Kirja lapsille, joiden on vaikea odottaa: Nyt heti!

img_0558

Tracey Corderoyn ja Tim Warnesin pienestä Aaro-sarvikuonosta kertova kirjasarja on ehtinyt jo neljänteen osaansa. Nyt heti! (Mäkelä, 2016) on oivallista luettavaa kaikille malttamattomille lapsille (siis kaikille tuntemilleni lapsille) ja heidän vanhemmilleen.

img_0559

Aaro tahtoo kaiken kivan nyt heti, eikä malta millään odottaa, vaikkei nyt heti aina toimikaan. Eräänä päivänä äiti kertoo kivoja uutisia: perhe lähtee lomalle – mutta vasta viikon päästä. Aaron on vaikea odottaa, mutta onneksi vanhemmat auttavat kaikin keinoin. Mutta voi, lähtöajan viimein koittaessa Aaron rakas tiikeri on hukassa. Koneeseen on pakko ehtiä, vaikkei pehmoa löydykään. Mitenhän siinä mahtaakaan käydä?

img_0560

Aaro tuo mieleen kuopuksemme, joka on mestari sanomaan pontevasti heti ja kurtistamaan samalla kulmiaan. Sellaista se lapsen elämä on: ajan kulumisesta ei ole kummoistakaan käsitystä, mutta halu saada tahtomansa on suuri. Tämä kirja on yksi hyvä työkalu lapsen impulsiivisuuden ja tahtomisen harjoitteluun.  Monella on niissä taidoissa harjoittelemista vielä aikuisenakin. Ainakin minulla. Ja selvästi miehellänikin, joka tarttui tähän kirjaan jo ennen kuin lapset olivat tulleet kotiin.

Sillä Aarosta kertovat kirjat ovat olleet ihan koko perheen suosikkeja meillä jo pitkään. Yksinkertaiset ja lempeän huumorintajuiset kirjat uppoavat niin uhmaikäiseen kuin vanhempiinkin, ja kyllä viisivuotiaskin tulee mielellään kerran tai viisi mukaan kuuntelemaan näitä . Hän osaakin jo taitavasti pohtia kirjan herättämiä kysymyksiä: miksi odottaminen on niin vaikeaa? Miksi pitäisi kuitenkin malttaa mielensä?

Sarjan edelliset osat olivat ehkä tarinaltaan hiukan jäntevämpiä ja täyteläisempiä kuin tämä Nyt heti, joka ei ihan kutkuta yhtä paljon kuin samojen tekijöiden Miksi?-, Ei!– ja Lisää!-kirjat. Silti se on varsin mukava kirja kasvavan lapsen arkielämän haasteista, joka kannattaa kyllä jokaisessa pikkulapsiperheessä lukea vaikka ennen lomamatkaa tai joulua, tai ennen mitä tahansa muuta kivaa tapahtumaa, jota on niin tavattoman vaikea odottaa.

img_0561

Samasta aihepiiristä, malttamattomuudesta, kertoo myös Steve Antonyn tänä vuonna ilmestynyt Herra Panda leipoo, jonka äärellä olemmekin lasten kanssa keskustelleet näistä samoista kysymyksistä. Myös se kannattaa napata vaikka kirjastosta matkaan.

img_0563

Nyt heti!
Teksti: Tracey Corderoy
Kuvitus: Tim Warnes
Kustantaja: Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Pannukakkupäivä

IMG_3202

Juttelimme ystäväni kanssa lastenkirjoista. Meitä kumpaakin mietitytti, että oliko meidän lapsuudessamme 1970-luvulla kuvakirjoja? Tai siis sellaisissa määrin kun niitä nyt on? Itse muistin omasta lapsuudestani Pupu Tupunat (joita en voi nykyisin sietää), Barbapapat ja Elsa Beskowit. Joitakin Tammen kultaisia kirjoja. Aika köyhä oli saldo.

Sitten näin kirjastossa kirjan, jonka kansi sai sydämeni sykkimään. Pannukakkupäivä (Tammi, 2012)! Tämän kirjan minä todellakin muistan, sillä tätä minä rakastin aivan yli kaiken. Samastuin Pannukakkupäivään valtavasti, se oli mielestäni niin totta.

Pannukakkupäivä kertoo Pikku Oosta, suuren sisarusparven nuorimmaisesta, jolla on tylsää kesämökillä yksinään. Mökki on käymässä ahtaaksi, ja isä ja veljet rakentavat uutta. Tavallisesti Oolla on seuraanaan koiransa, mutta nyt siskot olivat vieneet nekin eläinlääkäriin rokotettavaksi. Pikku Oo yrittää keksiä tekemistä. Rakennuksille ei ollut menemistä, ja sisällä taas tyttö saa kyytiä piirreltyään seinille, rikottuaan veljen kameran ja uitettuaan sammakkoa viilissä. Pikku Oo keksii uittaa uusia sandaaleja mutavellissä. Pilallehan ne menevät, tietenkin, ja äiti hirmustuu. Pikku Oo yrittää hyvitellä ja vie rakennuksilla hommissa olevalle veljelleen mansikoita, mutta kaataa naularasian ja saa taas satikutia. Polveenkin sattuu eikä kukaan välitä.

