Pienet tutkijat: Ihmeellinen kehoni

IMG_5897

“Äiti, puhutaanko taas siitä, miten ruoka menee mun suusta eteenpäin?” nelivuotias sanoo ja työntää demonstratiivisesti haarukallisen pastaa avoimena ammottavaan suuhunsa.
Here we go again. Ruokapöytäkeskustelujen aatelia.
Muistutan, että ruoan kulku elimistössä on asia, josta kohteliaat ihmiset eivät mieluiten puhu ruokapöydässä. Mutta kun mä haluan tietää, lapsi sanoo. Lupaan käydä ravinnon koko matkan kehosta sisään ja ulos heti, kun olemme nousseet ruokapöydästä. Muutaman vastaväitteen jälkeen nelivuotiaskin tyytyy tähän.

IMG_5832

Tämän oman kehon toimintoihin liittyvän tiedonjanon on sytyttänyt Pienet tutkijat: Ihmeellinen kehoni (Tactic, 2015) -kirja, jota on meillä luettu yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä on kirja, josta lastemme on todella vaikea pitää käsiään erossa; pienempi on ihastunut yleisesti luukkuihin, ja isompaa kiinnostaa luukkujen lisäksi myös ihmiskehon ihmeellisyys.

IMG_5834

Ihmeellinen kehoni on hauskasti kuvitettu kirja, joka sopii monenikäisille lapsille pieniin koululaisiin saakka. Se on paikoittain vielä hiukan monimutkainen kaksi- ja nelivuotiaillemme, mutta lapset ovat onneksi lahjakkaita editoimaan lennossa: kirjasta ohitetaan nopeasti liian vaikeat asiat ja kiinnostavien juttujen äärelle taas pysähdytään ihmettelemään pidemmäksi aikaa.

IMG_5822

Kirja käsittelee monia ihmiskehon toimintoja eri kulmista. Mistä vauvat tulevat, entä ajatukset? (Äidin mahasta, aivoista) Miten lääkkeet parantavat tai ennen kaikkea, miten ruoka muuttuu kakaksi? (Ruoka pureskellaan hienoksi, ravintoaineet imeytyvät, loppu puristuu kakaksi ja tulee ulos peräsuolesta. “Eli pepusta”, tietää asiantuntija.)

IMG_5826

Lasten lempiaihe: ruoan kulku elimistössä.

Kirja sisältää tiiviissä muodossa lukuisia tärkeitä asioita. Tämä on hyödyllinen peruskäsikirja, joka on hyvä löytyä omasta (tai kirjaston) hyllystä aina, kun kehon toiminta kiinnostaa lasta. Kirja on kuvitettu lasta kiehtovalla tavalla, joka miellyttää myös aikuisen silmää.

Tuomariston (4 v) arvio: “Siinä on aika vähän vessajuttuja. Sitten yhdellä sivulla se tyttö teki niitä temppuja. (seisoo käsillään, toim. huom.). Jos ei pese käsiä kunnolla, tulee niitä basiliskoja.” Rakastan kuunnella näitä lapsen referaatteja kirjoista! Minusta on aivan mahtava kuulla, mitä kirjoista oikeasti jäi mieleen.

IMG_5825

Jos tiedonjano jää vielä tämän kirjan jälkeen vaivaamaan, Tammelta on ilmestynyt muutama vuosi sitten hiukan vastaava luukkukirja Kysy ja kurkista! Ihminen (Tammi, 2013), jossa myös kurkitaan ihmiskehon salaisuuksia läppien takaa.

Pienet tutkijat: Ihmeellinen kehoni (alk. Little Explorers, My Amazing Body)
Teksti: Ruth Martin (suom. Tuula Kuoppala)
Kuvitus: Allan Sanders
Kustantaja: Tactic Publishing, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

Advertisements

Mokomaki! Mikä tunne?

IMG_3787

Uunituore Mokomaki – mikä tunne (Myllylahti, 2015) on neljäs Mokomaki-kirja. Se tutustuttaa taaperon tunteisiin reippaalla ja hauskalla tavalla. Mikä tunne saa tiikerin hytkymään, entä tarttuiko se tunne jo sinuun? Tai mikä saa pikku apinan punastumaan, ja oletko sinä kokenut sen?

