Siiri ja Heppa Huoleton

Processed with Snapseed.

Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kirjat kuuluvat meillä kaikkein eniten luettuihin kuvakirjoihin. Hyppäsimme aikanaan kelkkaan Siiiri ja villi taapero -kirjan ilmestymisen aikoihin, ja olemme sittemmin lainanneet sarjan kaikki osat lukuisia kertoja kirjastosta ja haalineet hyllyihimmekin aika monia sarjan kirjoja (olen kirjoittanut mm. Siiri ja sotkuinen Kerttu -kirjasta ja näytelmästä). Sarjahan on ehtinyt jo pitkälle teini-ikään, sillä sen ensimmäinen osa Siiri ja kolme Ottoa ilmestyi vuonna 2002.

Siispä uusi Siiri, Siiri ja Heppa Huoleton (Tammi, 2016) oli taas ilmestyessään tapaus. Ja vähän jännää – jaksaako näin moniosaiseksi venynyt sarja pitää tason yllä?

Tällä kertaa Siiri innostuu kepparoinnista ja saa kaverinsa pikku-Otonkin innostettua mukaan keppihevosharrastukseen. Lapset tekevät esteitä ja hoitavat keppihevosiaan. Isommat lapset iso-Otto ja keski-Otto vakoilevat toisten leikkiä.

Sitten Siirin itse tekemä keppiheppa katoaa. Missä se on? Ja mikä on pelottava musta olento, joka hyökkää pihaan? Entä kuka on salaperäinen tyttö, jonka lapset tapaavat? Lopulta kaikki kääntyy tietenkin parhain päin.

Processed with Snapseed.

Siiri-tarinoiden maailma on kehittynyt koko ajan. Iso-Otosta ja keski-Otosta on tullut vähän kuin isoja poikia, jotka leikkivät mieluiten kaksistaan, ja Siiri ja pikku-Otto ovat oma kaksikkonsa. Siiri ja Heppa Huolettoman tarina käsittelee siis heppa-aiheen lisäksi myös isoksi kasvamista, kaveruutta ja leikkiin mukaan ottamista. Aihe on esikoiseni kaveripiirissä juuri nyt ajankohtainen: vielä keväällä nelivuotiaina samassa porukassa leikkineet pojat ovatkin nyt viisivuotiaina yhä enemmän omissa oloissaan poikaporukassa ja leikkivät poikien leikkejä. Esikoinen on tietenkin tästä pahoillaan. Kirja auttaa suruun ja antaa hyvän pohjan keskustelulle: minkälainen mieli tulee, jos joku ei ota mukaan leikkiin? Mitä sille voi tehdä?

Siiri ja Heppa Huoleton käsittelee myös omistamista ja toisten tunteiden ottamista huomioon, mistä tykkään kovasti.  Tiina Nopolan kyky kuljettaa tarinaa on ihailtava, ja Siireissä on aina hauskan reipas ote ja sopiva määrä lasta ilahduttavia väärinymmärryksiä, vähän kuten Tiina Nopolan siskonsa Sinikan kanssa kirjoittamissa Risto Räppääjissäkin.

Processed with Snapseed.

Mervi Lindamanin kuvitus on yhtä ihanaa kuin aina aiemminkin. Tykkään tosi paljon hänen luomistaan suurisilmäisistä, kivannäköisistä hahmoista ja kiinnostavasta maailmasta. Sivuilla on aina sopivasti katseltavaa ja kivoja yksityiskohtia. Lähes joka aukeamalla seikkailee myös Siirin koira Hunskeli tai jokin muu pieni eläin, joita tarkkasilmäinen viisivuotiaani tykkää etsiä.

Näissä uusissa Siireissä sivuilla on mahtavan paljon väriä. Olemme lukeneet nyt samaan aikaan Siiri-sarjassa toisena ilmestynyttä, kolmetoista vuotta vanhaa Siiri ja yläkerran Onni -kirjaa, joka on hauskannäköinen sekin, mutta josta näkee hyvin hahmojen ja Mervi Lindamnin piirrosjäljen kehityksen.

Processed with Snapseed.

