Päivä eläinten rautateillä

Harvaa kirjasarjaa on meillä luettu yhtä ahkerasti kuin Sharon Renttan Päivä eläinten… -kirjoja. Matkakuumeiset lapsemme ovat viime aikoina halunneet lukea yhä uudestaan ja uudestaan sarjaan kuuluvaa Päivä eläinten lentoasemalla -kirjaa, ja minun on myönnettävä, että huokaisin helpotuksesta, kun sarjasta ilmestyi uusi osa, Päivä eläinten rautateillä (Mäkelä 2017). Nyt pääsisin välillä lukemaan jotain toistakin tarinaa!

Kirjassa Leevi-poika ja hänen pappansa rakastavat junia. Pappa on jopa ollut veturinkuljettaja, ja sellaiseksi haluaa myös Leevi.

Leevi ja pappa myös matkustavat junilla. Matkalla voi sattua kaikenlaista: junat voivat olla myöhässä, ja toiset matkustajat eivät aina käyttäydy huomaavaisesti. Eräänä päivänä, kun Leevi ja pappa ovat matkalla merenrannalle, juna ei lähdekään liikkeelle, sillä se tarvitsisi uuden kuljettajan. Nyt koittaa papan ja Leevin tähtihetki – juuri he pääsevät ohjaamaan junaa! Lopussa odottaa mieluinen palkinto, uimaranta ja jäätelö.

Lapsemme tykkäävät kirjasta kovasti. Kaikenlaisia menopelejä rakastava kolmivuotiaamme intoilee kirjan junista, ja matkakuumeista viisivuotiastamme kirja auttaa kaukokaipuussa.

Tämä kirja, kuten muutkin Renttan kirjat, yhdistelee mukavasti tietoa ja kerronnallisuutta. Lapset oppivat uutta esimerkiksi eri junatyypeistä ja hyvistä käytöstavoista junassa. Meillä on kirjan alku- ja keskikohdissa ensimmäisillä lukukerroilla pientä hämmennystä kirjan tarinankuljetuksen kanssa. Emme meinaa saada selvää, kertooko tarina yhdestä vai monesta matkasta, ja minkä junan kyytiin päähenkilöt oikein kiipeävätkään.

Kuvituksessa on edellisten osien tapaan runsaasti kivoja yksityiskohtia. Lasten riemuksi tarinassa seikkailee statisteina myös edellisistä kirjoista tuttuja hahmoja, joita lapset rakastavat bongailla sivuilta. Yllä olevassa kuvassa esimerkiksi on tuttuja hahmoja tungokseen asti.

Päivä eläinten rautateillä on hyvä kirja lapsia kiehtovasta aihepiiristä, ja luemme sen varmasti aivan puhki tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina. Silti minusta tuntuu, että kirjasta pikkuisen puuttuu monissa aiemmissa osissa ollutta särmää. Vitsit eivät ole ihan yhtä hauskoja, eikä aiheen käsittely ihan yhtä kiehtovaa kuin useissa aiemmissa kirjoissa.

Kirjasta myös puuttuu monissa sarjan muissa kirjoissa ilahduttanut vakielementti, lista tarpeellisista tarvikkeista (esim. minkälaisia keksejä rakennusmiehet tykkäävät syödä tai minkälaisia välineitä lääkärit tarvitsevat työssään). Se on suuri harmi, sillä se on ollut yksi kaikkein tärkeimmistä kohdista muissa kirjoissa!

Päivä eläinten rautateillä
Teksti ja kuvitus: Sharon Rentta (suom. Terhi Leskinen)
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Kerro satu, Tatu

Olen kirjahullu, ja niin ovat lapsenikin. Kiitos kaikille ylemmille voimille tästä! Innostun aina, kun löydän (lasten)kirjan, joka kertoo lukemisen ja tarinoiden voimasta. Jeanne Willisin ja Holly Clifton-Brownin Kerro satu, Tatu (Mäkelä, 2017) on kertomus tytöstä ja hänen pehmoleijonastaan, ikävästä ja satujen tärkeydestä.

Tyttö kertoo leijonalle joka ilta iltasaduksi tarinoita omasta elämästään, kunnes eräänä päivänä häntä ei enää näy. Onko hän kasvanut liian isoksi tarinoimaan, miettii leijona, ja kaipaa tarinoita.