IMG_3791

Kirja käy läpi perustunteita: ilo ja suru, pelko ja inho, viha, rakkaus ja nolostus käydään läpi. Tunteiden tunnistamisen lisäksi kirja kyselee lapselta itseltään kysymyksiä. Mitä sinä pelkäät, mikä voisi suututtaa seepran, auttaako pusu vihaan? Mistä sinä nolostut, entä oletko kokenut tätä tunnetta?

Mokomaki – mikä tunne? ilahduttaa minua suuresti. Kirjassa on hauskannäköiset, selkeät kuvat, joissa on raikkaita värejä ja kivannäköisiä hahmoja yhdistettynä hyödylliseen sisältöön, joka laittaa lapsen aivot töihin. Sivuilla on tekstiä vain vähän, mutta kirjasta riittää seuraa pitkäksi aikaa. Varsinaisten tunteidentunnistustehtävien lisäksi sivuilla on lisätehtäviä. Löydätkö linnulta hukassa olevat kymmenen poikasta? Anna pusu sille jota rakastat! Meillä on juuri nyt luettu lasten kanssa paljon muitakin aktivoivia kirjoja, ja hyvät tehtävät kyllä saavat lapset kerta toisensa jälkeen riemastumaan ja vähän kilpailemaan toistensa kanssa.

IMG_3790

Taaperomme lisäksi myös leikki-ikäisemme tykkää tästä kirjasta. Nelivuotiaallakin on tunteiden harjoittelu vielä kesken, vaikka kolmivuotiaaseen itseensä verrattuna hän alkaa olla jo suoranainen mestari. Tämä kirja on hyvä apuväline silloin, kun lapsi opettelee omien tunteidensa tunnistamista ja sanoittamista. Tykkään aina, kun opettavaisuus osataan kääriä riittävän hyvin viihdyttävään ja tietenkin myös kauniiseen pakettiin.

Mokomaki-sarja on valloittanut maailmaa Yhdysvaltoja ja Kiinaa myöten. Samat hahmot seikkailevat myös seinätarroissa, postikorteissa ja julisteissa. Sarjan Facebook-sivulla voi seurata kirjojen kansainvälisiä kuulumisia. Mokomaki – mikä tunne sopii mahtavasti myös joululahjakirjaksi 1-5-vuotiaille lapsille.

Mo-ko-ma-ki! Mi-kä tun-ne?
Teksti ja kuvitus: Satu Kontinen
Kustantaja: Myllylahti, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Lastenkirjoja auto- ja prätkäfaneille

Ilta. Unikaveriratsian aika. Poistan kaksivuotiaan poikani sängystä kourallisen Cars-autoja, yhden prätkän ja autokirjan, jonka päällä lapsi nukkuu. Lapsi havahtuu ja vaatii autokirjaa äänekkäästi takaisin. Palautan kirjan. Lapsi ottaa siitä tiukan otteen ja nukahtaa uudelleen se kainalossaan.

Tähän on tultu. Ajokortiton vihreä humanistiäiti sai lapsen, joka pärisee kaksi kolmasosaa vuorokaudesta ja loputkin ajasta syö ja nukkuu auto kädessään.
Ja se on minusta uskomattoman valloittavaa.

Juuri nyt meillä luetaan uusia päriseviä Alfamerin kirjoja Ankin Manki ja muita motskariloruja (Alfamer, 2015) ja Kilpa-auton ohjaimissa (Alfamer, 2015).

IMG_3803

Lauri Lehtisen kirjoittama ja kuvittama Ankin Manki ja muita motskariloruja sisältää moottoripyöräaiheisten lorujen lisäksi tietoa moottoripyöräilystä. Tässäpä isänpäivä- tai joululahjojen kuningas kaikille prätkäfaijoille! Meillä ainakin molemmat miespuoliset perheenjäsenet ovat hurahtaneet prätkäilyyn. Pienempi osasi sanoa “päkkä” jo silloin, kun ei osannut sanoa edes että isi.