Kirjan sisäkansissa on ohjeet keppihevosen tekemiseen itse. Jos tuntuu, että apu kädestä pitäen olisi tarpeen, Annantalolla Helsingissä järjestetään maanantaina 10.10. Siiri ja Heppa Huoleton -työpaja, jossa pääsee kokeilemaan kepparien tekemistä ja tapaamaan kirjan tekijöitä. Työpaja on auki klo 9.30-12, ja tekijöitä haastatellaan klo 10.30.

Processed with Snapseed.

Siiri ja Heppa Huoleton
Teksti: Tiina Nopola
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Save

Save

Jouluaiheisia lastenkirjoja

Hyvää ensimmäistä adventtia!

Juuri nyt mietiskelen, että koska on aika ottaa joulukirjat esiin? Joko muut ovat ruvenneet lukemaan jouluaiheisia kirjoja lasten kanssa? Meillä joulua on lämmitelty jo parin viikon ajan Tatun ja Patun ihmeellisellä joululla, joten päätin ottaa kirjastosta lapsille pinon muitakin joulukirjoja lainaan, ja nyt adventtinahan onkin sopiva hetki vähän joulufiilistellä. Viime vuonna meille pääsi käymään niin, että havahduin koko asiaan aivan liian myöhään, ja kaikkiin kivoihin joulukuvakirjoihin oli liian pitkä jono ennen joulua. Tänä vuonna siis revanssin hengessä näitä on luettu jo marraskuussa.

IMG_4020

Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin Mimmi Lehmän ja Variksen tempaukset jaksavat naurattaa lapsiamme kerta toisensa jälkeen. Mimmi Lehmän ja Variksen joulu -kirjassa (Mäkelä 2014; kirjastosta) Varis havahtuu jouluntuloon aatonaattona ja kiiruhtaa antamaan itselleen joululahjoja. Aattona siitä tuntuu että koko joulu on jo ohi.

Joulu on jo ohi, Varis suree.

Joulu on jo ohi, Varis suree.

Onneksi Mimmi Lehmä on järjestänyt jouluyllätyksen ja koristellut Variksen kotipuun kuusenkynttilöillä. Tämä on lempeä kirja itsekkyyden unohtamisesta ja antamisen ilosta – oikein joulun sanomaa siis!

IMG_4008

Markus Majaluoman Isä, koska joulupukki tulee (WSOY, 2005; kirjastosta) kertoo Ruusumäen perheen joulusta. Lapset ovat odottaneet joulua kuukausikaupalla, mutta pukkipa soittaa aattona, ettei pääse tulemaan myrskyn takia. Pentti-isä järjestää naapurin Putkelalta pukinasun, ja Putkela itsekin innostuu pukkeilemaan. Lopulta joulua vietetään kolmen pukin voimin, joista yksi on se itse oikea joulupukki.


Kirja rönsyilee samalla tavalla kuin Isä-sarjan muutkin kirjat. Tekstissä ja kuvituksessa tapahtuu kummassakin koko ajan todella paljon. Usein näitä kirjoja ääneen lukiessani päädyn hyppimään noin kolmanneksen tekstistä yli, jotta nelivuotias jaksaisi seurata, mutta tällä editointimetodilla Majaluoman kirjat sitten ovat meillä huippusuosittuja. Jaaritteleva, epäluotettava ja tungetteleva naapuri Putkela on rasittava ja hauska hahmo, ja mainio vastapari kirjojen hyvää tarkoittavalle, mutta lapsiinsa hiukan uupuvalle Pentti-isälle.

IMG_4002

Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siirin jouluyllätys (Tammi, 2009; kirpparilta) lähestyy joulua väärinkäsityksen kautta. Siirin äiti on kipeä ja isä työmatkalla. Siiri kuulee aikuisten puhelinkeskustelun ja päättelee, että heille ei tule joulua ollenkaan. Hän valittaa asiasta kavereilleen Otoille, jotka ryhtyvät tuomaan Siirille joulua. Siinä sivussa rekrytoidaan koko kylä auttamaan Siirin perheen jouluvalmisteluissa. Kyseessä on tietenkin kiusallinen väärinkäsitys, joka korjataan järjestämällä kaikille yhteinen joulujuhla.