IMG_3206

Pikku Oo kiipeää puuhun ja pysyttelee piilossa, vaikka kaikki tulevat häntä etsimään. Lopulta Pikku Oo löytyy, kaikki pyytävät vääryyksiä anteeksi, ja sitten syödään lihapullia ja mansikoita. Lopulta Pikku Oo saa veljensä kanssa omia lautoja, joilla rakentaa omaa pientä taloa.

IMG_3209

Tämä on siltä kannalta harvinaislaatuinen kirja, että muistan edelleen vahvan  tunnetilan, joka minulla liittyi kirjaan. Olen lukenut Pannukakkupäivän edellisen kerran ollessani ehkä viisi-kuusivuotias, ja olen varmaan kärsinyt uhmaiän jäänteistä siihen aikaan. Huomaan yhä vähän kiihtyväni Pikku Oon puolesta epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, vaikka nyt aikuisena lukiessani huomaankin, miten paljon Pikku Oo tekee sellaista, joista jokaisella aikuisella menisi käämit. Tytön käsittelyssä menevät pilalle  niin seinät ja kengät, kamerat kuin viilitkin. Kirjailija Edith Unnerstad on osannut kirjoittaa niin hienosti lapsen näkökulmasta, että tunteisiin on helppo samastua, aikuisenkin.

IMG_3208

Kuvittaja Iben Clante on luonut ihastuttavan, ajattoman maailman kuvillaan. Näissä kuvissa on samaa klassikkohenkeä kuin joissakin Ilon Wiklandin Astrid Lindgren -kuvituksissa. Voisin vain katsella tätä kirjaa, käännellä sivuja edestakaisin yhä uudestaan ja uudestaan.

Pannukakkupäivä (alk. Klåfingerdagen)
Teksti: Edith Unnerstad (suom. Marjatta Kurenniemi)
Kuvitus: Iben Clante
Kustantaja: Tammi, 2012 (Tammen kultaiset kirjat 129)
Mistä: kirjastosta

Syntymäpäiväkirjoja

IMG_2902

Lapsillamme oli tällä viikolla synttärit. Toinen täytti kaksi ja toinen neljä. Juhlien kunniaksi meillä on luettu synttärikirjoja jo pari viikkoa.

IMG_2877

Katerina Janouchin ja Mervi Lindmanin Ingrid och Ivar gör kalas (Bonnier Carlsen, 2013) on taaperoille suunnattu kirja ystävyksistä Ingridistä ja Ivarista. Ingrid seikkaili pitkään omassa kirjasarjassaan yksin, mutta tuoreimmissa kirjoissa hän on saanut kaverikseen Ivar-pojan. Tällä kertaa on juhlien aika.

IMG_2883

Ingrid juhlii Ivaria ja Ivar juhlii Ingridiä. Keitä kutsuttaisiin juhliin? Kavereita ja ehkä satueläimiäkin? Yhdessä he koristelevat ja leipovat. Uuni on vaarallinen ja Ingrid polttaa sormensa. Onneksi Ivar lohduttaa. Pian ystävät jo saapuvat lahjojen kera. Kakku on hyvää ja leikit hauskoja. Sitten on aika hyvästellä ystävät.

IMG_2882

Ingridien parhaita puolia ovat Mervi Lindmanin ihanan kuvituksen lisäksi simppelit tarinat tärkeistä aiheista. Meillä nelivuotiaskin vielä tahtoo näitä lukea, vaikka niukkasanaiset kirjat onkin periaatteessa suunnattu häntä reilusti nuoremmille. Tykkään itsekin ottaa näitä aina esille hyllystä, sillä Ingridit ovat hyväntahtoisia ja kivoja kirjoja, ja tietenkin niitä on kiva katsoa.

IMG_2880Tästäkin löytyy pientä draamaa – Ingrid polttaa sormensa – mutta muuten kaikki sujuu hyvin. Siltä kannalta tämä onkin hyvä kirja innokkaaseen synttärien odotukseen: usein kirjoissa synttärit toimivat vain näyttämönä, jolla käsitellä kateutta, hylätyksi tulemisen tunnetta tai muita vaikeita tunteita, mutta tässä kirjassa juhlat eivät nostata myrskyjä.

Ingrid och Ivar gör kalas
Teksti: Katerina Janouch
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Bonnier Carlsen, 2013
Mistä: lahjaksi saatu

IMG_2876

Eppu Nuotion ja Aino Louhen Viljan syntymäpäivät (Bazar, 2015) on tämänkeväinen uutuus konkarikirjailijalta ja lastenkirjoissa debytoivalta kuvittajalta.