IMG_3805

Ankin manki esittelee erilaisia moottoripyöräilyn osa-alueita. Lehtinen runoilee mm. surmanajosta (“Yleisö nojaa vasten kaidetta // on surmanajo huimaa taidetta!”), trialista, choppereista ja prätkäkuski Mika Kalliosta (“Katsopas tässä hurjaa Mikaa, // ei ajolinjoista löydy vikaa!”). Olen tämän kirjan jälkeen täysin valmis diskuteeraamaan asiantuntevasti mistä tahansa moottoripyöriin liittyvästä. Aika paljon voi aikuinenkin oppia lukiessaan lapsen kanssa! Tätä ennen olen opiskellut poikani kanssa esimerkiksi junia ja paloautoja.

IMG_3808

Kirjailija on itse kuvittanut teoksen, ja prätkät onkin piirretty oikein asiantuntevan näköisesti.

Ankin Manki ja muita motskariloruja
Teksti ja kuvitus: Lauri Lehtinen
Kustantaja: Alfamer, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3811

Kilpa-auton ohjaimissa on tiivis lasten tietokirja kilpa-autoilusta. Kirja käsittelee kattavasti kaikenlaista autourheiluun liittyvää, lapselle sopivan selkeästi mutta ei ainakaan kaltaiseni ummikon silmään mitenkään tyhmästi.

IMG_3817

Esittely alkaa kartingista, ja esille pääsevät mm. auton ohjaimet ja turvallisuus sekä kaikki kilpa-autoilun lajit rallista formuloihin. Vinkkejä löytyy esimerkiksi siihen, miten voittaa Le Mansin ajot tai kuinka ajaa Segwaylla.

Tykkään kirjan suoraan lukijaa puhuttelevasta tyylistä. Näin teet varikkopysähdyksen! Tutustu ajovarusteisiisi! Tarkkaile merkinantolippuja! Lapsi voi tuntea osallistuvansa kilpailuihin itse.

IMG_3820

Kirjan kuvituksessa on yhdistetty valokuvia ja havainnollisia piirroksia. On tietokortteja erilaisista autotyypeistä ja lopuksi vielä visailu, “ajajatutkinto”. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin pätevän oloinen, kompakti teos autofaneille.

Kilpa-auton ohjaimissa
Teksti: Giles Chapman (suom. Petri Kortesuo)
Kuvitus: Damien Weighill
Kustantaja: Alfamer, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Siiri löytää simpukan

IMG_3685

Meillä on luettu Siiri-sarjaa valtavan paljon. Esikoinen rakastui sarjaan jo varhain, noin 2,5-vuotiaana, mutta innostus hiukan hiipui välillä. Ehkä kirjat tuli luettua niin moneen kertaan, että niihin väsyi? Nyt intoa on taas riittänyt, kun kävimme syksyn alkuun katsomassa Siiri ja sotkuinen Kerttu -näytelmän toiseen kertaan. Samoilla Siiri-innoilla kaivettiin hyllystä Siiri ja kamala possu -kirja, joka puolestaan innoitti lapsia vaatimaan itselleen kirjassa esiintyviä pehmoeläimiä. Näitä kirjallisuuden vaikutuksia elämään! Nyt esikoisella sitten on pupu ja kuopuksella kamala possu unikavereina.

Sarjan uutuus, Siiri löytää simpukan -kirjaa (Tammi, 2015), otettiin meillä jälleen innolla vastaan.

IMG_3687

Siiri lähtee perheensä kanssa uimarannalle, jolla viihtyy myös Siirin kaveri pikku-Otto. Ohi pyyhältää kaksi leuhkan oloista isompaa poikaa. Nehän olivat keski-Otto ja iso-Otto! Isot tuomitsevat pienempien touhut lapsellisiksi ja pyyhältävät sukeltamaan. Pikku-Otto tahtoo matkia, mutta näyttääkin vain koomiselta sukellusyrityksissään. Isot Otot löytävät vedestä simpukan, ja Siirikin tahtoo löytää aarteen – mutta löytää sukan ja pullonkorkin. Tässä kohtaa meillä nelivuotias ulvoo naurusta niin, että meinaa tippua sohvalta.

