Hauska kaupunkikarttakirja lapsille

img_1453

Poimin tammikuun kirja-alesta matkaani kirjan, jota olin hipelöinyt aiemmin jo muutamankin kerran eri paikoissa. Martin Haaken ja Georgia Cherryn Städer (alk. City Atlas, Känguru 2015) tutustuttaa suurten kaupunkien maailmaan ja tarjoaa lapsille ja aikuisille paljon luettavaa. Kustantajat: suomennos tästä kirjasta olisi kiva ylläri!

img_1459

Kirja esittelee 30 suurkaupunkia eri puolilta maailmaa suurin, aukeaman kokoisin karttakuvin. Kirjassa viivytään pisimpään Euroopan pääkaupungeissa, ja lisäksi käydään muutamissa muiden mantereiden suurkaupungeissa. Jokainen kaupunki esitellään lyhyellä ingressillä, ja aukeamien tietolaatikoissa kerrotaan myös pakollisimmat tiedot, kuten kieli ja asukasluku. Itse kartta pursuaa kuvia kaupungin nähtävyyksistä ja kaupunkiin liitettävistä hahmoista. Kuvien vieressä on lyhyet selitykset.

Lapset etsivät kirjasta ennen kaikkea tuttuja asioita – ensimmäiseksi Helsingin ja sieltä Luonnontieteen museon ja “Silja-laivan”, seuraavaksi Tukholman ja sieltä Skansenin – ja selaavat kirjaa innokkaina eteenpäin. Oletko, äiti, käynyt Lontoossa? Entä Buenos Airesissa? Katso, härkä! Kirjan ruotsinkielisyys ei useimmiten haittaa, mutta välillä minun on vaikea simultaanitulkata lasten kiihkeässä tahdissa.

img_1456

Kirjan suurin vahvuus on iloinen kuvitus, jossa historian hahmot ja fiktiiviset hahmot seikkailevat sulassa sovussa todellisten ihmisten kanssa. Tekijät ovat kivasti löytäneet kaupungeista lapsia kiinnostavia asioita myös kuuluisimpien nähtävyyksien ulkopuolelta. Esimerkiksi Lontoosta esitellään uimala, josta en ole aiemmin kuullutkaan.

img_1465

Tässä kohtaa vuotta minulla alkaa yleensä joka vuosi kova matkakuume poltella, mutta pääsemme harvoin matkaan mihinkään Tukholmaa pidemmälle. Siksi on kiva edes mielikuvitusmatkailla kirjan seurassa. Kirjasta saa tietenkin myös pieniä vinkkejä siitä, mitä kussakin kaupungissa kannattaisi nähdä ja kokea. Jos nyt pääsisi johonkin reissuun. Huoh.

img_1461

Meillä on nyt menossa oikea maantieteen syventävä oppimäärä – olemme samaan aikaan lukeneet myös tuoreehkoa Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille -kirjaa ja kaivaneet hyllystä parin vuoden takaisen Suuren karttakirjan. Jotakin näistä kirjoista luetaan jo aamulla samalla kun letitämme hiuksia, ja jokin näistä päätyy aina myös lasten sänkyyn “kirjaunikaveriksi”, kuten kuopus sanoo.

img_1464

Städer (all. City Atlas)

Teksti: Georgia Cherry
Kuvitus: Martin Haake
Kustantaja: Känguru, 2015
Mistä: omasta hyllystä

Advertisements

Mehiläinen

img_1466

Minusta on mahtavaa, miten lasten kasvaessa he tahtovat lukea yhä enemmän tietoa eri asioista. Samalla me aikuisetkin opimme monenlaista uutta. Meillä on luettu viime aikoina paljon varsinkin karttakirjoja ja eläintietokirjoja. Nyt olemme tutustuneet kiehtoviin mehiläisiin Nemon viime syksynä julkaiseman hienon, alunperin puolalaisen Mehiläinen-kirjan seurassa.

img_1467

Tämä kirja veti minua heti puoleensa upealla kuvituksellaan. Ei olisi muuten ehkä tullutkaan tartuttua mehiläisistä kertovaan kirjaan! Jo kannen kuva on minusta aivan ihana, ja sisäsivut jatkavat samaa hienoa linjaa. Tarkkaa piirrostyötä ja humoristisia hahmoja, jes! Kirja on hyvä yhdistelmä informatiivisia anatomisia kuvia ja hauskoja fiiliskuvia. Minä voisin itse plärätä tätä kirjaa loputtomiin!

