Lastenkirjoja auto- ja prätkäfaneille

Ilta. Unikaveriratsian aika. Poistan kaksivuotiaan poikani sängystä kourallisen Cars-autoja, yhden prätkän ja autokirjan, jonka päällä lapsi nukkuu. Lapsi havahtuu ja vaatii autokirjaa äänekkäästi takaisin. Palautan kirjan. Lapsi ottaa siitä tiukan otteen ja nukahtaa uudelleen se kainalossaan.

Tähän on tultu. Ajokortiton vihreä humanistiäiti sai lapsen, joka pärisee kaksi kolmasosaa vuorokaudesta ja loputkin ajasta syö ja nukkuu auto kädessään.
Ja se on minusta uskomattoman valloittavaa.

Juuri nyt meillä luetaan uusia päriseviä Alfamerin kirjoja Ankin Manki ja muita motskariloruja (Alfamer, 2015) ja Kilpa-auton ohjaimissa (Alfamer, 2015).

Lauri Lehtisen kirjoittama ja kuvittama Ankin Manki ja muita motskariloruja sisältää moottoripyöräaiheisten lorujen lisäksi tietoa moottoripyöräilystä. Tässäpä isänpäivä- tai joululahjojen kuningas kaikille prätkäfaijoille! Meillä ainakin molemmat miespuoliset perheenjäsenet ovat hurahtaneet prätkäilyyn. Pienempi osasi sanoa “päkkä” jo silloin, kun ei osannut sanoa edes että isi.

Ankin manki esittelee erilaisia moottoripyöräilyn osa-alueita. Lehtinen runoilee mm. surmanajosta (“Yleisö nojaa vasten kaidetta // on surmanajo huimaa taidetta!”), trialista, choppereista ja prätkäkuski Mika Kalliosta (“Katsopas tässä hurjaa Mikaa, // ei ajolinjoista löydy vikaa!”). Olen tämän kirjan jälkeen täysin valmis diskuteeraamaan asiantuntevasti mistä tahansa moottoripyöriin liittyvästä. Aika paljon voi aikuinenkin oppia lukiessaan lapsen kanssa! Tätä ennen olen opiskellut poikani kanssa esimerkiksi junia ja paloautoja.

Kirjailija on itse kuvittanut teoksen, ja prätkät onkin piirretty oikein asiantuntevan näköisesti.

Ankin Manki ja muita motskariloruja
Teksti ja kuvitus: Lauri Lehtinen
Kustantaja: Alfamer, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kilpa-auton ohjaimissa on tiivis lasten tietokirja kilpa-autoilusta. Kirja käsittelee kattavasti kaikenlaista autourheiluun liittyvää, lapselle sopivan selkeästi mutta ei ainakaan kaltaiseni ummikon silmään mitenkään tyhmästi.

Esittely alkaa kartingista, ja esille pääsevät mm. auton ohjaimet ja turvallisuus sekä kaikki kilpa-autoilun lajit rallista formuloihin. Vinkkejä löytyy esimerkiksi siihen, miten voittaa Le Mansin ajot tai kuinka ajaa Segwaylla.

Tykkään kirjan suoraan lukijaa puhuttelevasta tyylistä. Näin teet varikkopysähdyksen! Tutustu ajovarusteisiisi! Tarkkaile merkinantolippuja! Lapsi voi tuntea osallistuvansa kilpailuihin itse.

Kirjan kuvituksessa on yhdistetty valokuvia ja havainnollisia piirroksia. On tietokortteja erilaisista autotyypeistä ja lopuksi vielä visailu, “ajajatutkinto”. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin pätevän oloinen, kompakti teos autofaneille.