Leijonan ei auta muu kuin sepittää oma tarina. Se kertoo leijonaa kaipaavasta tytöstä, joka palaa leijonan luo ja haluaa kuulla tarinan. Kerro satu, Tatu, tyttö pyytää, ja Tatu-leijona kertoo tarinoita tytön ja leijonan yhteisistä seikkailuista. Kaikilla on onnellinen loppu!

Kerro satu, Tatu on vähäsanainen kirja, joka lyhyytensä vuoksi sopii hyvin myös ihan pienimmillekin tarinoiden ystäville. Parhaiten sen sanoma aukeaa kuitenkin varmaan hiukkasen isommille kuulijoille, 3-, 4- ja 5-vuotiaille.

Tämä on oikein hyvä tällainen peruskuvakirja, jollaisia lainaamme aina kirjastosta läjäpäin. Tykkään siitä, miten tarina korostaa mielikuvituksen voimaa ja tarinoiden tärkeyttä, ja miten päähenkilö lohduttaa itseään tarinoimalla.

Omassa elämässämme olen nähnyt tarinoiden mahdin esimerkiksi lukuisina arkiaamuina. Uhmaikäisemme ei aina halua mennä hoitoon eikä varsinkaan kävellä hoitomatkaa. Yhtenä pakkasaamuna tuskailin keskellä suojatietä jäkittävän kolmivuotiaan kanssa, kunnes keksin houkutella häntä liikkeelle tarinalla. Jos liikut reippaasti eteenpäin, saat kuulla kertomuksen kahdesta ihanasta lapsesta ja heidän ihanasta aamustaan, aloitin. Lapsi singahti liikkeelle kuin ammus, ja loppumatka meni kuin siivillä. Siitä lähtien olen vauhdittanut tarinoilla kaikkia vaikeita aamuja, ja joitakin helppojakin.

Holly Clifton-Brownin kuvitus on herttaista ja lapsiin vetoavaa. Hahmoilla on suuret pallopäät, oikein lapsekkaat ja suloiset. Tatu-leijona on tosi söötin näköinen!

Aukeamat ovat rauhallisia, ja niillä tapahtuu vain vähän. Senkin puolesta tämä kirja sopii pienillekin lukijoille, sellaisille jotka juuri siirtyvät kartonkisivuisista kirjoista “oikeisiin” kirjoihin.

Jos etsit kirjoja lukemisen ja kirjojen voimasta, muista myös nämä: Ritari joka ei halunnut taistella on tuoreehko, hauska tarina, jossa kirjallisuus voittaa sotaisuuden. Roald Dahlin klassikko Matilda on aivan ihana, mutta suunnattu isommille lapsille kuin tämä. Meillä on ollut nyt muutaman kerran lainassa myös Julia Donaldsonin ja Sara Ogilvien tuore Etsiväkoira Ella (Mäkelä 2017) jossa Ella-koira selvittää kadonneiden kirjojen arvoitusta. Suositus myös sille!

Kerro satu, Tatu
Teksti: Jeanne Willis (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Holly Clifton-Brown
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2017
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta

Karhu joka sanoi Pöö!

Olen David Walliamsin ihailija. Rakastan hänen komediasarjojaan (varsinkin Pikku-Britanniaa) ja hänen nuortenkirjoissaan on mahtavia oivalluksia ja hyvää huumoria. Walliams on kirjoittanut myös kuvakirjatekstejä, joista en oikein osaa olla mitään yksiselitteistä mieltä. (Lue vaikka postaukseni Gangsterimummi-kirjasta ja Lievästi ärsyttävästä norsusta)

Walliamsilta on nyt ilmestynyt uusi kirja suomeksi, Karhu joka sanoi Pöö! (Mäkelä, 2017). Kirja kertoo maailman huipulla asuvasta jääkarhunpennusta, joka mielipuuhaa on isompien pelottelu. Pentu nauraa katketakseen, kun isot säikähtävät sen huutaessa Pöö!

Eräänä päivänä jääkarhun kotiin Pohjoisnavalle saapuu kuvausryhmä tekemään tv-ohjelmaa. Kaikki eläimet valmistautuvat omalla tavallaan ryhmän kohtaamiseen – ja jääkarhunpentu käy pelottelemassa niitä kaikkia. Illan koittaessa se kohtaa viimein myös kuvausryhmän ihmiset, ja käy tietenkin säikäyttämässä myös heidät. Ihmiset suuttuvat ja päättävät jättää koko kuvaukset kesken. Toiset eläimet suivaantuvat pikku jääkarhulle ja antavat sen maistaa omaa lääkettään. Pentu ottaa opikseen – tai sitten ei.