img_1468

Mehiläinen-kirja esittelee mehiläisiä monelta eri kantilta. Jo ensimmäisessä kappaleessa on tietoa, jolla on varma huomioarvo lapsille: mehiläiset ovat peräisin ajalta, jolloin maapalloa hallitsivat dinosaurukset. (“Äiti, pistivätkö ne mehiläiset dinosauruksia?”) Teksti on pientä ja tiheään ladottua suurten sivujen alareunassa, mutta kirjoitustyyli on kepeä ja asia kiehtovaa. Ehkä eskarilainen tai alakoululainen olisi paras lukija tälle kirjalle.

img_1474

Tutustumme kirjan parissa mehiläisten anatomiaan ja lisääntymiseen, opimme paljon mehiläisten tanssista ja pölytystyöstä ja tutustumme hunajaan ja sen yhteyksiin historiassa. Mitkä ovat mehiläisten vihollisia? Mitä tehdä, jos mehiläinen pistää? Kirja vastaa monenlaisiin kysymyksiin. Wannabe-vegaanina ilahduin, kun näin yhden aukeaman olevan otsikoitu “Oikeus kerätä hunajaa”, mutta teksti käsittelikin historiallista hunajankeruuoikeutta eikä sitä eettistä kysymystä, onko meillä ihmisillä lupa kerätä mehiläisiltä hunajaa.

img_1473

Lapsemme (3&5) ovat vielä vähän pieniä keskittymään kirjan faktatietoon, mutta fanittavat kanssani hauskoja kuvia. Minä laittaisin tämän kirjahyllyyn johonkin oikein esille, mutta ison kokonsa puolesta se ei mahdu. Saakoon jäädä sitten olohuoneen pöydälle esitteille!

img_1475

Puolassa tehtiin ennen erilaisten hahmojen muotoisia mehiläispesiä. Kiehtovaa!

Luin vastikään muuten myös aikuisille suunnatun kirjan mehiläisistä, Maja Lunden Mehiläisten historian (Tammi, 2016), joka oli hiljainen, hiukan hidas ja kaunis. Kirja pohtii mehiläisten katoamista kolmessa aikatasossa. Suositus myös sille.

Mehiläinen
Teksti ja kuvitus: Piotr Socha (suom. Päivi Paloposki)
Kustantaja: Nemo, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille

img_1445

Minä olin sellainen lapsi, joka rakastaa seikkailuja, aarteita ja arvoituksia. Minusta tuli sellainen aikuinen, joka rakastaa näitä samoja asioita. Siksi on aivan ihanaa, kun törmää kirjaan, joka tarjoaa tyydytystä seikkailunhaluun. Sarah Sheppardin Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (Nemo, 2016) on mahtava tietokirja, joka vetoaa koko perheeseen.

Kirja imi lapsiamme puoleensa alkaen jo sisäkansista, joissa esitellään eri maiden lippuja. Kolmivuotias tunsi ylpeänä Suomen lipun, viisivuotias muutaman lisää. Sisällysluetteloaukeamalle taas on poimittu kirjan sisäsivuilta hahmoja, joiden puhekupissa on lukemaan houkuttelevia tiisereitä.

Jo kirjan alkusivut kutsuvat seikkailuun.

Jo kirjan alkusivut kutsuvat seikkailuun.

Seikkailu- ja arvoitusikään tullut esikoisemme on innostunyt Afrikan tähdestä, ja hän ilahtuikin kovasti törmästessään Afrikan tähteen myös Tärkeitä karttoja -kirjan aarresivulla. Miten Afrikan tähti voi olla timantti, hän kysyi, ja siitä alkoikin tutustumisemme aarteiden maailmaan.

img_1447

Kirjaan on löydetty ihania aihepiirejä, jotka kutkuttavat pienen ja isomman löytöretkeilijän mieltä. Kultaa ja jalokiviä, salaperäisiä paikkoja, merirosvoja ja tulivuoria. Minä olisin niin rakastanut tätä kirjaa lapsena, ja olen iloinen, että lapsemme ovat kirjaan yhtä ihastuneita.

img_1449

Aukeamille on koottu paketti tietoa kustakin aihepiiristä. Johdantoa aiheeseen on kappaleen verran, loppuaukeama on omistettu kiinnostaville yksityiskohdille. Opimme, kuka oli Mustaparta, mikä on Bermudan kolmio ja miksi söpön näköistä nuolimyrkkysammakkoa pitää varoa. Oletko sinä, äiti, nähnyt tulivuoren (kaukaa, Balilla)? Voisinko minä sukeltaa meren pohjaan (et)? Näin ensimmäisillä lukerroilla lasten on vaikea pysähtyä mihinkään aihepiiriin pitkäksi aikaa, mutta nopeasti hyppienkin opimme paljon uutta ja ennen kaikkea ruokimme mielikuvitustamme.