Kilpa-auton ohjaimissa
Teksti: Giles Chapman (suom. Petri Kortesuo)
Kuvitus: Damien Weighill
Kustantaja: Alfamer, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Riemukas metsäretki

Meillä luetaan tällä hetkellä vähemmän runoja kuin itse tykkäisin. Lapset eivät jostain syystä juuri tässä kasvuvaiheessaan malta istua kuuntelemassa runoja, vaikka poikkeuksiakin on, kuten tuore Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän Laulavat lenkkitossut. Loruttelu sen sijaan toimii tosi hyvin esimerkiksi pukiessa tai kampausta laitettaessa. Vaihtoehdot ovat siis seuraavat: joko meidän aikuisten täytyy opetella ulkoa enemmän lastenrunoja (tällä hetkellä minulta lähtee ulkomuistista lähinnä Tiitiäisrunoja sekä joitakin runoja Allakka Pullakasta ja Krokotiili hikoaa -kokoelmasta) tai sitten täytyy pitää aina runokirjoja käden ulottuvilla.

Nyt olisi hyvää testimateriaaliakin, kun meille muutti ajankohtainen uutuuskirja, Tittamari Marttisen ja Marjo Nygårdin Riemukas metsäretki (Mäkelä, 2015). Riemukas metsäretki sisältää lastenrunoja syksyisestä metsästä. Omat runonsa saavat niin tatit kuin hirvikärpäset, etanat ja kaakaotermoskin:
“Vatsa kurnii, kurisee.
Nälkä mahassa murisee.
Nyt voileivät esiin!
Tunnetko tuoksun suklaisen?
Kaaka-oo!
Lisää kaakaota, joo!
Tuuli tuo tuoksun kaakaon,
se retkellä paras juoma on.
Kaaka-oo! Lisää kaaka-oo!”

(runosta Termospullo täynnä kaakaota)

Metsäretkellä voi nähdä satuolentoja.

Marttinen leikittelee sanoilla niin, että lapsia naurattaa.
“Pahakas hallavahakas
aika mahakas
melko pahakas
sahalaita-sahakas.
Ssss!
Ja ouuh!
Joskus melko nuhakas…”
(Runosta Pahakas vahakas)

Tällainen muunteleva, loppusointuinen toisto uppoaa lapsiin todella hyvin, ja esikoinen yrittää matkia sitä runoillessaan itse (“tuoli puoli nuoli”). Marttinen käyttää myös toista lapsille mieluista tehokeinoa, sananmuunnoksia (“lehmäntatti on tahmanletti”).

Riemukas metsäretki kutsuu pysähtymään ja ihmettelemään luonnon salaisuuksia. Sellaisena se on ehkä vielä parempi oppitunti aikuiselle kuin lapselle, lapset kun ovat luonnostaan parempia ihmettelyssä kuin kärsimättömät aikuiset. Kirja toimisi varmasti hyvin johdantona metsäretkelle ja kaupunkilaislapselle ihan retken korvikkeenakin.

Kirja loruttelee rakkaudesta sieniin. Tittamari Marttinen tuntuu todellakin sienensä tuntevan ja vääntää riimiä tuttujen tattien lisäksi esimerkiksi koralliorakkaasta ja känsätuhkelosta. Se on hyvä oppitunti aikuisellekin; omat sienibongaustaitoni päättyvät tatteihin, vahveroihin ja rouskuihin.

Riemukas metsäretki
Teksti: Tittamari Marttinen
Kuvitus: Marjo Nygård
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Akselin automatka

“Akseli rakastaa autoja,
joka vehjettä jota voi ajaa,
isää ja äitiä piinaa hän niillä
vailla kaikkea äärtä ja rajaa.”

Luulen, että vielä ollessamme kuolaavia seniilejä satavuotiaita osaamme mieheni kanssa ylläolevat rivit ulkoa, vaikka olisimme unohtaneet kaiken muun, lastemme nimetkin. Ja omamme.

Olemme lukeneet Akselin automatkaa (Gyldendal & Läsrörelsen, 2012) satoja kertoja, ensin esikoiselle ja nyt kuopukselle. Kirja oli esikoisen kaikkein rakkain suosikki pitkän aikaa, ja siihen aikaan pystyin luettelemaan muutaman ensimmäisen aukeaman tekstit edes katsomatta kirjaa kertaakaan.

Akselin automatka on näitä mäkkärikirjoja (aiemmin kirjoitin samaa jengiä olevasta Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjasta täällä), joita kirpparit ovat pullollaan, kun niitä on kaikille jaettu hampurilaisen kanssa ja kukaan ei niitä enää käytettynä halua. Joukossa on oikeasti hyviä kirjoja, niin kuin tämä Akselin automatka, joita sitten saa muutamalla sentillä kirpparilta. Meillä on menossa toinen kappale tätä kirjaa, sillä ensimmäinen rakastettiin palasiksi.

