Kuvakirjoja vauvan tulosta perheeseen

Kun meille aikoinaan odotettiin toista lasta, varasin kirjastosta ja kirjakaupasta arsenaalin kirjoja, joiden avulla valmistelin silloin alle kaksivuotiasta esikoistamme vauvan tuloon. Kirjoja löytyikin ihan mukavasti, mutta olin hiukan pettynyt siihen, miten ne kaikki tuntuivat toistelevan samaa kaavaa ja samaa draaman kaarta.

Nyt meille ei enää tule yhtään vauvaa, mutta tykkäämme kyllä aina silloin tällöin lueskella vauvojen tulosta kertovia kirjoja, varsinkin kun viime aikoina on ilmestynyt pari oikein virkeää kirjaa vauvan syntymästä ja isosisarukseksi tulemisesta. Sekä Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneo (S&S, 2016) että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus (WSOY, 2017) poikkeavat hauskalla tavalla perinteisimmistä “meille tulee vauva” -kuvakirjoista .
img_0905

Olemme lainanneet Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneon kirjastosta jo muutaman kerran. Kirja ilahduttaa superhienolla kuvituksellaan ja eri suuntiin rönsyilevällä, mielikuvitusta kutkuttavalla nonsense-tarinallaan.

img_0908

Itä-Borneo on kirja lasten tavallisesta päivästä ja siitä, mistä vauvat tulevat. Eräänä iltapäivänä, kun isä Karhula tulee hakemaan lapsiaan päiväkodissa, häntä odottaa myös sarja kysymyksiä: mistä vauvat tulevat ja miten ne päätyvät äidin vatsaan?

Isä pakkaa lapset polkupyörän kyytiin ja vastaa kysymyksiin – mutta omalla tavallaan. Tuuli kuljettaa vauvansiemeniä, joita äiti voi vahingossa nielaista, ja vauvat ovat ennen syntymäänsä Itä-Borneossa (siitä kirjalle nimi) jolleivät joudu ikävään Haaparantaan syömään eineslihapullia. Tarinaa riittää koko kotimatkaksi.

img_0910

Rakastan kirjan rentoa, humoristista otetta ja letkeää tarinankerrontaa. Ensimmäisellä lukukerralla mietin silti, onko kirjan hölynpöly vauvojen alkuperästä oikeasti tarpeen. Onko tämä nyt vain nykyversio marjapuskan alta löydetyistä vauvoista tai haikaran tuomista lapsista?

Mutta toisaalta, laskemmehan me luikuria mistä tahansa muustakin aiheesta, miksei sitten lasten saamisesta! Minulle on kuitenkin tärkeää, että omat lapsemme tietävät mistä lapset tulevat, lapsentasoisesti kerrottuna totta kai.

img_0911

Kirjan esittämä tilanne on todenmakuinen: vakavista, suurista aiheista ei ainakaan meillä keskustella koskaan kodin rauhassa, siinä sohvalla vierekkäin istuen, vaan ne tulevat lapsen mieleen bussissa, ruokakaupassa tai ravintolan pöydässä. Ja se on ihan ok. Itse olen päässyt selittämään kolmivuotiaalle täpötäydessä junassa, miten ne lapset oikein tulevat.

Virkistävää muuten, että tässä kirjassa isi on vaihteeksi laitettu kysymysprässiin! Kaikkineen kirja on hyvin eletyn elämän oloinen; voisin kuvitella, että tarinat olisivat voineet syntyä tarinoimishaluisen isän oikeasti lapsilleen kertomina. Isihuumori kunniaan!

img_0912

Kuvitus on moderni, pelkistetty ja hauska, kertakaikkisen hieno. Tykkäämme kaikki katsella Itä-Borneon kuvia – näitä olisi kiva saada postikortteina tai vaikka lakanoihin lapselle, jooko! Meillä on onneksi kustantajan ystävämyynnistä siepatut täytettävät julisteet, joihin voi kirjoittaa tietoja lapsesta. Ne ovatkin olleet tosi rakkaat lapsillemme.