IMG_4006

Sana kulkee: Siirin perheelle ei tule joulua!

Sana kulkee: Siirin perheelle ei tule joulua!

Tästä voisi tehdä joulukortin.

Tästä voisi tehdä joulukortin.

Siirin jouluyllätyksessä tiivistyy lapsen joulunodotus ja pettymykset, auttamisenhalu ja väärinymmärrykset. Aikuista lukijaa kiusaannuttaa Siirin perheen puolesta, myötätuntoinen esikoisemme taas kiemurtelee Siirin puolesta kauhuissaan – eikö tytölle tulekaan joulua?

IMG_4015

Astrid Lindgrenin ja Ingrid Vang Nymanin Peppi Pitkätossun joulukuusenriisujaiset (WSOY, 2012; kirjastosta) on muutaman vuoden takainen “uutuus”; kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa erillisniteenä suomeksi, vaikka se olikin aiemmin julkaistu Astrid Lindgren -kokoelmassa Lapsen joulu. Luimme tämän kirjan viime vuonna vähäsen joulun jälkeen, ja siihen se sopiikin hyvin, lievittämään lapsen jouluikävää. Silloin se oli kolmivuotiaalle liian pitkä ja vaati lyhentelyä, mutta nyt ISO nelivuotias jaksaa kuunnella kirjan varsin tarkkaavaisesti.

IMG_4016

Peppi kutsuu Tommin, Annikan ja koko kaupungin lapset joulukuusenriisujaisiin, joihin toivotetaan tervetulleeksi myös yksinäinen pikkupoika ja yksin itkevä koirakin.
Juhlien ohjelmaan kuuluu pyllymäkeä, piirileikkiä ja lahjoja ja tietenkin herkkuja. Kaikkea lasten mielestä ihanaa siis yhdessä paketissa, ja mausteena peppimäistä oikeamielisyyttä ja anarkiaa.

Tähän postaukseen ei nyt ehtinyt Hiroko Motain ja Marika Maijalan hieno Miljoona biljoona joulupukkia -kirja, joka saapui  juuri kirjaston varauksena. Ainakin siitä siis vielä luvassa yksi joulukirjahehkutus lisää. Lisäksi meillä on Heinähatun ja Vilttitossun joulu odottamassa sekä kirjana että dvd:nä (Lidlistä yllättäen löytyi!), ehkä niistäkin vielä kuulemme.

Siiri löytää simpukan

IMG_3685

Meillä on luettu Siiri-sarjaa valtavan paljon. Esikoinen rakastui sarjaan jo varhain, noin 2,5-vuotiaana, mutta innostus hiukan hiipui välillä. Ehkä kirjat tuli luettua niin moneen kertaan, että niihin väsyi? Nyt intoa on taas riittänyt, kun kävimme syksyn alkuun katsomassa Siiri ja sotkuinen Kerttu -näytelmän toiseen kertaan. Samoilla Siiri-innoilla kaivettiin hyllystä Siiri ja kamala possu -kirja, joka puolestaan innoitti lapsia vaatimaan itselleen kirjassa esiintyviä pehmoeläimiä. Näitä kirjallisuuden vaikutuksia elämään! Nyt esikoisella sitten on pupu ja kuopuksella kamala possu unikavereina.

Sarjan uutuus, Siiri löytää simpukan -kirjaa (Tammi, 2015), otettiin meillä jälleen innolla vastaan.

IMG_3687

Siiri lähtee perheensä kanssa uimarannalle, jolla viihtyy myös Siirin kaveri pikku-Otto. Ohi pyyhältää kaksi leuhkan oloista isompaa poikaa. Nehän olivat keski-Otto ja iso-Otto! Isot tuomitsevat pienempien touhut lapsellisiksi ja pyyhältävät sukeltamaan. Pikku-Otto tahtoo matkia, mutta näyttääkin vain koomiselta sukellusyrityksissään. Isot Otot löytävät vedestä simpukan, ja Siirikin tahtoo löytää aarteen – mutta löytää sukan ja pullonkorkin. Tässä kohtaa meillä nelivuotias ulvoo naurusta niin, että meinaa tippua sohvalta.