Sanottakoon vielä tässä kohtaa, että en juuri pidä autoista tai Mäkkäristä. No, lapsemme (varsinkin poikamme) rakastavat autoja, joten autoja ja autokirjoja heillä piisaa. Ja kirjaa varten meidän ei tosiaan ole tarvinnut mennä ylikansalliselle hampurilaiselle.

Akselin automatka on runomuotoinen kertomus autoja rakastavasta pikkuankasta. Vanhempien mielestä Akselin pitäisi käyttäytyä kuin ankka, mutta se ei sovi Akselille, joka karkaa eräänä aamuna autoa etsimään. Akseli törmää itkevään elefanttiin.

“Autoni on hukassa,
norsuparka nyyhkäisee.
Heti sekin katoaa
nenäänsä kun pyyhkäisee.”

Norsun auto löytyy nenäliinakasan alta, ja eikun ajelemaan. Tien poskesta kyytiin tarttuu kaksi liftaavaa kirahvia, ja myöhemmin autetaan Ferrari-kuski autoineen autokorjaamolle, autohullun Akselin taivaaseen. Autokorjaamolla on niin ihanaa, että Akseli pyörtyy hämmästyksestä. Autoja piisaa Bugatista Maseratiin, ja onnellinen ankanpoika saa pummattua itselleen töitä avustavana rasvarina. Lopulta Akselin perhekin kaakattaa paikalle, ja kaikki pääsevät ajelemaan autolla iloisen jälleennäkemisen kunniaksi.

Kirjassa toistuu seuraava runonpätkä erilaisina muunnelmina:

“On paloautoja, valoautoja,
vanhoja autoja, uusia autoja,
sinistä ja hopeaa,
hidasta ja nopeaa,
Dodgea ja Porschea,
Focusta ja Xaraa.
Lähdetäänpä autojahtiin,
se on meikäläisen alaa!”

Se jää tehokkaasti mieleen. Ensin en oikein edes pitänyt siitä, mutta hyvin se vaan on mieleen jäänyt. Yleisesti kirjan riimit tökkäisevät aina välillä, ja alkuun kömpelöt riimit ärsyttivät minua. Enää ei oikein tunnu missään. Olen kyllä paremminkin runoiltuja lasten runokirjoja lukenut, mutta tässä kun on kiva tarina autoja rakastavasta lapsesta ja mukava kuvitus, ei mitan töksähtely ole niin suuri ongelma. Lisäksi tarinankuljetus toimii niin, että lapsikin jaksaa pysyä mukana runomitasta huolimatta.

Monet kuvista ovat ihania, varsinkin autot ja norsut. Otin edellisestä, hajonneesta kirjasta talteenkin muutamia ehjäksi jääneitä sivuja kehystämistä varten. Kansi ei kirjassa vakuuta, mutta onneksi kuvitus on muuten pääosin onnistunut.

Akselin automatka
Teksti ja kuvitus: Marianne Iben Hansen & Hanne Bartholin (suom. Juhani Lindholm)
Kustantaja: Gyldendal & Läsrörelse, 2012 (Läsrörelsenin erikoispainos)
Mistä: kirpparilta

Kiitos! sanoi leijona

Esikoisemme vauva- ja taaperoaikaan meillä luettiin tosi paljon loruja. Kuopuksen kanssa on tullut loruteltua vähemmän, sillä hän ei vaan ole ollut kovin kiinnostunut niistä. Pojallamme on selkeät omat suosikit, joita hän tahtoo kuunnella, ja muut kirjat hän sulkee päättäväisesti ja kiikuttaa takaisin kirjakoppaan. Emme ole kuitenkaan vielä luopuneet toivosta, vaan pommitamme häntä hauskannäköisillä runokirjoilla. Sellainen on myös tämä Piia Perkiön ja Sanna Pelliccionin Kiitos! sanoi Leijona (Lasten keskus, 2014).