Aikuisena ja kasvattajana minun on vaikea olla täysin sydämin mukana näissä Walliamsin tarinoissa häiriköistä, jotka käyttäytyvät ikävästi toisia kohtaan. Walliamsin ensimmäisen kuvakirjan “lievästi ärsyttävä norsu” oli minusta ihan törkeän ärsyttävä norsu, eikä tämä säikyttelevä jääkarhunpentukaan nyt ole sellainen lapsi, joka ensimmäisenä saa aikuisten sydämet heltymään.

MUTTA. Tämähän ei ole kirja aikuisille. Tämä on lastenkirja. Luin talvemmalla Imagesta Riikka Pulkkisen juttua lastenkirjallisuudesta, jossa hän pohti myös sitä, miksi lastenkirjallisuuden pitäisi kasvattaa. Eihän aikuistenkaan kirjallisuus tee sitä! Tämäkään kirja ei ole normatiivinen opas siihen, miten siivon lapsen pitäisi käyttäytyä, vaan kuvaus sellaisesta käytöksestä, jota monet lapset tavalla tai toisella harrastavat. Miksi lapset jatkavat sellaista käytöstä, joka ärsyttää aikuisia? Koska se tuntuu heistä hyvältä. JA lapsista on ilahduttavaa (ja myös vähän hämmentävää) lukea vaihteeksi sellaisista lapsista, jotka eivät käyttäydy koko ajan enkelimäisesti.

Tony Rossin (“taiteilijaneron”, kuten kirjan kansi lupaa) kuvitus on tässä kirjassa parhaimmillaan. Ross on luonut ilmeikkäitä eläimiä ja saanut sinänsä yksitotisen miljöön, jäätikön, näyttämään hienolta.

Karhu joka sanoi Pöö! (alk. The Bear Who Went Boo!)
Teksti: David Walliams (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kuvakirja rohkeudesta: Kyllä, sanoi koala

Rohkeus ja itsensä likoon laittaminen ovat olleet perheessämme ajankohtaisia aiheita viime viikkoina, kun esikoisemme on käynyt uimakoulua ja harjoitellut sukeltamista.  Uskaltamista käsittelee myös Rachel Brightin ja Jim Fieldin Kyllä, sanoi koala -kirja (Mäkelä, 2017) joka onkin hyvä apukeino aiheen käsittelemiseen.

Kyllä, sanoi koala on runomuotoinen tarina pehmoisesta Kalle-koalasta, joka rakastaa joutenoloa. Sen oma kotioksa onkin mitä parhain paikka laiskotteluun, mutta alhaalla maan pinnalla käy kiireinen, äänekäs kuhina. Eräänä päivänä toiset eläimet kutsuvat Kallea tulemaan alas ja tekemään jotain uutta. Kalle ei halua eikä uskalla, vaikka toisilla näyttääkin olevan hauskaa.

“Arkajalan elämässä samat jutut toistuu aina. / Samat oksat, samat lehdet arkena ja sunnuntaina.”

Lopulta Kalle joutuu kohtaamaan muutoksen väkisin, kun tikka hakkaa sen kotipuun kahtia – ja Kalle huomaa, että uusi ei olekaan yhtään niin pelottavaa kuin miltä se ennakkoon vaikutti.

Kyllä, sanoi koala -kirjassa päähenkilö tekee ihan konkreettisesti hypyn tuntemattomaan – ja siitä seuraa pelkkää hyvää! Muutosta ei ole aikuisenkaan helppo kohdata, ja tämän kirjan seurassa on kiva pohtia, mikä siinä uudessa tai tuntemattomassa niin pelottaa. Tarinan aihe – uskallus – on siis hieno, mutta kirjan kerronta jää hiukan ohueksi. Joku pieni särmä tekisi sille terää.

Tämä on jo toinen tämän kevään kirja, jossa on Jim Fieldin kuvitus. Olemme lueskelleet myös Karhu ja kaniini -kirjaa, jonka Field on kuvittanut. Kuvitus onkin Kyllä, sanoi Koala -kirjan suuri vahvuus. Ihailen Fieldin hienoa kynänjälkeä ja ihanaa koalahahmoa, joka on oikein halittavan suloinen.