Kotona Siiri harjoittelee sukeltamista päättäväisesti. Harmittaa, kun ei itse osaa ja isommat osaavat. Onneksi vanhemmat vievät tytön uimahalliin treenaamaan, ja seuraavana päivänä rannalla Siiri sukeltaakin simpukanetsintään ihan tuosta vaan.

Siiri-kirjat kertovat huumorintajuisesti ja reippaasti lasten maailman peloista ja huolista. Aika usein pohdinnassa on pienuus ja omien taitojen rajallisuus, niin kuin tässäkin kirjassa. Sarjan alkuosissa lapset leikkivät ehkä enemmän ryhmänä, mutta nyt myöhemmissä osissa on mielestäni korostettu enemmän tätä pienten ja isojen eroa.

Mervi Lindmanin kuvitus on jälleen kerran hieno. Kuvat kattavat usein koko aukeaman, ja kuvituksen eteen on nähty vaivaa ja siinä on käytetty nokkelia ratkaisuja. Esimerkiksi alla olevassa kuvassa hiekkarantaa on käytetty hauskasti tekstialueen pohjaksi. Siirien kuvitus on näissä sarjan myöhemmissä osissa jopa parempaa kuin alkupuolen kirjoissa; nykyisin Siirit ovat todella herkullisen värikkäitä ja ihanan ilmeikkäitä kirjoja, joita aikuinenkin lukee ilokseen.

IMG_3691

Tyttäremme on varsinainen Nopolan sisarusten tuotannon fani. Hän kuuntelee oikeastaan joka päivä Risto Räppääjä -äänikirjoja, ja Ristot ovat tuttuja myös ihan perinteisinä kirjoina ja tietenkin leffoina. Lapsi rakastaa myös Heinähattuja ja Vilttitossuja, joita olemme vielä vähän himmailleet, sillä  nelivuotiaan on välillä vaikea ymmärtää, ettei Vilttitossun kolttosia tarvitse matkia.

IMG_3696

Esikoinen tahtoisi kovasti oppia uimaan, joten meillä on nyt todellakin luettu näitä uimisaiheisia kirjoja. Tytär tykkää etenkin Viisi villiä Virtasta -sarjaan kuuluvasta Vilma Virtanen ja uimataito -kirjasta (Karisto, 2011). Aiemmin olen kirjoittanut parista muusta uimisaiheisesta kirjasta täällä.

Myös Bleue on lukenut kirjan ja kirjoittaa siitä Sininen keskitie -blogissaan.

Siiri löytää simpukan
Teksti: Tiina Nopola
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Vallilan sankarit Tero ja Tarmo

IMG_3341

Meillä elettiin viime keväänä kautta, jolloin tyttäremme vitkasteli ruokapöydässä loputtomiin. Kerroin hänelle silloin itse keksimiäni tarinoita, mutta vain sillä ehdolla, että lusikka heiluu koko ajan. Useimmiten taktiikka toimi loistavasti. Lapsi söi vauhdilla, kun sai tarinan palkinnoksi, ja äiti taas sai pitää hermonsa.

Ilahduin suunnattomasti, kun huomasin, että Viveka Salon uutuuskirja Vallilan sankarit Tero ja Tarmo (Mäkelä, 2015) on syntynyt samanlaisissa olosuhteissa. Kirjailija on yksinhuoltajaäiti, jonka tarinat ovat syntyneet nirsoilevien lasten viihdytykseksi ruokapöydässä. Oi miten tuttua!

IMG_3342

Tero ja Tarmo ja niiden äiti asuvat Helsingin Vallilassa. Veljeksille sattuu tarinoissa kaikenlaista kummaa ja jopa yliluonnollista. Mäkelänkatu varastetaan kokonaisuudessaan, avaruusolennot muuttavat Hakaniemen torille, robottitekarit valvovat järjestystä Sörnäisissä…

IMG_3345

Tarinat on kerrottu lämpimästi lapsen näkökulmasta. Äiti juuttuu aina suustaan kiinni, ja silloin lapsen mieli (ja jalatkin) lähtee harhailemaan. Myös monien tarinoiden lähtökohdat ovat tuttuja kaikille lapsiperheille. Ruoka ei maistu, hissiä pitää odottaa ja  lapsi ei malta pitää sormiaan erossa hissin nappuloista. Näkikö kukaan, muuten, kun viime viikon Me naisissa oli mahtava tarrabongaus vantaalaishotellin hissistä? “Lasten ollessa hississä aikuiset eivät saa painaa hissinnappia.” Parasta pitkään aikaan!