Kirjassa on houkuttelevan kirkkaankeltainen kansi, jossa hymyilee suuripäinen leijona. Ihan taaperopyydys koko kansi. Poikani oikein nappasi kirjan itselleen heti sen nähdessään. Pojan riemuksi leijona jatkaa seikkailujaan sisäsivuilla muiden eläinten ja ihmishahmojen kanssa.

Koneeni ei valitettavasti jostain syystä suostu lataamaan kuvia nettiin tällä hetkellä, joten tämä postaus lähtee julki valitettavan vähäkuvaisena. Huomenna uusin voimin uusi kuvanlatausyritys.

Kirjassa on runoja arjen tapahtumiin. Ne on jaettu viiteen eri osioon: loruja päivän puuhiin, leikkeihin, juhliin loruja ja ystävyydestä. Monet runoista ovat lyhyen napakoita, ja sopivat siksi hyvin kiihkeätempoiseen arkeemme. Lyhyissä loruissa on myös se hyvä puoli, että ne saattavat myös painua mieleen, jolloin niistä tulee suullista perinnettä ja niillä myös tulee loruteltua arjen tilanteissa. Sellaiseenhan lorut ovat omiaan, työvälineiksi kasvatukseen ja harhautusvälineiksi pulmatilanteisiin.

Meilläpäin on esimerkiksi välillä ollut vähän tahmeutta pukemisessa – välillä pukeutumisesta saa tarran tytär, välillä isi – joten hommaa rytmittävät runot ovat tervetulleita. Luemme kirjasta pukeutumisrunoja. Tytär katselee kuvia ja kysyy, että miksi nuo housut ovat vihaiset. Luetaanpa.

“Farkut kiukutteli, että
kamalaa kun sataa vetää.
Nyt ei päästä pihalle.

Fleece huusi eteisestä:
Tätä harmia ei kestä
sataa suoraan hihalle!”

Onko kukaan muuten lukenut Apo Apponen -kirjoja? Niissä seikkailee pitkävihainen paita, joka on minusta yksi lastenkirjallisuuden huvittavimpia oivalluksia. Tuli vaan mieleen näistä pukeutumishommeleista.

Kolmivuotias tykkää myös vessajutuista. Ja kyllä äitikin tykkää. Tässä kirjassa on oma vessa-aukeama, jossa oikein vessapaperin päällä riimitellään kakasta ja pierusta. Hyvää luettavaa pottahetkiin.

Loruissa on myös vakavampaa asiaa niin suvaitsevaisuudesta ja kiusaamisesta (“Pieni leijona muistuttaa / kiusata ei ketään saa. / Me ollaan erilaisia / mutta samanlaisia.”) kuin kiukkuisuudesta (“Pois alta, olen kiukkuinen / kuin myrskytuuli hirmuinen…” tai “Kun päässä alkaa kiehua / on ihan pakko riehua!”). Luulen, että uhmaikäisen kanssa eläessä juuri nämä runot osoittautuvat kaikkein käyttökelpoisimmiksi.

Sanna Pelliccioni on luonut kirjaan hauskoja aukeamia, joiden taitto poikkeaa perinteisestä. Teksti on ilahduttavasti sijoitettu pilviin, vessapaperiin ja leijonan suuhun. Lapset tykkäävät sympaattisen näköisistä hahmoista hurjan paljon. Pelliccioni on kuvittanut kirjojen lisäksi mm. kankaita ja luonut myös kirjasarjan Onni-pojasta.

Kiitos! sanoi leijona. Loruja lapsen arkeen
Teksti: Piia Perkiö
Kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Lasten keskus, 2014
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Jukka Itkosen Kaupunkiretki

Aiemmassa postauksessani hehkutin Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän Krokotiili hikoaa -runokirjaa. Nyt lainasimme kirjastosta kaksikon Kaupunkiretki-runokokoelman (Kirjapaja, 2011).

Kaupunkiretki on, kuten välkyimmät jo arvasivat, kokoelma kaupunkiaiheisia lastenrunoja. Runot ovat lyhyitä ja napakoita, ja niissä kuljetaan halki kaupungin bussipysäkiltä kirjaston ja uimahallin kautta asemalle. Jokainen runo kertoo yhtdestä paikasta, ja runojen pituus vaihtelee hyvin lyhyestä pidempään. Usein lorut ovat vain lyhyitä tuokiokuvia, kuten Kahvila: “Kahvilaan / on kiva tulla. / Siellä tuoksuu / kahvi, pulla. / Siellä on kotoisa / tuoksu.”