img_1450

Kuvitus on minusta kirjan heikoin lenkki, vaikkei kuvituskaan huono ole. Kansi vain lupaa hiukan parempaa kuin sisäsivut. Ehkä sivut ovat vain vähän liian laatikkoiset, siis liian sidottuja laatikkoformaattiin? Tällainen seikkailukirja saisi rönsytä enemmän joka suuntaan. Kartat ja kuvat sinänsä ovat ihan hauskan näköiset.

img_1451

Olen varma, että vietämme tämän kirjan parissa vielä monta onnellista seikkailuhetkeä monen vuoden aikana, sillä se toimii varmasti yhtä hyvin hiukan isommillekin lapsille. Kolmevuotiaamme on innokkaana mukana lukemassa – vaaauuu, myrkkysammakkoja – mutta ehkä kirja kuitenkin soveltuu parhaiten noin viisivuotiaasta eteenpäin. Kaikkineen Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille on laadukas, kiehtova toetokirja, jonka kaltaisia soisi olevan runsaasti enemmän.

img_1452

Nemo on kustantanut pari vuotta sitten myös toisen hienon karttakirjan,
jota meillä luetaan todella ahkerasti edelleen. Suosittelen myös tätä Suuri karttakirja -nimistä upeaa kirjaa erityisen lämpöisesti kaikille tutkimusmatkailijoille, pienemmille ja isommille!

img_1453

Meillä luetaan juuri nyt myös Georgia Cherryn ja Martin Haaken hienoa City Atlas -kirjaa (joskin se on meillä ruotsiksi nimellä Städer), josta kirjoitan hiukan myöhemmin varmaan postauksen. Lämmin suositus myös sille, kirja täynnä mahtavia kaupunkikarttoja!

Tärkeitä karttoja seikkailijoille ja haaveilijoille (alk. Viktiga kartor för äventyrare och dagdrömmare)
Teksti ja kuvitus: Sarah Sheppard (suom. Sini Linteri)
Kustantaja: Nemo, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Eläinten mitalla

Eläinten mitalla

Carlos da Cruzin Eläinten mitalla (Teos, 2016) ihastutti minua jo alkuvuodesta kustantajan katalogissa. Mikä viehättävän näköinen kansi! Olen ihan heikkona tyylikkäisiin eläinhahmoihin, jollaisia tämänkin kirjan kannessa on.

Eläinten mitalla

Kirja vie tutustumaan ihmeellisiin eläimiin, uskomattoman pieniin ja käsittämättömän suuriin. Se alkaa kuitenkin tutustumisella ihmislajiin. Minkä pituisia ihmiset ovat keskimäärin, lyhimmillään tai pisimmillään? Kun tämä on selvitetty, ihmistä voidaankin alkaa käyttää mittatikkuna eläinten maailmassa.

Kimalaiskolibrin koko pesä mahtuisi ihmisen kantapäähän, tulipäähippiäinen taas on aikuisen sormen mittainen. Oravanpoikanenkin voisi torkkua ihmisen sormen päällä. Yhteensä kirjassa esitellään toistakymmentä eläintä alkaen näistä pikkuriikkisistä ja päättyen jättikokoisiin rauskuihin, valaisiin ja meduusoihin.

IMG_7143

Kirjailija Carlos da Cruz on kyllä keksinyt varsin hauskoja vertauksia eläinten ja ihmisten välillä. Oravan häntä on kuulemma saman mittainen kuin haarukka, jonka päässä on kalapulla. Tykkään! Ketun häntä taas on sen mittainen kuin 7 kananmunaa laitettaisiin riviin – mutta kettu ehtisi syödä munat ennen kuin rivi olisi valmis.

Sinivalaan suuhun mahtuisi 100 ihmistä.  Sitä lasten on vaikea hahmottaa, vaikka kirjassa selvennetäänkin, että suussa on yhtä paljon tilaa kuin bussissa. Sitten kun keksin itse verrata, että se on enemmän kuin lapsia koko päiväkodissa, lapset ymmärtävät ja alkavat kihertää. Kirjan esittämät faktat ovat muutenkin paikoin vielä aika vaikeita  2- ja 4-vuotiaille lapsillemme. Yhdessä jutellen ja vertaillen ne selviävät.