Kirjastosta lainaamamme Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus ilahduttaa minua monella tavalla. Sen tarina on raikas ja huumorintajuinen, ja kuvitus reipas.

Villiinan perheeseen, johon kuuluu Villiinan lisäksi äiti ja mamma, on tulossa vauva, ja se hiukan harmittaa tyttöä. Eräänä päivänä Villiina kompastuu kotiovella odottavaan vauvapakkaukseen – ja säikähtää. Pakkauksesta puuttuu vauva! Onko Villiina hukannut sen? Villiina lähtee kaverinsa Jimin kanssa etsimään vauvaa, mutta löytääkin vain mummon.

Mummo lohduttaa, että vauva ei ole kadonnut mihinkään, vaan kasvaa yhä äidin mahassa. Mummo myös järjestää Villiinalle oman isosiskopakkauksen, mikä onkin muuten loistava ajatus!

Kirja käsittelee huumorintajuisesti tunteita, joita isompi sisarus joutuu käymään läpi vauvan tullessa perheeseen. Ei ole helppoa olla pieni ja iso yhtä aikaa! (Luulen, että juuri tästä syytä tuore eskarilaisemme tykkää tästä kirjasta niin kovasti, sillä hän käy näitä samoja tuntemuksia läpi oman elämänmuutoksensa yhteydessä.) Vauva muuttaa esikoisen roolia perheessä, ja mustasukkaisuudelta on vaikea välttyä. Onneksi Villiinalla on mummo, jonka kanssa voi käsitellä aihetta!

Tykkään kirjassa myös siitä, että Villiina on sateenkaariperheen lapsi – hänellä on äiti ja mamma – mutta asiaa ei sen suuremmin alleviivata. Mahtavaa, että kuvakirjoissa esitellään erilaisia perhemalleja ja muutenkin erilaisuutta.

PS. Rakastan kirjoja, joiden sisäkansien eteen on nähty vaivaa. Villiinan sisäkannet näyttävät kaksi eri tilannetta jäätelöauton vierailusta. Tarkkasilmäinen viisivuotiaamme tykkää myös etsiä näistä eroja.

Jos kaipaat lisälukemista vauvan tulosta perheeseen ja isosiskoksi tai -veljeksi tulemisesta, muista myös nämä kotimaiset kirjat: Sanna Pelliccionin Onni-pojasta tulee isoveli ja Kristiina Louhen kirjat Aino ja pakkasen poika ja Tomppa ja piimänakki.

 

 

Advertisements

Kadonnut äitini

Käsi ylös kaikki, jotka eivät ole tunteneet syyllisyyttä riideltyään lasten kuullen.

Kovin moni käsi ei tainnut nousta.

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S&S, 2017) on koskettava kirja, joka pohtii lapsen pelkoja päivänä aikuisten riidan jälkeen.

Kirjassa nimettömäksi jäävä minäkertoja herää yöllä aikuisten riitelyyn peloissaan ja yksin. Seuraavana päivänä äiti on kadonnut, mutta päähenkilön luokse ilmestyy omituinen koira nimeltä Nalle, joka vuoroin kaipaa lohdutusta, vuoroin riehuu ja raivoaa.

“Äiti oli kadonnut, koska hän ei halunnut enää mitään. Hän ei halunnut ripustaa minun sukkiani narulle kuivumaan eikä laittaa niitä pyykkikoneeseen. Äiti ei halunnut edes nähdä yhtään sukkaa enää. Äiti ei enää jaksanut imuroida keittiön mattoa, jolle oli varissut murusia minun näkkileivästäni. Eikä äiti halunnut pyyhkiä pöydältä enää yhtäkään jugurttipisaraa iltapalan jälkeen tai kaivaa minun pikkuautojani sohvan alta.”

Äiti ei ehkä palaa takaisin, vaikka kirjan viimeisessä kuvassa lapsi onkin päässyt äidin syliin.

Tämä kaunis kirja pureutuu lapsen tuntemuksiin herkästi ja hienosti. Pelottaa, kun joutuu todistamaan vanhempien riitaa ja kuulee äidin tuskastumisen arkisiin askareisiin. Rakastaakohan äiti enää? Oliko se lapsen vika, että äiti suuttui ja katosi?