Kotona Siiri harjoittelee sukeltamista päättäväisesti. Harmittaa, kun ei itse osaa ja isommat osaavat. Onneksi vanhemmat vievät tytön uimahalliin treenaamaan, ja seuraavana päivänä rannalla Siiri sukeltaakin simpukanetsintään ihan tuosta vaan.

Siiri-kirjat kertovat huumorintajuisesti ja reippaasti lasten maailman peloista ja huolista. Aika usein pohdinnassa on pienuus ja omien taitojen rajallisuus, niin kuin tässäkin kirjassa. Sarjan alkuosissa lapset leikkivät ehkä enemmän ryhmänä, mutta nyt myöhemmissä osissa on mielestäni korostettu enemmän tätä pienten ja isojen eroa.

Mervi Lindmanin kuvitus on jälleen kerran hieno. Kuvat kattavat usein koko aukeaman, ja kuvituksen eteen on nähty vaivaa ja siinä on käytetty nokkelia ratkaisuja. Esimerkiksi alla olevassa kuvassa hiekkarantaa on käytetty hauskasti tekstialueen pohjaksi. Siirien kuvitus on näissä sarjan myöhemmissä osissa jopa parempaa kuin alkupuolen kirjoissa; nykyisin Siirit ovat todella herkullisen värikkäitä ja ihanan ilmeikkäitä kirjoja, joita aikuinenkin lukee ilokseen.

IMG_3691

Tyttäremme on varsinainen Nopolan sisarusten tuotannon fani. Hän kuuntelee oikeastaan joka päivä Risto Räppääjä -äänikirjoja, ja Ristot ovat tuttuja myös ihan perinteisinä kirjoina ja tietenkin leffoina. Lapsi rakastaa myös Heinähattuja ja Vilttitossuja, joita olemme vielä vähän himmailleet, sillä  nelivuotiaan on välillä vaikea ymmärtää, ettei Vilttitossun kolttosia tarvitse matkia.

IMG_3696

Esikoinen tahtoisi kovasti oppia uimaan, joten meillä on nyt todellakin luettu näitä uimisaiheisia kirjoja. Tytär tykkää etenkin Viisi villiä Virtasta -sarjaan kuuluvasta Vilma Virtanen ja uimataito -kirjasta (Karisto, 2011). Aiemmin olen kirjoittanut parista muusta uimisaiheisesta kirjasta täällä.

Myös Bleue on lukenut kirjan ja kirjoittaa siitä Sininen keskitie -blogissaan.

Siiri löytää simpukan
Teksti: Tiina Nopola
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Siiri ja sotkuinen Kerttu -näytelmää katsomassa

Kuva © Marko Mäkinen

Kuva © Marko Mäkinen

Onko muiden kolmivuotiailla ollut fanituskausia? Meillä ne ovat olleet järjestyksessä Muumit, Siirit, prinsessat, Mimmit ja Nelli Nuudelipää. Siiri-kirjojen fanituksen ollessa kuumimmillaan talvella varasin meille liput Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilaan  katsomaan Tiina Nopolan käsikirjoittamaa näytelmäää Siiri ja sotkuinen Kerttu.

Siirit luettiin kiihkeimmällä fanikaudella niin monta kymmentä kertaa, että lapsi osasi oikeasti ne ulkoa. Hän saattoi ottaa Siiri-kirjan käteensä ja “lukea” ne kannesta kanteen, eli luetella koko tekstin sanasta sanaan ulkomuistista. Sittemmin kirjat ovat olleet vähän sivussa, kun uudemmat fanituksen kohteet ovat tulleet kehiin. Siksi mietin hiukan, mahtaako näytelmä kiinnostaa.

Huoli oli turha. Tyttö juoksi istumaan eturiviin, hihkui, pomppi ja nauroi. Ja kysyi heti narikassa ennen uloslähtöä, että koska tullaan uudestaan.