IMG_2890

Fiinu on lähdössä ystävänsä Viljan syntymäpäiville. Lähteminen taitaa hiukan jännittää, ja edessä on loputtomasti valintoja. Laittaako päälle nämä vai nuo vaatteet, syödäkö tätä vai tuota aamiaista? Entä lahja kaverille? Entä kampaus? Kotikin on lievässä kaaoksessa, niin kuin meillä pikkulapsiperheissä on minkä tahansa siirtymän aikaan. (Meillä kotona niin on lähes aina muutenkin. Lasten ei tarvitse kuin kävellä huoneeseen, ja pinniä ja pikkumyytä on saman tien jokaisella pinnalla.)

IMG_2891

Kun matkustustavat ja kukat on saatu valittua, pääsevät vieraat viimein kemuihin. Sittenkin pitää vielä valita laulu vai runo. Ja mitä leikitään. Ja koska kakkua syödään. Hyvien leikkien ja herkkujen jälkeen on aika lähteä kotiin. Fiinu on valinnoista niin väsynyt, ettei jaksa ulkona enää tehdä valintoja, ja nukahtaa bussissa äidin syliin. Vielä sängyssäkin pitää valita unikaveri.

IMG_2892

Suoraan sanottuna minäkin vähän uuvuin valintojen äärellä. Onneksi loppupuolella oli pari sivua, joissa ei valittu mitään. Meilläkin kyllä käytetään näennäistä valinnanmahdollisuutta apuna kasvatuksessa, jotta uhmaikäinen keskittyisi valitsemaan vaihtoehdoista eikä kieltäytymään kategorisesti.

IMG_2894Tässä kirjassa uhma kyllä pysyy tyystin loitolla. Fiinun äidillä onkin aika pitkä pinna ja aikaa olla läsnä lapsensa arjessa. Toisaalta tytötkin näyttävät (koon ja kakkukynttilöiden perusteella) olevan jo kuusivuotiaita ja perusuhmaiän tuolla puolen. Jos monet muut syntymäpäiväaiheiset kirjat päätyvät käsittelemään kateutta, tässä kirjassa vain nautiskellaan kivoista synttäreistä. Hyvä niin.

IMG_2893

Hauskaa on myös se, että Viljalla on supisuomalaisesta nimestään huolimatta musta iho. Adoptiolapsia ei juuri kirjoissa esiinny.

Tämän kuvittaja Aino Louhi taitaa olla se Aino, josta Kristiina Louhen Aino-kirjat kertovat? Aino Louhella on silmää arjelle ja hauska oma tyylinsä, jota mielelläni näen lisää. Tykkään eritoten äidin semihipsterihtävästä, vähän pulleasta olemuksesta.

Tämä vai tuo: Viljan syntymäpäivät
Teksti: Eppu Nuotio
Kuvitus: Aino Louhi
Kustantaja: Bazar, 2015
Mistä: kirjastosta

IMG_2874

Meillä on viime aikoina kovasti luettu Virtasen lasten seikkailuista. Tyttären tämänhetkinen suosikkikirja on Perttu Virtanen ja kauhea kateus (Karisto, 2012).

Virtasen perheessä on viisi lasta ja siksi myös paljon syntymäpäiviä. Nyt on aika juhlia kolmevuotiasta Kastehelmeä, mutta sekös nyppii myös kolmevuotiasta Perttua. Hän haluaisi saada lahjoja eikä antaa niitä.

Muut pitävät hauskaa. perttua jurppii.

Muut pitävät hauskaa. Perttua jurppii.

“Minäkin olen kolme vuotta! Minulle myös lahjoja! Perttu huutaa mustasukkaisena.”

Sisko saa hienon polkupyörän lahjaksi, mutta Pertulla on vain isoveljeltä peritty lousku kolmipyöräinen. Täytekakusta sisko saa hienon marsipaaniruusun, Perttu vain strösseliä. Onginnassa kaikki muut saavat hienoja lahjoja, Perttu kurjan lehtiön.

IMG_2899

Toiset rupeavat leikkimään piilosta, mutta Perttu karkaa Kastehelmen fillarilla, olevinaan Ruotsiin. Hän polkee niin hurjasti, että lentää pyörän selästä. Kaikki ovat vihaisia, kun hän on karannut, eikä sääliä heru. Lopulta sisko antaa anteeksi ja Perttu satuilee matkastaan Ruotsiin.

IMG_2900

Viisi villiä Virtasta -kirjoissa vanhemmat pysyttelevät taka-alalla. Lapset ratkovat useimmiten konflikteja keskenään. Hyvä, sillä se opettaa pientä lukijaakin miettimään, miten ongelmat saataisiin selvitettyä.

Perttu Virtanen ja kauhea kateus
Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2012
Mistä: kirjastosta

IMG_2878

Muumin syntymäpäivänappi (WSOY, 2010) on näitä tällaisia vähän tehtailtuja muumeja, joissa ei ole tekijöidenkään nimiä ilmoitettu, ja joista lapsemme kyllä tykkäävät, mutta joista ei itse niin loputtomiin jaksa innostua. Piirrosjälki on vähän ankeaa ja värien käyttö halvan oloista. Säännöllisesti näitä tulee kuitenkin luettua, vaikka se ei niin näissä blogipostauksissa näy. Tämänkertainen kirja on ihan meille kotiin ostettu, kun esikoinen sen bongasi kirjaston poistokirjakärrystä.