Kokoelman runot eivät ole ehkä yhtä oivaltavia kuin mahtavassa Krokotiili hikoaa -kirjassa, mutta hyvä se on tämäkin kirja. Minua naurattaa lakoninen Taksiasema: “Taksi. / Kaksi. / Ja nyt ne lähti pois.” Kirja loruttelee sujuvasti ja hauskasti arkisista tilanteista, kuten parturireissusta:

Hiukset liian pitkiksi pukkaa.
Jes!
Parturiin!
Parturi lyhentää tukkaa.
(runosta Parturi)

Kirjan nerous on sen arkipäiväisissä tilanteissa ja vaivattomasti soljuvissa riimeissä, jotka eivät ole lapsille liian vaikeita ymmärtää. Välillähän vastaan tulee aikuisen mielestä loisteliaitakin lastenrunoja, jotka eivät kuitenkaan lapsille putoa, koska he eivät pysy kelkassa mukana.

Fanitan Matti Pikkujämsän kuvituksia, joita saa kirjojen lisäksi ihailla Hesarissa ja monissa muissa lehdissä. Ihmiset ovat yksinkertaisia mutta ilmeikkäitä ja tilanteet on kuvattu simppelisti mutta oivaltavasti. Pikkujämsä uskaltaa pelkistää rohkeasti. Kuvituksissa on lempeää huumoria ja nostalginen fiilis. Lapset rakastavat kuvissa näkyviä autoja, suuripäisiä ihmisiä ja tunnistettavia rakennuksia. Taaperomme kyllästyy runokirjoihin helposti ja saattaa joskus käydä hakemassa kilpailevan kirjan jo ensimmäisen sivun jälkeen, mutta Kaupunkiretken sivuja hän jaksaa käännellä uudestaan ja uudestaan.

Kaupunkiretki
Teksti: Jukka Itkonen
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Kirjapaja, 2011
Mistä: kirjastosta

Urhea pikku Mörkyli

Mörkyli on moderni klassikko. Olin lukenut brittiläisistä perhelehdistä Mörkyli-hehkutusta, mutta Suomessa mörkylit eivät olleet tulleet vastaan ennen kuin vähän aikaa sitten. Kirjat on julkaistu jo yli kymmenen vuotta sitten – aikaan, jolloin meillä ei ollut yhtään lasta edes suunnitelmissakaan. Ilahduin siis kovasti, kun jokin aika sitten löysin kirjastosta Mörkylin ykkösosan. Sittemmin esikoinen on katsonut isin kanssa Mörkyli-leffan, kirjastosta sekin, ja nyt lähikirjaston hyllystä löytyi myös itsenäinen jatko-osa Urhea pikku Mörkyli (Mäkelä, 2004).

Ensimmäisessä osassa (tai miten siitä pitäisi puhua? Alkuperäisessä Mörkylissä?) hiiri keksii petoeläinten pelotteluksi Mörkyli-nimisen hirviön. Käykin niin, että Mörkyli on olemassa ja tahtoo syödä hiiren. Nokkela hiiri kuljettaa Mörkyliä näytillä halki metsän – katsopas, olen niin hirveä, että metsän pelottavimmatkin eläimet pelkäävät minua, joten ei kannata syödä minua. Oikeasti eläimet tietenkin säikähtävät Mörkyliä, jolla hiiri on pelotellut.

Urheassa pikku Mörkylissä Mörkylillä on pentu, jolle hän kertoo varoittavaa tarinaa. Ei saa mennä metsään, sillä siellä asuu Hirmuinen Hiiri. Pikkumörkyli ei usko, vaan lähtee yöllä yksin metsän seikkailulle. “Tiukka on tuisku, tuuli tuivertaa selkää,/ mutta Mörkylin pentu ei metsässä pelkää.” Rakenne on samankaltainen kuin ykkösosassakin: yksi kerrallaan kierretään metsän eläinten keskellä, mutta kukaan ei olekaan pelätty peto. Hiiri säikäyttää mörkylinpennun hurjalla varjollaan. “Esiin nousee kirkas ja pyöreä kuu. / Varjo valtava hangelle laskeutuu. / Mikä otus noin vahva ja suuri voi olla? / Kuka metsässä kulkee kuutamolla?” Pelästynyt pentu luikkii kotiluolaan turvaan. Enää ei tylsistytä ollenkaan!