Kuva © Marko Mäkinen

Kuva © Marko Mäkinen

Äidinkin mielestä näytelmä oli reipas ja kiva. Pelkäsin etukäteen teennäisyyttä. Lastenteatteri saattaa olla joskus aika piinaa aikuisille, kun lapsia varten näytellään niin isosti, että aikuisella kirskahtaa takahampaissa. Tässä näytelmässä ei ollut sitä ongelmaa, vaan tulkinta oli juuri sopivan suurta. Näyttelijät olivat hyviä, ja ruumiinkieli oli tuttua Mervi Lindmanin kuvituksista – näyttelijät seisoivat ainakin ajoittain sillä tavalla taakse nojaten ja polvet hiukan koukussa, kuten Lindmanin kuvituksille on tunnusomaista. Hahmot olivat riittävästi piirrettyjen esikuviensa näköisiä, sillä lapsikin tunnisti hahmot jo ennen kuin näitä esiteltiin.

Siiri ja sotkuinen Kerttu -näytelmä kertoo Siirin kaverin pikku-Oton syntymäpäivistä, joille tulee myös Oton serkku Kerttu. Pikku-Otto päätyy viettämään enemmän aikaa Kertun kuin Siirin kanssa, ja paha mielihän se siitä syntyy, varsinkin kun Kerttu rikkoo normeja sotkien ja riehuen. Siiri miettii, pitäisikö hänen muuttua enemmän Kertun kaltaiseksi, jotta Otto tykkäisi hänestä enemmän. Siiri sotkeekin itsensä, vaan kuinkas sitten käykään: Kerttu ilmestyy paikalle tahrattoman siistinä, “prinsessamekossa”, sanoi tyttäreni. Lopulta tytöt kuitenkin vannovat ystävyyttä toisilleen.

30-minuuttinen näytelmä oli juuri sopivan mittainen leikki-ikäiselle. Huomio ei ehtinyt herpaantua näytelmän aikana, vaan koko yleisö seurasi näytelmää innoissaan. Lapset saivat istua tai pötköttää patjoilla katsomon etuosassa, ja aikuisille oli varattu penkkejä taaemmas. Esityksessä oli riittävästi mukaansatempaavia lauluja, pieruhuumoria ja pöristelyä niin, että tahmeimmatkin lapset varmasti syttyivät.

Kuva © Marko Mäkinen

Kuva © Marko Mäkinen

Esitys käsitteli meilläkin kolme ja puolivuotiaan kanssa ajankohtaisia tunteita. Miksi joku haluaa leikkiä jonkun kanssa enemmän kuin toisen kanssa? Kelpaanko minä? Näytelmä myös antoi lapselle sanoja käsitellä tunteitaan: Leikimme eilen pihalla, ja naapurin lapset kävivät vähän aikaa leikkimässä kanssamme. Kun he olivat lähteneet, tyttäreni istui surkean näköisenä paikallaan. Kun kysyin, mikä hätänä, hän vastasi näytelmän repliikillä: “Minä haluan lapsiystävän.” Ihan kamalan liikuttavaa.

Kuva © Marko Mäkinen

Kuva © Marko Mäkinen

Esityksen jälkeen juttelimme näytelmästä. Mieleen jäi lapsella varsinkin se, kun Kerttu nimitteli Siiriä ja heitteli häntä lihapullilla. Lihapullien heittely olikin tehty hauskasti, hidastusta matkien. Samalla hidastettu näytteleminen laimensi väkivaltaa – ketään ei oikeasti heitetty millään. Lasta huoletti myös se, mikseivät kirjoista tutut keski-Otto ja iso-Otto olleet paikalla? Eikö heitä ollut kutsuttu? Sanoin, että toiset olivat varmaan vain myöhästyneet juhlista ja olivat tulossa myöhemmin juhlimaan. Läpi meni.

Näytelmä menee nyt kevätkaudella vielä muutaman kerran, ja syyskuussa se palaa näyttämölle jälleen. Esityksiin on vielä jonkin verran lippujakin näköjään jäljellä. Ajattelimme kutsua kaverin mukaan ja käydä katsomassa näytelmän vielä syksyllä toistamiseen, yleisön pyynnöstä.