IMG_2884

On Muumipeikon synttäri, ja hän saa lahjaksi kauniin kultaisen napin. Muumi säntää heti näyttämään aarretta ystävilleen, mutta kaikilla on liian kiire. Kukaan ei edes toivota hyvää syntymäpäivää. Muumipeikolle tulee paha mieli. Mamma lohduttaa ja koristelee kakkua Muumipeikon kanssa. Juuri silloin ystävät ilmestyvät pihalle mukanaan lahja, johon kaikki ovat osallistuneet. Kukaan ei ollutkaan unohtanut Muumipeikon syntymäpäivää!

IMG_2886

Kirja käsittelee tärkeitä asioita. Olenko tärkeä, välittääkö minusta kukaan? Mitä jos ystävilläni ei ole aikaa minulle? Empaattiselle tyttärelleni uhkaa tulla paha mieli joka kerta siinä kohtaa, kun kukaan ei jouda olemaan Muumipeikon kanssa. Onneksi lopulta juhlitaan yhdessä.

IMG_2888

Muumin syntymäpäivänappi
Suomennos: Airi Kirkkala (muita tekijöitä ei ilmoitettu)
Kustantaja: WSOY, 2010
Mistä: kirjaston poistomyynnistä

Lastenkirjoja uhmaiästä

IMG_1788

Uhmaikä. Esikoisella oikeastaan menossa pois, mutta sitten se saattaa iskeä oikein hyökyaaltona. Kuopuksella, 1 v 9 kk, ei vielä pitäisi ehkä olla oikeaa uhmaa, mutta jos tämä viimeisten kuukausien tunteikkuus on esiuhmaa, odotan todella innoissani varsinaista tahtoikää. Usein väsyneenä minullakin on uhma.

IMG_1799

Esikoinen on aivan rakastunut Vesta-Linnea -kirjoihin, joissa käsitellään raikkaalla tavalla uhmaikäisen elämää (ja negatiivisia tunteita ylipäätään). (Olen kirjoittanut Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjasta aiemmassa postauksessani.) Vestalinneoita tulee otettua kirjastosta mukaan joka kerralla. Tällä kertaa tytär valitsi mukaan Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjan (Tammi, 2009), ja minä puolestani valkkasin muutamia muita uhmasta ja kiukusta kertovia kirjoja seuraksi.

IMG_1800

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa äiti ja tytär päätyvät tahtojen taisteluun koko päivän ajaksi. Vesta-Linnea ei tahdo laittaa sukkahousuja, vaikka äiti hoputtaa, ja molempien tunteet kiihtyvät. Väli llä yritetään sovintoa, mutta nuken posliinikuppi menee rikki, ja tunnelma kiristyy uudestaan. Lopulta päästään sovintoon.

IMG_1801

Äiti harjaa hiuksiaan vihaisesti. Suosikkikohtani.

Olen lämmennyt Vesta-Linnea -kirjojen realistiseen perhe-elämän kuvaukseen ja uusioperheen ongelmiin, ja tykkään vestalinneoista melkein jopa enemmän joka lukukerralla. Tykkään tässä kirjassa erityisesti kiukustuneesta äidistä, joka harjaa hiuksiaankin kiukkuisesti. Ihanaa vertaistukea kaikille meille, joilla pinna meinaa joskus pettää. Myös Salla Savolaisen kuvitustyyli tuntuu kerta kerralta yhä kivemmalta, vaikken alunperin ollut suuri fani.

IMG_1802

Tässä kirjassa tyttäreni tykkää ennen kaikkea viimeisen sivun sovinnonteosta. Omia suosikkikohtiani taas on äidin romahdus aviomiehen tullessa kotiin.
“”Minä olen maailman huonoin äiti”, itkee äiti keittiössä Viktorin sylissä. “Minulla ei pitäisi olla lapsia ollenkaan! Olen hirviö-äiti!” äiti nyyhkyttää.”

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti
Teksti: Tove Appelgren
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi, 2009 (2. painos)
Mistä: kirjastosta

IMG_1793

Toinen pinon kirjoista, jota on luettu paljon, on Anneli Kannon Kastehelmi Virtanen ja oma tahto (Karisto, 2012). Kirja on osa Viisi villiä Virtasta -kirjasarjaa, joka oli meille uusi tuttavuus.

IMG_1794

Virtasen perheessä on siis viisi lasta, joista nuorin, Kastehelmi, on kaksivuotias ja tahtoo paljon. Kastehelmi lähtee kahden isomman sisaruksen matkaan lelukirpparille myymään ja ostamaan leluja. Kastehelmi tahtoisi ostaa uuden lelun, muttei halua luopua omista vanhoista leluistaan. Seuraa selkkaus isoveljen kanssa, ja lapset purevat toisiaan. Lopulta isoveli keksii keinon käsitellä pikkusiskoa: hän tarjoaa tälle joka välissä vaihtoehtoja, joista valita. Lopulta päästään onnellisesti kotiin.