Kyllä, sanoi koala (alk. The Koala Who Could)
Teksti: Rachel Bright (suom. Katariina Kallio)
Kuvitus: Jim Field
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Pääsenkö minäkin mukaan?

Onko sinun lapsesi jäänyt toisten lasten leikkien ulkopuolelle? Tai jättänyt ottamatta muita omaan leikkiinsä? John Kellyn ja Steph Laberisin Pääsenkö minäkin mukaan (Mäkelä, 2017) käsittelee tärkeää aihetta ja tekee sen saarnaamatta ja huumorintajuisesti.

Kirja kertoo ankasta, joka haluaisi saada uusia ystäviä. Se pyrkii mukaan toisten eläinten kerhoihin, mutta yksi toisensa jälkeen muut eläimet esittävät sille pääsyvaatimuksia, joihin ankka ei yllä. Vaikka se on pannut päähänsä leijonanharjaa muistuttavan pörrön, se ei osaa karjua, eikä sihistä käärmeen toiveiden mukaisesti, eikä pysty muistamaan ulkoa norsun vaatimaa tehtävää.  Lopulta ankka päättää perustaa oman kerhon, johon kaikki ovat tervetulleita. Kerhosta tuleekin todella suosittu.

Tärkeää, vakavaa aihetta on kirjassa käsitelty hauskalla ja kevyellä tavalla, joka vetoaa lapsiin. Kirja ei paasaa, vaan saa hyväntuulisella otteellaan lapset innostettua mukaan. Hyvä, sillä tämä on oikeasti tärkeää ajateltavaa lapsille. Miltä tuntuisi itsestä, jos jäisi leikin ulkopuolelle? Kaikki eivät ole samanlaisia, mutta erilaisuus ei haittaa, kirja muistuttaa. Pääsenkö minäkin mukaan? on sen verran kevyt ja rento, etten ehkä ihan uskonut sen tehoon etukäteen, mutta herkkä viisivuotiaamme kyllä pohtii sen sanomaa vakavana ja tahtoo kuulla tarinan ilta illan jälkeen iltasatuna.

Pääsenkö minäkin mukaan? hyppäsi silmääni kansikuvansa perusteella jo talvella kustantajan luettelosta. Kirjan kuvitus on hauska ja reipas, ja värit kirkkaita. Tykkäämme etenkin suurista huutokuvista.

Kiusaamisesta ja leikeistä ulos jättämisestä kertoo hienosti myös kotimainen, tuore Näkymätön-kirja.

Pääsenkö minäkin mukaan? (alk. Can I Join Your Club?)
Teksti: John Kelly (suom. Terhi Leskinen)
Kuvitus: Steph Laberis
Kustantaja: Mäkelä, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Pukkien pikku pila

img_1234

Moni tuntee klassikkosadun kolmesta pikku pukista, jotka ylittivät siltaa. Jeanne Willisin ja Tony Rossin Pukkien pikku pila (Mäkelä, 2016) muuntelee tätä tuttua satua ajankohtaisella tavalla.

img_1235

Pikku pukkeja on nyt kaksi, Kili Pukkinen ja sen kaveri Vilpertti. Kili Pukkinen löytää kännykän ja pitää sen itsellään salaa vanhemmilta. Vilpertti innostuu hyödyntämään löytöä, ja kaverukset räpsivät kuvia, pelailevat ja soittavat pilasoittoja. Kännykästä löytyy myös Trolli Peikkolan numero, johon lapset päättävät kilien koston hengessä lähettää herjaavia viestejä.

img_1236

Lopulta lapset innostuvat ihan peikkojen luolalle asti. Sieltä ei löydykään suurta ja kaameaa trollia, vaan itkevä pieni tyttö. “Minä sain aivan kauhean tekstarin! — Mitkä hirviöt niitä voi lähettää?” Kilit joutuvat myöntämään, että niinku… me. Lopuksi asia sovitaan ja kaikki jäävät hyvälle mielelle.

img_1237

Pukkien pikku pila on hyvä kannanotto kiusaamiseen. Nettikiusaaminen on ollut viime aikoina mediassa esillä, joten aihe on päivänpolttava. Omalta koneeltaan tai omalta puhelimeltaan on helppo huudella ilkeyksiä ilman että joutuu ajattelemaan seurauksia.

