astioita. Ollaan selvästi kulttuurikodissa, jossa kirjoja on monessa huoneessa. Kotitalo muistuttaa entisiä kulmiani Helsingissä Torkkelinmäellä. Sytyn yleensä pelkistetymmästä kuvitustyylistä, mutta Savolaisella on todella silmää arjelle, ja kuvat ovat helposti lähestyttäviä. Meillä luetaan paljon myös Savolaisen kuvittamia Tikkumäen talli -kirjoja.

Nukuhan jo, Vesta-Linnea!
Teksti: Tove Appelgren (kääntänyt Riikka Takala)
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Läsrörelsen, 2014 (erikoispainos)
Mistä: kirpputorilta