IMG_1795

Tytär tahtoo lukea kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, äitiä alkaa jo ryydyttää. Tarina on sinänsä ihan ok, mutta hiukan ohut. Kerronta ei kikkaile, eivätkä henkilöhahmotkaan ole erityisen syviä. Minua miellyttää se, että päähenkilö on oikeasti tosi kiukkuinen. Lapsi tykkää kuvista, joissa huudetaan ja purraan, äitiä ei kuvitustyyli oikein miellytä. Kaiken kaikkiaan kirja on siltikin ihan käytökelpoista täsmäluettavaa uhmaikäisen kanssa.

Kastehelmi Virtanen ja oma tahto
Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2012
Mistä: kirjastosta

IMG_1796

Tracey Corderoyn Ei! (Mäkelä, 2013) kertoo pienestä sarvikuonosta, joka oppii uuden sanan.

IMG_1797

“Aaro oli suloinen lapsi. Kaikki pitivät hänestä. Sitten Aaro oppi uuden sanan.

EI!

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin.”

Aaro sanoo ei ruokapöydässä, kylpyaikaan ja nukkumaan mennessä. Rakkaus sanaan johtaa lapsen välillä hankaluuksiin – kun sanoo ei yhteisleikeille, jääkin yksin.

“Kun lähdettiin kotiin, isä kysyi: “Oliko kiva päivä?” Aaro niiskahti. “Ei.” “Tuletko syliin?” isä kysyi. “E-eeeee…” “byää” “joo…” Ja niin Aaro sai uuden lempisanan… “JOO!””

IMG_1798

Esikoinen tykkää hurjasti tästäkin kirjasta. Kirja on saanut hänet kovasti miettimään, kannattaako sanoa ei joka kohtaan. Kirja on myös opettanut esikoisen lukemaan (tai tunnistamaan) ei-sanan – jo toinen luettu sana hänelle! (Edellinen oli ja.) Minustakin kirja on ihan hauska. Siinä on simppeli, opettavainen tarina ja ihan söpö päähenkilö.

Ei!
Teksti: Tracey Corderoy
Kuvitus: Tim Warnes
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2013
Mistä: kirjastosta

IMG_1790

Viimeiseksi kirjastosta poimittiin pinon päälle Sandrine Lambertin Sauli ja isä kaupassa (Kolibri, 2007). Kirjan lopusta selvisi, että Sauli-kirjoja on kokonainen sarja, joka on meille ihan vieras.

Sauli-pupu lähtee isän kanssa kauppaan. Kaikki sujuu hyvin, kunnes Sauli näkee namihyllyt ja huomaa himoitsevansa suklaata. Sauli korottaa ääntään ja itkaiseekin, kun tekee niin paljon mieli suklaata. Vollotus lakkaa, kun vanha rouva tulee kysymään mikä hätänä.

“”Voi pikku pupua, eikö isäsi milloinkaan anna sinulle suklaata? Se ei ole kilttiä!” rouva tokaisi. Sauli mietti. Eilen ja toissapäivänä isä oli kyllä antanut hänelle palan suklaata ruuan jälkeen. Sauli punastui nolona. Isä sanoi ystävällisesti: “Hyvä rouva, lupaan teille, että annan palan suklaata pojalleni tänään, jos hän syö ruokansa reippaasti.” Nainen hymyili ja jatkoi matkaansa.”

IMG_1791

Isä ostaa suklaata, ja Sauli jää odottamaan lounasta, sillä hänelle on suklaapala luvassa, jos hän syö ruokansa reippaasti.

IMG_1792

Tämä ei ole mikään suuri kirja. Tarina on yksioikoinen eivätkä henkilöhahmot ole kovin kiinnostavia. Eniten minulla ehkä tökkii se, että päähenkilön pultit ovat niin kauhean leimit. Onkohan kirjailija koskaan tavannut tahtoikäistä? Tässä kulmiaan hiukan kurtistelevassa pikku pupusessa ei ole mitään uhmaan viittaavaakaan. Esikoinen halusi kuulla kirjan kerran, muttei ole sen jälkeen hakenut sitä enää luettavaksi. Ihan hyvä lisä tämä oli uhmapakettiimme, muttei tätä kirjaa tarvitse enää toiste hakea lainaan.

Sauli ja isä kaupassa
Teksti: Sandrine Lambert (suom. Tiina Hämäläinen)
Kuvitus: Clara Suetens
Kustantaja: Kolibri, 2007
Mistä: kirjastosta

Lastenkirjoja äitiydestä

Hyvää äitienpäivää! Yritin päivän kunniaksi poimia pinoistamme äitiyttä käsitteleviä lastenkirjoja, mutta tulos oli hiukan laiha. Aika monissa lastenkirjoissa ei äitiä näy ollenkaan. Niissä, jotka löysin, äidillä oli oikeastaan kaksi roolia: toimia lohduttajana murheissa tai olla kiukkuinen, kiireinen tai poissaoleva.