Aihe on siis äärimmäisen tärkeä, mutta tietyllä tavalla juuri kuvakirjan aiheeksi vähän jännä – kuvakirjojahan lukevat eniten alle kouluikäiset, useimmiten kännykättömät, lapset. Toisaalta eka-tokaluokkalaisetkin jaksavat varmaan tällaista tarinaa vielä kuunnella? Kannatan kyllä sinänsä kaikkia sellaisia tarinoita, jotka auttavat lapsia ymmärtämään, miksei ketään saa kiusata ja miltä sellainen voi tuntua. Myötätunnon oppiminen on tärkeimpiä oppitunteja lapselle.

img_1240

Lapsemme kuuntelivat kirjan kiusaamisasiaa alahuulet väpättäen. Kolme- ja viisivuotialllamme ei tietenkään ole kännykkää, joten kirjan kaikki selfie- ja tekstarijutut menivät heiltä ihan yli. Sen sijaan seurasin ihastuneena, kuinka varsinkin viisivuotiaamme otti vahvasti kantaa kiusaamiseen. Ei saa kiusata, sellaisesta tulee paha mieli, päätimme lukuhetken yhdessä.

img_1241

Kuvittaja Tony Ross on maineikas klassikko, joka on tehnyt kuvituksia mm. rakastamiini David Walliamsin kirjoihin. Häpeäkseni en ole koskaan ihan täysin syttynyt hänen tyylistään. Pukkien pikku pilan kuvituksessa minua ilahduttivat eniten vaikuttavan näköiset hirviöt.

Pukkien pikku pila (alk. Troll Stinks)
Teksti: Jeanne Willis (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Karhun uudet naapurit

img_0814

Ihastuimme lasten kanssa kirjailija Ciara Floodiin hänen mahtavan Täydellinen eväsretki -kirjansa kautta. Syksyn kirjamessuilla silmiini osui Floodin aiempi teos Karhun uudet naapurit (Mäkelä, 2015) ja pakkohan se oli hankkia itselle. Emmekä todellakaan joutuneet pettymään tämän kirjan seurassa!

img_0815

Sillä Karhun uudet naapurit on viihdyttävä ja hauskannäköinen kirja koko perheen makuun. Kirjassa karhun naapuriin muuttaa uudet asukkaat, kanit, joilla on yhtenään asiaa karhulle. Olisiko kirjoja, hunajaa, apua polttopuiden pilkkomiseen? Ei, ei ja ei.  Karhu ei tahdo tulla häirityksi eikä halua jakaa omastaan. Kanit jättävät lopulta karhun rauhaan, kunnes eräänä päivänä oveen koputetaan taas. Puput eivät tällä kertaa tahdo mitään karhulta, vaan ovat jättäneet tälle hunajakakkua, polttopuita, kirjan ja kivan kirjeen. Karhu nauttii korin antimista, mutta illalla ei tulekaan uni. Karhu huomaa olevansa yksinäinen, ensimmäistä kertaa elämässään. Niinpä se vastaa hyvään hyvällä, lataa kelkan täyteen kaikkea, mitä kanit ovat toivoneet, ja siitä alkaa hieno ystävyys.

img_0818

Kroonisen univelkaisena ihmisenä (ja äitinä…) tunnistan itsessäni äkeän ja epäsosiaalisen karhun, jonka hermot eivät meinaa aina kestää pienten, vikkelien olentojen tempauksia. Samalla sydämeni heltyy lannistumattoman hyväntuulisten, epäitsekkäiden pupujen vaiheista.

img_0816

Karhun ovimattokin sen sanoo: Suksi kuuseen.

Tämän kirjan seurassa on hyvä ottaa lasten kanssa puheeksi itsekkyys ja sen seuraukset. Tuleeko sellainen onnelliseksi, joka pitää kaiken omistamansa vain itsellään? Voisiko suurempi onni seurata siitä, että jakaisi muillekin omastaan?

img_0817

Kuvitusjälki on hienoa. Eläimillä on mainiot ilmeet, joihin aikuisenkin on helppo samastua. Kuvissa on nokkelia yksityiskohtia ja hauskoja tilanteita. Tätä kirjaa katselee todella mielellään!

img_0820

Lapsemme pökräävät naurusta aina tämän kuvan kohdalla.

Karhun uudet naapurit
Teksti ja kuvitus: Ciara Flood
Kustantaja: Mäkelä, 2015
Mistä: omasta hyllystä