IMG_3347

Tarinoista kuulee, että ne on luotu ääneen kerrottaviksi. Niissä on omanlaisensa hiomattomuus, suullisen perinteen rosoisuus. Ehkäpä juuri siitä johtuen hahmot tuntuvat todellislta, ja mahdottomatkin seikkailut mahdollisilta, tai ainakin juuri sellailta, miten lapsen mielikuvitus olisi ne voinut luoda. Luulen, että näitä tarinoita luetaan meillä vielä pitkään.

IMG_3343

Kirja olisi saattanut hyötyä jonkun oikein klassikkokuvittajan kuvituksesta. Näen Teron ja Tarmon seikkailut mielessäni jonkun Ilon Wiklandin kaltaisen kuvittajan kuvina, yksityiskohtia pursuavina seikkailuina.

Kirjailija Viveka Salo on myös Helsingin Kirjamessuilla Vallilan sankareiden kanssa. Messuilla on lapsille omistettu Tarinalaakson teltta, jossa Salo esiintyy 25.10. klo 12. Kannattaa mennä kuuntelemaan! Tänä vuonna Kirjamessuilla oli muutenkin hurjasti hyvää ohjelmaa lapsille, mm. Risto Räppääjä, Heinähatun ja Vilttitossun runotapahtuma ja Puluboi-teatterityöpaja.

Vallilan sankarit Tero ja Tarmo
Teksti ja kuvat: Viveka Salo
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

Pitääkö lastenkirjojen opettaa? Tai saavatko lastenkirjat opettaa?

Entä onko lastenkirjoilla oikeus olla kapinallisia, nauraa pieruille tai julistaa ei-kasvatuksellista sanomaa? Voiko lapsi saada kirjoista vääriä ajatuksia, tai voivatko kirjat olla jopa vahingollisia lapsille?

Näitä kysymyksiä tulee väkisinkin mietittyä kirjoja lukiessa. Valtaosa kirjoista opettaa melko hillitysti: sanoma on kätketty tarinan sisään huomaamattomasti ja usein huumorintajuisestikin. Toisaalta vastaan ei ole myöskään juuri tullut kirjoja, jotka olisivat (melko vapaamielisten) kasvatusperiaatteidemme vastaisia. Ingrid har plåster (suom. Ilona ja iloinen laastari) -kirja saattoi vähän kiihdyttää esikoisen halua saada laastari joka paikkaan, ja Heinähatut ja Vilttitossut ovat nyt olleet meillä vähän aikaa jäähyllä, koska nelivuotias ei ihan pysty tunnistamaan Vilttitossun urpoiluja, vaan toistelee niitä sellaisinaan hyvinä juttuina.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun meillä on nyt luettu kahta kirjaa, jotka edustavat tietyllä tavalla kahta ääripäätä, toinen opettavaisuutta ja toinen vessahuumoria. Lapset tykkäävät kummastakin, niin minäkin.

IMG_3060

Kathleen Amantin Älä Pure, Hilla! (Lasten Keskus, 2015) on hyvä kirja meidän kaikkien pureskelijoiden perheisiin.

Hilla-tytön hampaista kerrotaan ensin taustaa. Niitä on monta, ne näkyvät hymyillessä ja niitä pestään usein. Joskus Hillalle tulee kuitenkin riitaa pienen Leo-veljen kanssa, ja silloin hän puree veljeä. Se sattuu ja siitä tulee jälki. Hampaat eivät ole pikkuveljen puremista varten, vaan syömistä varten tarkoitetut. Äiti suuttuu ja vie Hillan istumaan portaille (sivuhuomautus – ei vetele, että lapsi laitetaan yksin jäähylle, kuten kirjan kuva näyttää). Hilla miettii äidin sanoja. Kiukkua voi purkaa juoksemalla, potkimalla palloa, juttelemalla tai ehdottamalla toista leikkiä. Ei puremalla. Pahasta mielestä voi kertoa aikuiselle. Purra ei saa.