Kadonnut äiti -kirjan teema ei ole helpoimmasta päästä, eikä myöskään kirjan tapa käsitellä aihetta. Kirja ei kerro suoraan, mitä lopulta tapahtuu. Lapsen tunteita käsitellään ennen kaikkea mielikuvituskoiran kautta – tämäkään ei ole simppelein ratkaisu lapselle ymmärrettäväksi.

Löydän itseni heijastelemasta omaa kiireistä, väsynyttä ja ajoittain aika kiukkuistakin elämäntilannettani kirjan kertomukseen. Miltä lapsistamme tuntuu? Ovatko he peloissaan, kun minä olen niin äksy? Äitienpäiväkin on edessä, ja minulle se on sellainen vuosittainen merkkipaalu, joka pysäyttää pohtimaan omaa vanhemmuutta, vahvuuksineen ja riittämättömyyden tuntemuksineen.

Mietin myös, onko tämä varsinainen lastenkirja ollenkaan, vai kuvakirja aikuisille? En ehkä lukisi tätä esimerkiksi vanhempien eron pyörteissä oleville lapsille, sillä kirja ei tarjoa heille juuri lohtua, ennemminkin juuri vertaistukea aikuisille.

En ole lukenut tätä kirjaa vielä lastemme kanssa, sillä tuntuu, että se on parempi säästää johonkin vähän rauhallisempaan kohtaa elämää.Ehkä minua myös oman äitini (onneksi vasta aikuisena) menettäneenä riipaisee tämä äidin menettäminen aihepiirinä, ja haluan säästellä lapsiamme siltä. Kuopus kuitenkin nappasi kirjan tietokoneeni päältä ja halusi, että lukisimme sen iltasaduksi. Sanoin, että säästetään se myöhemmäksi, että se on vähän surullinen iltasaduksi. Esikoinen kommentoi: “Jos sinä kirjoitat siitä, niin kirjoita se iloisemmaksi samalla!” Tämän kommentin myötä mietimme yhdessä sitä, pitääkö kaikkien kirjojen olla hauskoja ja iloisia, vai olisiko hyvä välillä myös lukea surullisia tai kiukkuisia kirjoja. Jospa sellaiset auttaisivat meitä ymmärtämään jotain lisää itsestämme ja ympäristöstämme.

Olemme lukeneet Hannamari Ruohosen kuvittamia Niilo leipoo- ja Sehän on Pikkuapina-kirjoja tosi ahkerasti, ja siltäkin kannalta oli kiva päästä tutustumaan tähän Ruohosen uutuuteen. Lapset tunnistivat kuvitustyylin heti kannesta, ja lopulta kävin takavarikoimassa kirjan kuopuksen sängystä tänä iltana. “Äiti kyllä mä saan pitää tämän, kun nää kuvat on niin hienoja.” Niin ovat, äidinkin mielestä tosi hienoja.

Kadonnut äitini
Teksti ja kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kurre Keikari ja popcornit

Sanna Tahvanaisen ja Lena Frölander-Ulfin Kurre Keikari ja popcornit (S&S, 2017) on pikkuinen kirja, joka kertoo ahneudesta.

Kurre Keikari tunnetaan hienosta vaatteistaan, joiden veroisia ei ole kenelläkään koko Lontoossa, Kurren kotikaupungissa. Tämä puiston tyylikkäin orava pitää aarteenaan kultakelloa, perintökalua.

Eräänä päivänä puistokävelyllä Kurre löytää puistonpenkin alta jotain valkoista ja ihanaa.  Se on popkornia, ja sitä on pakko saada lisää. Onneksi puistossa kulkee popkornikauppias – mutta voi, herkku on maksullista, eikä Kurrella ole rahaa. Kaikki on mennyt vaatteisiin! Kurre keksii repiä asustaan kultanapit irti, jotta se saa himoitsemaansa herkkua. Popkorni on yhtä hyvää kuin aiemminkin, mutta loppuu ennen pitkää. On jano ja mahaan koskee, mutta lisää on saatava.