IMG_0708

Huomasin, että meillä on aika vähän lapsen arkea realistisesti käsitteleviä kirjoja. Kristiina Louhen Aino-sarjasta meillä on hyllyssä Ainon äiti on vihainen (Tammi, 2008 (8.painos)), joka tuli kirjaston poistomyynnissä vastaan juuri sopivasti silloin, kun olin kuopuksen syntymän jälkeen tappavan väsynyt. Vähän kyllä mietin, että tarvitseeko meidän enää kirjoista lukea siitä, että joku on kiukkuinen. Eikö olisi parempi, että kirjat edes tarjoaisivat jotain eskapismia? Isosisko kuitenkin tykkäsi lukea kirjaa uudestaan ja uudestaan, ja esitti aina kovasti kysymyksiä kirjasta. Miksi se äiti on vihainen? Miksi siellä on sotkua? Kirjassa siis Ainon äiti herää päänsärkyyn, ja pinna on lyhyellä. Lapset kinastelevat, sotkevat ja kieltäytyvät ruuasta. Lasten mentyä nukkumaan äidille iskee syyllisyys omista tunteista. Joskus minusta tuntui tätä lukiessa, että kirja on enemmän terapiakirja kaikille väsyneille mutseille kuin lastenkirja ollenkaan.

Aino-sarjassa äiti seikkailee myös esimerkiksi Aino tahtoo mukaan -kirjassa, jossa äiti on lähdössä illanviettoon ja Ainon pitäisi päästä mukaan. Lapset tahtovat huomiota, kun äiti yrittää nätistäytyä iltaa varten. Seuraa turhautumista ja tunteita.

IMG_0707

Maikki Harjanteen Santtu-sarjan kirjoissa myös seurataan lapsen realistisen oloisia seikkailuja, joissa äiti saa olla sivuroolissa auttajana ja lohduttajana. Santtu supervekara -kirjassa (Otava, 2006 (2. painos)) Santtu osaa jo vaikka mitä, mutta närvi menee, kun taaperokärryt kippaavat kurvissa ympäri. Äidin rooli on lohduttaa, siivota ja tarjota syömistä. Santtu kukkuu -kirjassa (Otava, 2006) taas Santun äiti nukahtaa nojatuoliin kesken piiloleikin ja karkaa sitten vielä pissattamaan koiraa. Isi hoitaa iltahommat, mutta ihan väärin. Lopulta äitikin tulee peittelemään ja auttamaan unen päästä kiinni.

IMG_0710

Mervi Lindmanin Memmuli-kirjoissa vanhemmat ovat kiireisiä tai epäreiluja. Urhea pikku Memmuli -kirjassa (Tammi, 2009 (2. painos)) aikuiset kertovat Memmulille, että tämä on iso tyttö, jonka pitäisi jo osata kaikenlaista. Isot tytöt eivät pelkää kylpyvaahtoa tai leiki ruokapöydässä, äiti sanoo. En pelkääkään, Memmuli väittää, kunnes lopulta tunnustaa, että pelkää melkein kaikkea. Äiti lohduttaa, silittää ja peittelee. Memmuli karkaa sirkukseen -kirjassa (Tammi, 2009) taas Memmulilla olisi kovasti asiaa vanhemmille, mutta isi vain lukee lehteä ja imuroi ja äiti tiskaa. Memmuli möksähtää ja karkaa sirkukseen, jossa hän tekee toinen toistaan taitavampia temppuja. Mutta eikö isiä ja äitiä näy missään? Memmuli kurkkii trapetsilta ja putoaa, putoaa – suoraan äidin syliin omassa huoneessa. Tuttu kuva lapsiperheessä: vanhemmat eivät millään ehdi kaikkiin lapsen toiveisiin mukaan, ja pettymykset ovat tavallisia. Onneksi äiti on lähellä silloin, kun surukin on suurin.

Camilla Mickwitzin Jasonit ovat omia lapsuudensuosikkejani. Lapsena minusta oli äärimmäisen kummallista, että Jason asui kahdestaan äitinsä kanssa. Ei meilläpäin mitään yksinhuoltajia ollut. Nykylapsille yhden vanhemman perheet ovat tuttuja ihan toisella tavalla.