IMG_7146

Kuvitus on kaunis. Katselen mielelläni kirjan rauhallisia, vahvoin värein tehtyjä kuvia. Eläimet ovat tyylikkään pelkistettyjä, mutta samalla sympaattisia. Kirjan tekijä on espoolaistunut ranskalainen kuvittaja, ja tämä on nyt hänen ensimmäinen oma kirjansa. Toivottavasti jatkoa seuraa!

IMG_7145

Syksyllä viisi täyttävä esikoisemme on hurjan kiinnostunut eläimistä ja tiedosta. Juuri täsmälleen ikätasoista tietoa on hänelle vaikea löytää, mutta yhdessä sitten valikoimme ja suodatamme hänelle vaikeammista kirjoista hänelle sopivaa tietoa. Tämä mukava kirja sopii hyvin juuri siihen. Parhaiten kirja sopii varmaan eskarilaiselle tai eka-tokaluokkalaiselle.

Eläinten mitalla
Teksti ja kuvitus: Carlos da Cruz (suom. Anniina Mikama)
Kustantaja: Teos, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Päivä eläinten postitoimistossa

Päivä eläinten postitoimistossa

Kustannus-Mäkelältä on nyt ilmestynyt tämän kevään kirjoista se, joka tekee meidän lapset onnellisimmaksi. Sharon Renttan Päivä eläinten postitoimistossa (Mäkelä, 2016) jatkaa Päivä eläinten… -kirjasarjaa, joka on yksi suursuosikeistamme ja jonka kaikki osat ovat olleet meillä lainassa aivan uskomattoman monta kertaa.

Sarjan jujuna on se, että eläinten seurassa tutustutaan erilaisiin lapsia kiehtoviin paikkoihin, kuten sairaalaan, paloasemaan ja työmaahan. Kirjat ovat itsenäisiä tarinoita ja niissä seikkailevat aina eri hahmot. Tässä uutuudessa käydään siis postissa ja seurataan postin kulkua.

IMG_7148

Matkalla postitoimistoon. Kuvan oikeassa laidassa seikkailee sarjan toisesta kirjasta tuttu hahmo, voi ihanaa!

Joona lähettää pohjoisnavalle muuttaneelle kaverilleen Kertulle sähköpostia, mutta postinjakaja-isä ehdottaa, että Joona lähettäisikin ihan oikean kirjeen. Lapsi innostuu askartelemaan ja postittamaan. Kirjeen perässä kuljetaan postiin ja seurataan postilähetyksen kulkua. Saako Kerttu Joonan kirjeen? Ja mitä sitten seuraa?

IMG_7151

Kirja onnistuu sarjan muiden osien lailla hyvin välittämään tietoa annetusta aiheesta olematta kaavamainen tai saarnaavan opettavainen. Sen sijaan se on kiehtova tarina, jota lapset haluavat seurata kerta toisensa jälkeen. Kirja ei ole ehkä ihan sellainen täysosuma kuin sarjan monet muut kirjat, mutta se ei tarkoita, että se olisi yhtään huono. Päinvastoin, se on hieno kirja, jota sen kohderyhmään kuuluva kaksivuotias kriitikko yrittää tälläkin hetkellä viedä kädestäni.

IMG_7152

Miettiikö kukaan muu muuten sellaisia, että onko lastenkirjojen päähenkilö poika vai tyttö? Itse rupesin juuri pohtimaan, että olikos tässäkin sinänsä ihanassa sarjassa jokaisen kirjan pääosassa poika? Muistini mukaan näin on, Päivässä eläinten lentoasemalla sentään tyttö ja poika parina, mutta heistä poika on vanhempi eli aktiivisempi toimija.

IMG_7150

Lapset rakastavat sarjan kirjoissa etenkin näitä infobokseja.

Kuvitus on lapsille mieleen. He rakastavat jäädä katselemaan kirjan yksityiskohtia ja pieniä vitsikkäitä juttuja. Huumoria kirjassa ei ole niin paljon kuin sarjan kirjoista suurimmassa suosikissamme, viimevuotisessa Päivä eläinten lentoasemalla -kirjassa. Siitä on muuten Bleue kivasti kirjoittanut Sinisessä keskitiessä. Kuvissa on lapsista ihanaa myös se, että niissä seikkailee hyvin erilaisia eläimiä, joilla yleensä on kaikilla jotain bisneksiä menossa. Marsu juoksee tunnelissa kuin oravanpyörässä, hiiret seikkailevat milloin missäkin ja kana pakkaa muniaan.