IMG_3062

Kirja kertoo simppelisti ja toiston kautta, miksi pureminen on kiellettyä. Sen tehokeinot purevat (kjeh) hyvin kaksivuotiaaseemme, joka varmaan onkin kirjan ydinkohderyhmää. Poika osoittelee kulmat kurtussa kuvaa, jossa Hillan pikkuveljen käsivarteen on tullut jälki. Puremisesta tulee jälkiä, pureminen sattuu, muistuttelen. Lapsi on samaa mieltä. Yllättävää kyllä, tämä kirja toimii myös silloin, kun pojalla on paha mieli ja hän kaipaa jotain muuta ajateltavaa. Ehkäpä kirjan pallopäiset hahmot vetoavat häneen.

IMG_3061

Pureminen on jotain, minkä jokainen lapsi varmasti keksii jossain vaiheessa puolen vuoden ja kahden ja puolen vuoden välillä. Kokeillakseen suutaan, testatakseen ihoa ja muita pintoja, osoittaakseen mieltään. Meillä molemmat lapset ovat olleet todella nopeahampaisia jossain vaiheessa taaperouttaan. Kuopus kokeilee edelleen hampaidensa terävyyttä silloin tällöin. Hänen kanssaan on ihan hyvä, että aiheesta voi muistutella myös kirjallisuuden keinoin.

IMG_3065

Hilla on yksin jäähyllä. Tästä en niin tykkää.

Tällaisia suoraan opettavaisia kirjoja ei meillä tule luettua paljon, mutta kuten sanottua, kirja toimii kohderyhmässä hyvin. Kaksivuotias ei vielä kovin monimutkaisia juonikuvioita edes ymmärrä.

Älä pure, Hilla (alk. Niet Bijten, Anna!)
Teksti ja kuvitus: Kathleen Amant (suom. Sanna Hytti)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3069

David Robertsin Pertun pöksyissä paukkuu (Vau’kirja, 2007) taas edustaa karnevalistista vessahuumoria.

Saako pieruille tai muulle alapäähuumorille nauraa? Minun mielestäni saa, jos kerran naurattaa. Mutta ehkä pienokaisille on tarpeen painottaa samalla, että kaikkien mielestä paukuttelu ei ole hauskaa ja että seurassa ei ole kohteliasta paukautella.

IMG_3070

Pertusta on hauska päästellä hajuja. Hän toteuttaa itseään hammaslääkärissä, taidenäyttelyssä ja kahvilassa. Hyi, sanovat kaikki. Pertun mielestä on epäreilua, että hänen äänekkäitä paukkujaan moititaan, kun kaikki muutkin piereskelevät. Äiti hämää sen yskäisemällä, isä tuhnuttelee salaa ja mummi syyttää kissaa rupsuistaan. Kaikki tekevät sitä, kirja toteaa, mutta Perttu on mestari!

IMG_3071

Kirja löytyi kirpparilta esikoisemme ollessa vähän alle kaksivuotias. Hän tykkäsi sitä kovasti kuunnella, mutta oli aina mukana hyvin vakavana. Paukku ei ollut hänestä kirjallisuudessa mikään naurun asia, vaikka se luontoäänenä häntä kovasti huvittikin. Nyt nelivuotiaana aihepiiri on alkanut tosissaan kiinnostaa tytärtämme – “äiti, saanko mennä vessaan puhumaan vessajuttuja?” – ja kirjakin on alkanut häntä naurattaa.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Jos tämä kirja naurattaa, suosittelen myös Nemon kustantamia Pittau & Gervaisin teoksia Seepralta lorahti pissa ja Ronsulta pääsi paukku. Tai ovathan kaikki lukeneet Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin erinomaisen Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä -kirjan (Nemolta tämäkin)?

IMG_3074

Pertun pöksyissä paukkuu (alk. Pooh! Is that you, Bertie?)