Aikuisen kainalossa on turvallista olla.

Mörkylit ovat riemastuttavia veijaritarinoita urhokkaasta hiirestä, joka saa narutettua isompia. Kirjojen lumo piilee hiiren neuvokkuudessa ja klassisessa kolmen toiston kaavassa. Tässä kirjassa vetoava on myös rohkea pieni Mörkyli, joka lähtee kohtaamaan pelkoaan. Lukija tietenkin tietää, ettei mitään pelättävää olekaan. Hannele Huovi on taidokkaasti riimitellyt kirjat suomeksi. Kolmivuotiaan on vähän vaikea seurata runomitassa kulkevaa kerrontaa, mutta äititulkki onneksi selkokielistää lukiessaan.

En olisi varmasti tullut tarttuneeksi Mörkyleihin pelkän kuvitustyylin perusteella, jos en olisi entuudestaan tiennyt kirjoista. Olen nyt vähitellen lämmennyt kuvituksille, ja varsinkin pentumörkyli on aika söpö.

Urhea pikku Mörkyli
Teksti: Julia Donaldson (käännös: Hannele Huovi)
Kuvitus: Axel Scheffler
Kustantaja: Mäkelä, 2004

Mistä: kirjastosta

Krokotiili hikoaa

Varma keino saada lapsemme kätkättämään riemusta: Jukka Itkosen Haukka ja varpusraukka -runon siteeraaminen.

“Haukka haukkaa varpusraukkaa, / vaikkei sitä vihaa. / Haukka vaan on tottunut / syömään raakaa lihaa.” Sitaattia seuraa meillä aina kaamea HAUKS ja lapsia vähän haukataan.

Runo on Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän mahtavasta Krokotiili hikoaa -runokirjasta (Kirjapaja, 2010), jota kummatkin lapsemme ovat rakastaneet sellaisella intensiteetillä, että kappaleessamme ei ole enää yhtään sileää sivua. Kirja käy myös isommille, varmasti kouluikään asti (kirja on ymmärtääkseni ollut mukana Opetushallituksen Lukudiplomi-haasteessa), mutta meillä kirja on ollut kummallekin lapselle erityisen rakas reilun vuoden iässä. Kuvat ovat sopivan pelkistettyjä ja selkeitä pienenkin makuun. Ja äidin makuun erityisesti.

Virtahepo on rakastettu ihan ruttuun.

Jukka Itkonen sorvaa loruja huumorintajuisesti, lyhytsanaisesti ja osuvasti. “Liian kookas hevoseksi, vaikka onkin hepo. / Ja sen hevon harrastukset: uiminen ja lepo.” Runot jättävät sopivasti varaa vanhemman tulkinnalle ja isomman lapsen oivallukselle. Kirjaa on meillä luettu niin paljon, että osaamme mieheni kanssa valtaosan runoista ulkoa. Veikkaan, että kun mummona istun kiikkustuolissa enkä osaa enää lastenlasteni nimiä, loruttelen heille kuitenkin sujuvasti että “Puhveli, puhvelin veli / oli, eli, nautiskeli.”

Matti Pikkujämsän kuvituksia taas fanitan aivan täysillä. Yksinkertaisia ja oivaltavia kuvia ja rohkeita ratkaisuja. Monella sivulla on vain yhden elikon kuva, ei muuta. Näistä voisi tehdä julisteita seinälle, ihan kaikista. Jos kirjaa olisi paremmin saatavilla, ostaisin sen ihan kaikille lahjaksi.

Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja

Teksti: Jukka Itkonen

Kuvitus: Matti Pikkujämsä

Kustantaja: Kirjapaja, 2010

Mistä: kirpparilta