IMG_7155

Päivä eläinten postitoimistossa (A Day at the Animal Post Office)
Teksti ja kuvitus: Sharon Rentta (suom. Terhi Leskinen)
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Miksi emme syö eläimiä?

IMG_4982

Kaikki alkoi lähiruokapiirin tilauksesta.

Olin tilaamassa vapaan ulkokanan munia (Vaahteramäen tilan Friida-munat, suosittelen lämpimästi!) ja mieheni kurkki lähiruokarenkaan muuta tuotevalikoimaa olan yli. Hyvännäköistä vasikkaa, hän kommentoi. Esikoisen kasvot vääntyivät. “Mutta eihän vasikkaa syödä, se on eläin”, hän sanoi ja purskahti itkuun.

Niin meillä alkoi Suuri lihansyöntikeskustelu (part 1). En itse syö lihaa – en ole syönyt koko aikuiselämässäni – eikä meillä kotona myöskään laiteta liharuokia. Olen miettinyt sopivaa hetkeä, jolloin puhua lihansyönnistä ja -tuotannosta esikoiselle, mutta ehkä sellaista ei koskaan tulekaan. Lapsiperheessä nämä asiat käsitellään silloin, kun ne tulevat vastaan. Tässä tapauksessa keittiön lattialla kyyköttäen, pastan kiehuessa yli ja avonaisen munatilauksen odottaessa tietokoneella.

Huomaan jumittavani kahteen ajatukseen: Voiko pienen lapsen harteille siirtää sellaista taakkaa, että hän saa kuulla, millaisissa oloissa elävät ne eläimet, joista tulee hänen ruokaansa? Ja voiko tai saako kukaan syödä lihaa, jos ei tiedä, mikä hinta on lihan saamisella pöytään?

Löydän itseni yhä syvemmistä vesistä koko tämän lihansyöntikysymyksen kanssa. Lueskelen Ruby Rothin uutta tietokirjaa Miksi emme syö eläimiä (Aurinko Kustannus, 2015), joka selittää millaisissa oloissa eläimet elävät ja miksi ne eivät ole sellaista kohtelua ansainneet.

IMG_4984

Yhdessä Vegaaniliiton kanssa toteutettu kirja kuvailee eläinlajeittain, minkälaista tuotantoeläinten lajinmukainen elämä olisi ja toisaalta millaista elämää tehotuotetut eläimet viettävät. Aika karseaa, kirja kertoo. Kalkkunat lihotetaan niin suuriksi, etteivät ne pysty lentämään, kanat suljetaan pieniin häkkeihin ilman virikkeitä, ja possut elävät niin ahtaasti, etteivät mahdu edes kääntymään.

IMG_4985

Siipikarjalle on kirjassa omistettu monta aukemaa. On syytäkin, sillä kanat ja muut tehotuotetut linnut elävät kaikkein kauheimmissa oloissa, ja silti jostain syystä kanansyöntiä pidetään jotenkin viattomana. (Kohtaus kenen tahansa kasvissyöjän elämästä: “Ai et syö lihaa? No tässä on sinulle hiukan kanaa.”)

IMG_4986

Kirja ei mässäile raakuuksilla, vaan selittää yksinkertaisin, tehokkain lausein, millaista tehotuotettujen eläinten elämä on. Se ei ole mikään helppo tehtävä, mutta kirja onnistuu hyvin. Kirja ei myöskään syyllistä ketään, vaan puhuu lempeästi eläinten asiasta. Minua ihan vähän häiritsee, että eläimistä puhutaan hän- ja he-pronomineilla, mutta se on varmaan kääntäjiltä harkittu valinta, joka tekee eläimistä inhimillisempiä.

IMG_4988
Jatkan aiempaa pohdintaani. Onko tuotantoeläinten kohtelu sellaista salatietoa, joka paljastetaan lapsille vasta murrosiän kynnyksellä? Meillä ei kotona tehdä liharuokia, mutta lapset saavat syödä lihaa hoidossa ja halutessaan ravintolassa. Mutta jos he tietäisivät, mistä oloista liha tulee, tahtoisivatko he yhä syödä sitä? Vaikeita asioita, pikkulapsen harteille.

IMG_4989

Lisälukemiseksi ainakin itselleni suosittelen kotimaista tietokirjaa Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee (Elina Lappalainen – Christel Rönns; Tammi 2015), joka myös käsittelee tuotantoeläinten oloja ja (liha-)ruoan alkuperää.