Kuva © Marko Mäkinen

Kuva © Marko Mäkinen

Siiri ja sotkuinen Kerttu

Helsingin kaupunginteatteri, Studio Pasilan lämpiö

Ohjaus Kimmo Virtanen

Käsikirjoitus Sinikka Nopola

Rooleissa Sanna Majuri, Tiina Peltonen ja Hannes Suominen

Liput 8 €

Kadonnutta tähteä etsimässä

IMG_0148

Siiri-kirjat ovat olleet meillä todella ahkerassa luvussa. Esikoisen vimma on nyt hiukan laantunut, mutta noin vuoden verran meille otettiin joka kirjastoreissulta mukaan ainakin yksi Siiri-kirja. Tällä hetkellä kirjastosta saattaa päästä kotiin jopa ilman yhtään sarjan kirjaa, mutta kotona olevat kaksi Siiriä ovat kyllä tiukassa rotaatiossa.

Pikku-Oton äitiä väsyttää. Näky, johon samastun.

Pikku-Oton äitiä väsyttää. Näky, johon samastun.

Nyt luimme uusinta Siiriä, Siiri ja kadonnut tähti (Tammi, 2014). Siirin isä on hankkinut kaukoputken ja innostunut katselemaan taivaalle. Siirikin innostuu tähdistä, niin kuin lapsille usein käy vanhempien harrastusten kanssa. Kun Siirin kaverit, kolme Ottoa, meinaavat sulkea Siirin leikkien ulkopuolelle, Siiri päätyy retostelemaan omalla tähdellään Siriuksella. Siiri yrittää esitellä Siriusta Otoille, mutta tähteä ei näy, ja pojat kiusaavat Siiriä. Aina myötätuntoinen pikku-Otto esittää toisille balettia tanssivaa Siriusta, jottei Siiri menettäisi kasvojaan. Lopulta Siirin isi näyttää lapsille tähden kaukoputkellaan.

IMG_0153

Tyhmää, Siiri huusi.

Tarina on hiukan mutkikkaampi kuin monissa muissa Siiri-kirjoissa ja aiheuttaa kyselyikäisessä joka luennalla uuden kysymystulvan. Miksi Sirius kiusaa? Miksi se lällättää? Miksi se pikku-Otto oli Sirius? Tosiaalta kirjassa käsitellään kiusaamista ja leikeistä pois sulkemista raikkaasti ja siirimäisellä tavalla. Empaattiselle tyttärelleni tulee paha mieli, kun toiset eivät ota Siiriä leikkeihin. Lapsi rakastaa näiden kirjojen käsin kirjoitettuja tekstejä, kuten yllä näkyvää “Tyhmää”. Äidin kyvyt näyttelijänä punnitaan joka lukukerralla, sillä näihin reploihinhan täytyy tosiaan eläytyä.

IMG_0154

Sirius tulee Siirin uniin lällättämään.

Mervi Lindman on yksi suurimpia kuvittajasuosikkejamme. Hänen kuvituksensa ovat selkeitä ja raikkaita, tyyli tunnistettava ja hahmot rakastettavia. Tämä Siiri-kirja on ihanan värikäs ja sisältää monta aukeamaa, jotka ovat taustaltaan muunvärisiä kuin valkoisia. Kirjan kuvitusta oli talvella esillä myös Tarinoiden puisto -kuvitusnäyttelyssä, jossa esikoinen bongasi ne jo kaukaa. Tuolla on Siiri! ja sitten juostiin katsomaan, kerta toisensa jälkeen. Itsekin olisin voinut ottaa kuvat mukaan kotiin seinälle ripustettaviksi.

Tykkään kovasti myös siitä, että lähes joka kirjaan on upotettu aikuisille pieniä vitsejä. Tässä kirjassa ikkunalautaa koristaa kyltillä merkitty tähtianis, kun Siiri ja isi katselevat tähtiä. Suosikkini Mervin vitseistä on kuitenkin en-muista-missä-Siirissä oleva ruokapöytään nostettu levitepaketti, jonka kyljessä lukee Voi ei.

IMG_0150

Siiri ja kadonnut tähti

Teksti: Tiina Nopola

Kuvitus: Mervi Lindman

Kustantaja: Tammi, 2014

Mistä: lahjana saatu