IMG_0706

Ensimmäinen Jason (Tammi, 2012 (10. painos)) tutustuttaa yksinhuoltajan arkeen. Koko ajan lennetään paikasta toiseen niin kovaa vauhtia, etteivät Jasonin jalat edes kosketa maata. Kaarina siirtelee tehtaassa purkkeja ja miettii, mitä Jasonille mahtaa kuulua. Sitten taas lennetään, kauppaan ja syömään tällä kertaa, nopeasti nopeasti. Vapaapäivinä sentään leivotaan pullaa. Jasonin kesässä (Weilin+Göös, 1982 (5. painos)) Kaarina-äiti uhkaa suorittaa lomallakin niin, että Jason saa vetelehtiä karulla pihalla yksikseen. Sitten sentään lähdetään muutamaksi päiväksi maalle, jonkinlaiseen maatilamajoitukseen tai kesäsiirtolaan. Sielläkään kenelläkään ei ole aikaa Jasonille – äitikin tahtoo nautiskella omasta ajastaan. Jason järjestää nokkelasti ruokasalin pöydät niin, että kaikki istuvat yhdessä, ja siitä alkaakin hauskuus.

Jasonin äiti. Kiireinen.

Jasonin äiti. Kiireinen.

Nukuhan jo, Vesta-Linnea!

IMG_0388

Meillä on tutustuttu Vesta-Linnean maailmaan vasta parin viime kuukauden aikana. Tänään MLL:n kirpparilta muutti meille Nukuhan jo, Vesta-Linnea (Läsrörelsen, 2014), sarjan toinen suomeksi ilmestynyt kirja. Todella hyväkuntoinen kirja maksoi vain euron, mutta se olikin näitä Läsrörelsenin McDonald’sia varten julkaisemia erikoispainoksia, eli ei mikään kirjankeräilijän unelma. Kirjat ovat niin rankan rakkauden kohteena meillä tällä hetkellä, että on ihan sama, minkälaisia painoksia ostaa. Kaksikätiseen paperisilppuriin ne päätyvät kuitenkin. Sinänsä hyvä idea tarjota lapsille muovikrääsän sijaan kirjoja hampurilaisaterian “leluna”. Meillä on hyllyssä muutamia muitakin näitä mäkkärikirjoja, sillä niitä löytää kirppareilta viidelläkymmenellä sentillä tai eurolla.

Vesta-Linneat käsittelevät leikki-ikäisen arjen murheita, kuten aikuisten kiukkuisuutta tai epäreiluutta. Tässä kirjassa Vesta-Linnean on vaikea mennä nukkumaan. Aikuiset pitävät liikaa ääntä tai ovat liian, pelottavan, hiljaa. Sitten on painajaisiakin, eikä äiti tykkää, että aikuisten sänkyyn tullaan nukkumaan. Lopulta vaikeisiin öihin löydetään rauha.

Tulisiko uni Peppi Pitkätossu -asennossa?

Tulisiko uni Peppi Pitkätossu -asennossa?

Vesta-Linnealla on uusperhe, mikä sivuutetaan nonchalantisti. On lapset, äiti ja Viktor, jota ydinperheessä kasvanut tyttäreni nimittää isäksi, ja minä selitän että ei se ole isi, se on äidin mies. Daa, sanoo tyttären ilme. Hiukan vaikea konsepti kolmevuotiaalle, mutta aukenee varmasti myöhemmin paremmin. Hienoa, että lastenkirjallisuudessa on esillä muunkinlaisia perhemalleja kuin ydinperhe. Soisin, että myös esimerkiksi sateenkaariperheet pääsisivät näkyviin mainstream-kirjallisuudessa.

IMG_0389

Kirjan aihe on meillä todella ajankohtainen ja leikki-ikäisen uniongelmat ovat varsin tuttuja. Äiti, mua ei nukuta. Äiti, mulla on vessahätä. Äiti, mä näin pahaa unta. Kaikkensa sitä tekisi lastensa vuoksi, mutta kenenkään unia ei voi paremmiksi muuttaa.

Minulla oikein sydämestä koskee Vesta-Linnean pahat unet ja pelot, mutta silti huomaan sympatiseeraavani ennen kaikkea perheen äitiä. Uusperhe. Raskaus (josta ei kirjassa puhuta, mutta äidillä on tosi pullea maha, ja myöhemmissä kirjoissa perheessä on toinenkin pikkusisko). Taapero. Uneton leikki-ikäinen. Yhtenä aamuna äiti on muuttunut pandan näköiseksi. Ihmeen vähän sillä loppujen lopuksi käämi kärähtää, vaikka kaksi kolmannesta perheen lapsista tunkee tämän kaiken keskellä sänkyyn nukkumaan. Minulla olisi noissa oloissa pultti mennyt aika paljon pahemmin. Pelkkä univaje kahden huonounisen lapsen kanssa tekee äiti-ihmisestä aika monsterin. Tykkään siis hirmu paljon, että lastenkirjoissa käsitellään näitä äitien synkempiä hetkiä. Meillä oli jossain vaiheessa tiukassa luennassa myös Kristiina Louhen Ainon äiti on vihainen -kirja, josta lisää joskus toiste.