Ja se Suuri lihansyöntikeskustelu? Ehdimme miettiä, miten sitä lihaa oikein saadaan eläimestä (“kaivetaanko siitä luut ulos?”), saako söpöjä eläimiä syödä vai onko enemmän oikein syödä kauheita eläimiä, ja mietimme, mitä eläinten sielulle tapahtuu kuoleman jälkeen. Ja samaan syssyyn sitäkin, mihin ihmiset menevät kuoleman jälkeen. Tämä kaikki tavallisena tiistai-iltana pastan kiehuessa ja soijapullan lämmitessä. Ei kukaan luvannut, että vanhemmuus olisi helppoa.
Miksi emme syö eläimiä? Kirja vegaaneista, kasvissyöjistä ja kaikista elävistä olennoista (alk. That’s Why We Don’t Eat Animals)
Teksti ja kuvitus: Ruby Roth (suom. Pauliina Klemola ja Sari Komulainen)
Kustantaja: Aurinko Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

Tikkumäen ponileiri

IMG_3985

Tikkumäen tallin tarina jatkuu Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen kirjassa Tikkumäen ponileiri (Otava, 2015; arvostelukappale kustantajalta). Olemme tulleet tikkumäkeläisten kanssa tututuiksi jo kirjoissa Tikkumäen talli ja Tikkumäen koirat. Näiden kertovien tietokirjojen lisäksi sarjassa on julkaistu myös romaani Ystäväni Uljas ja täytettävä kirja Omat hevosystäväni.

IMG_3986

Tällä kertaa Tikkumäessä järjestetään ratsastusleiri. Jaetaan ponit, hoidetaan niitä, ratsastetaan maastossa ja maneesissa. Välillä voi vähän pelottaa ponin pompsahtaessa tai maastoesteitä hypättäessä, mutta taidot karttuvat matkan varrella. Yhdessä opiskellaan esimerkiksi ponin letittämistä ja ötökkäkarkotteen laittamista. Vain leirikisat, tuo omien leirieni kohokohta, puuttuu kirjasta. Onko tämä nyt osa sellaista kasvatuspolitiikkaa, että lapsia ei kilpailuteta toisiaan vastaan? Kilpailujen sijaan kirjassa lapset saavat tehdä viimeisellä ratsastustunnilla juuri niitä heppajuttuja, joista he pitävät eniten. Sekin kuulostaa kyllä hauskalta!

IMG_3987

Kirja sopii hyvin esimerkiksi fiilistelyyn ennen omaa ratsastusleiriä, varsinkin jos leirille meno jännittää. Silloin on hyvä käydä kirjan kanssa etukäteen läpi, mitä siellä leirillä oikein tehdäänkään. Minulle tulee kirjaa lukiessani suloisen nostalginen olo, kun mieleen palaa oma ensimmäinen ratsastusleirini kymmenvuotiaana. Voi kun silloin olisi ollut tällaisia kirjoja, joiden kanssa intoilla ja miettiä vaikkapa sitä, mitä leirille pitää pakata mukaan! Pystyn hyvin samastumaan kirjan hahmojen tuntemuksiin esimerkiksi silloin, kun ei saakaan hoitohepaksi omaa suosikkiponiaan. Meinaa ihan tulla pettymys päähenkilö Iiriksen puolesta, kun hän ei saa leirillä hoitaa suosikkiaan Uljasta.

Olen Tikkumäki-sarjasta tosi iloinen. Hevoshulluna haluan jakaa heppaintoiluni myös lasteni kanssa, mutta leikki-ikäisille suunnattuja heppakirjoja ei juuri ole. Ilokseni huomasin, että Tammelta on keväällä tulossa pienille hevoshulluille suunnattu Liian pieni Putti -kirja, joka varmasti osaltaan täyttää tätä puutetta. Tikkumäki-kirjat toki soveltuvat (ja on varmaan tarkoitettukin) myös vanhemmille lapsille kuin meidän 2- ja 4-vuotiaamme, mutta tiiviisti ja selkeästi esitettyä tekstiä on myös näin nuorten helppo seurata. Arvostan tekijöiden kykyä pakata informaatiota viihdyttävään ja helposti lähestyttävään, mutta silti asiapitoiseen muotoon. Ylläolevassa galleriassa on muutamia kivoja vinkkejä, miten rauhalliseen tahtiin ja hevosta ymmärtäen voi oppia uutta.