Teksti ja kuvitus: David Roberts (suom. Virpi Vainikainen)

Kustantaja: Vau’kirja, 2007

Mistä: kirpparilta

The Incredible Book Eating Boy: kuvakirja kirjojen ystäville

IMG_2961

Neljän vuoden lukukokemuksella voin sanoa, että kuvakirja on vaikea laji.

Paitsi että pitäisi saada aikaan vetävä, lapsiin ja kirjoja ääneen lukeviin aikuisiin vetoava tarina, pitäisi myös olla hieno kuvitus. Kovin usein nämä kaksi eivät valitettavasti kohtaa. Jos lapsi tykkääkin, aikuista kirja voi puuduttaa tai ärsyttää.

Minulla on kuvittajissa ja kirjailijoissa joitakin kestosuosikkeja, jotka harvoin pettävät. Oliver Jeffers on yksi kaikkein suurimpia suosikkejani. Luin jostain, että Jeffers oli saanut esikoiskirjalleen myönteisen kustannuspäätöksen vuorokaudessa sen lähettämisestä, tavanomaisen kuukausien odotuksen sijaan. Se kertoo paljon kuvittaja-kirjailijan lahjoista.

IMG_2962

Jeffersin The Incredible Book Eating Boy (HarperCollins, 2007) on laatu-Jeffersiä. Hyvä tarina yhdistyy siinä oivaltavaan kuvitukseen.

The Incredible Book Eating Boy on tarina rakkaudesta kirjoihin – mikä ihana aihe kaikille kirjanystäville!

Henry rakastaa kirjoja, mutta ei samalla tavalla kuin muut. Henryllä on hiukan poikkeava ahmimisikä, hän nimittäin rakastaa syödä kirjoja. Se alkoi vahingossa ja pikkuhiljaa. Ensin hän söi yhden sanan, sitten lauseen ja sivun. Keskiviikkoon mennessä hän oli syönyt kokonaisen kirjan. Kuun loppuun mennessä kirja meni yhden ahmaisulla.

IMG_2963

Henry oli kirjallisuuden suhteen kaikkiruokainen, vaikkakin punaiset olivat hänen suosikkejaan. Mitä enemmän hän söi, sitä fiksummaksi hän muuttui. Se oli hänestä ihanaa. Lopulta hän söi kolme tai neljä kirjaa kerrallaan.

IMG_2964

Mutta sitten hän söi liina monta kirjaa liian nopeasti. Hän tuli kipeäksi. Kaikki hänen omaksumansa tieto meni sekaisin, eikä hänellä ollut enää yhtään fiksu olo.  Henryn täytyi ikäväkseen luopua kirjojen syömisestä. Mutta sitten, kuin sattumalta. Henry tarttui puoliksiluettuun kirjaan… ja rupesi lukemaan sitä. Hän huomasi rakastavansa lukemista!

IMG_2966

Kuvitus on taattua Jeffersiä. Kuvat on luotu sekatekniikalla, monet kollaaseina käyttäen mm. kirjojen sivuja ja viivoitettua paperia. Värejä on vähän, paljon nähdään vanhojen kirjojen väristä beigeä. Melkein voi tuntea hajunkin, joka senvärisestä paperista nousee.

IMG_2967

Pojalla ei ensin ole suuta ollenkaan, mutta kirjojen tultua kuvioihin suu ilmestyy, hymyilee ja kasvaa. Jeffersillä on kyky luoda hienoja hahmoja äärimmäisen vähillä yksityiskohdilla. Henrylläkään ei monissa kuvissa ole juuri muuta kuin pisteet silminä ja kohouma nenänä, ja silti hän on ilmeikäs ja rakastettava.

Kirjan loppuun on laitettu vielä pikku vitsi. Teksti kertoo, että nyt Henry lukee koko ajan, paitsi aina silloin tällöin… Ja kirjan sivussa ja takakannessa on haukkaisun jäljet.  Hi hi.

Tätä kirjaa on todella vaikea palauttaa kirjastoon. On varmaan pakko avata Amazon ja katsoa, mihin hintaan sen saisi omaksi.

IMG_2971

The Incredible Book Eating Boy
Teksti ja kuvitus: Oliver Jeffers
Kustantaja: HarperCollins, 2007
Mistä: kirjastosta