Äiti on muuttunut pandan näköiseksi

Äiti on muuttunut pandan näköiseksi

Salla Savolaisen kuvitus nojaa vahvasti reaalimaailmaan. On leluja ympäriinsä ja lapsiperheen arkikaaosta: pukeutuminen vaatii vaateläjän lattialla, aamiainen tiskialtaallisen likaisia astioita. Ollaan selvästi kulttuurikodissa, jossa kirjoja on monessa huoneessa. Kotitalo muistuttaa entisiä kulmiani Helsingissä Torkkelinmäellä. Sytyn yleensä pelkistetymmästä kuvitustyylistä, mutta Savolaisella on todella silmää arjelle, ja kuvat ovat helposti lähestyttäviä. Meillä luetaan paljon myös Savolaisen kuvittamia Tikkumäen talli -kirjoja.

Nukuhan jo, Vesta-Linnea!
Teksti: Tove Appelgren (kääntänyt Riikka Takala)
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Läsrörelsen, 2014 (erikoispainos)
Mistä: kirpputorilta

Diktaattori määrää

611

Meillä luetaan paljon. Oikeastaan ihan tavattomasti. Parhaimmillaan luen kummallekin lapselle omaa kirjaa yhtä aikaa ja pitelen sylissä lukujonossa olevaa kolmatta kirjaa. Se onnistui ihan hyvin niin pitkään, kun kuopuksen valitsemien kirjojen teksti koostui sanoista “hevonen” ja “lehmä”. Nyt, kun toisella on kädessä Tatu ja Patu ja toisella Siiri, saattaa lukeminen välillä vähän pykiä.

Lasten kanssa lukemamme kirjat jakautuvat kolmeen: lasten suosikkeihin, yhteisiin rakkauksiin ja sitten niihin lastenkirjoihin, joita minä lainaan vain itselleni luettavaksi.

Niin kuin tämä ihana Ulf Starkin ja Linda Bondestamin Diktaattori (Teos & Schildts & Söderströms). Kolmevuotiaan tyttäreni mielestä se on vihainen kirja, eikä hän halua että sitä luetaan. Yksivuotias poikani taas on liian pieni tälle. Niinpä minä saan nauttia tästä ihan itsekseni, ja lainasin Diktaattorin nyt jo toista kertaa kirjastosta.

IMG_0026

“Kun sataa, diktaattorille puetaan saappaat, sadetakki ja kurahousut. Joskus hän livahtaa vauhdissa vaunuista ja hyppii niin että valtakunnan kaikissa joissa, merissä ja järvissä pärskyy.

Diktaattori pitää roiskuvasta vedestä. Bravo! kansa huutaa.

Diktaattori pitää myös kuumista makkaroista kunhan ne eivät ole liian kuumia.”

Ah. Tämä kirja on niin totta uhmaikäisen vanhemmille. Ensimmäisellä kerralla luin kirjan hihitellen itsekseni niin että hytkyin. Tyttäreni tahtoi tietää, mikä äitiä vaivaa. Luin hänelle pätkän ääneen. Hän sanoi aha ja palasi palikkaleikkinsä ääreen. Luin vähän lisää ja hän pyysi, että luettaisko äiti jotain muuta. Fiksu tyttö taisi tuntea, että kirjassa vähän naureskellaan uhmaikäisille.

Kirjassa kaikkivoipa diktaattori määrää alamaisiaan tottelemaan. Muut saavat pestä hänen hampaansa hänen puolestaan, laittaa hänelle diktaattoripyjaman päälle ja muistaa olla pussailematta. Nukkumaan mennessään hän komentaa itselleen NUKU ja nukahtaa. Päiväkodissa diktaattori sanoo: MINÄ TAHDON RUOKAA ja saa kaksi juustovoileipää ja lautasellisen puuroa. Kirja piirtää rakastettavan ja tarkan kuvan lapsen omnipotentista maailmasta. Mahtava pieni diktaattori harjoittelee nimikirjoituksen kirjoittamista – kahdeksan arkkia täyteen koukeroita, jotka tarkoittavat minä minä minä minä. Kyllähän itsevaltiaalla pitää olla nimmari kunnossa. Meilläpäin sitä treenattiin aikoinaan mm. eteisen seinään. Muistaapahan kansa heti sisään tullessaan, kuka täällä hallitsee.

IMG_0027

Diktaattori-kirja saa vanhemman pohtimaan omaa suhdettaan vanhemmuuteen ja lapsen omaan tahtoon. Ja siinä sivussa omaansa. (Jossain perhelehdessä oli taannoin kolumnisti, joka kertoi olevansa äiti, jonka pahin uhmaikä on laantunut. Itsestäni en ole aina niin varma.)

Kirjassa yhdistyy nokkela ja omaperäinen idea, tiivis kerronta ja hieno kuvitus. Minun mieleeni ovat aina tällaiset monitasoiset kirjat, joissa on aikuiselle lukijalle oma ulottuvuus. Tällä kertaa tosin kirja ei putoa lapsille ollenkaan. Minä saan käpertyä sohvalle yksinäni nautiskelemaan.

Teksti: Ulf Stark (suomennos Jaana Nikula)

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms, 2012

Mistä: kirjastosta