Kurre luopuu lopuistakin vaatteistaan ja tärkeästä perintökellostaan, jotta saisi lisää. Kurren ystävä Rotta löytää Kurren lopulta maasta makaamasta. Rotta ottaa Kurren mukaansa ja herättelee tätä tajuamaan tilansa. “Vaatteet ovat ehkä hienoimmillaan silloin kun ne ovat uusia”, Rotta sanoo. “Ystävyyden laita on päinvastoin.”

Minulla on pieniä vaikeuksia päästä perille siitä, mikä kirjan perimmäinen sanoma on. Ehkä se, että ystävyys kaiken voittaa, eikä ystävyydessä ei ole kyse ulkoisista seikoista, kuten vaatteista. Kurre esitellään melko itsekkäänä olentona, joka himoitsee hienoja vaatteita ja esineitä sekä yltäkylläisesti herkkuja. Onneksi sillä on kuitenkin ystävänä rotta, joka välittää siitä puutteista huolimatta. Ystävyys paranee vanhetessaan, kuten rotta lopussa muistuttaa.

Tarina on aikuisen korvaan hiukan synkkä ja saa ajattelemaan kaikenlaisia addiktioita alkoholismista huumeriippuvuuteen. Varsinkin lopun kohta, jossa Kurre on luopunut vaatteistaankin ja makaa sateessa maassa, teki minulle vähän huonon olon. Lapset kuuntelivat vakavana, mutta heillä ei tietenkään (onneksi) ole sellaista viitekehystä kuin aikuisella tulkita tällaista katuojaan joutumista. Lapsille kyllä on hyvin tuttua herkkujen liiallinen ahmiminen esimerkiksi synttäreillä. Ei ole ollut yksi kerta eikä kaksikaan, kun olemme joutuneet käymään tiukkaa vääntöä herkkujen määrästä.

Kuvitus on ihanalla tavalla omansa näköistä, ja pysähdymme lasten kanssa katselemaan hienoa jälkeä. Lena Frölander-Ulfin omintakeinen kuvitustyyli on meille ennestään tuttua tuoreehkosta Minä, Muru ja metsä -kirjasta.

Kurre Keikari ja popcornit
Teksti: Sanna Tahvanainen
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Onnenkuplia

onnenkuplia

Hyvää äitienpäivää! Luen nyt kirjaa, joka sopii loistavasti tuoreille äideille. Hanna Lundströmin ja Maija Hurmeen Onnen kuplia (S&S, 2016) on lapsen ensimmäinen runokirja, joka sisältää ilahduttavia runoja taaperon arkisesta elämästä.

onnen2

Jo kirjan avausruno Tahnamato tekee minusta fanin. Mitä tapahtuu, kun hammastahnaa puristaa tuubista ulos? No tahnamato, tuo liukas liero, karkaa omille teilleen. “Vaan miten se putkahti ulos? Tässä on kauhea tulos: mato hurjan tahmainen on seitsemän metrin mittainen!

onnen3

Runoissa ihmetellään maailmaa lapsen kanssa, lapsen silmin. Miltä tuntuu rutistaa sanomalehteä, seurata ensilunta tai läträtä kylvyssä? Runojen tuokiokuvat ovat aivan ihastuttavia, samoin Maija Hurmeen herkät ja huumorintajuiset kuvat. Tittamari Marttinen on hienosti runoillut lorut suomeksi.

Tällainen ihana pieni kirja sopii loistavasti esimerkiksi ristiäis- tai yksivuotialahjaksi. Lastenrunoja täytyy minusta löytyä ihan jokaisen lapsiperheen hyllystä, yleissivistyksen ja kielenkehityksen kannalta, sekä tietenkin siksi, että loruttelu on niin kivaa.

onnen4

Iso plussa muuten myös kuvissa vilahtavasta kestovaipasta!

Onnen kuplia
Teksti: Hanna Lundström (suom. Tittamari Marttinen)
Kuvitus: Maija Hurme
Kustantaja: Kustantamo S&S
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Prinsessavärityskirja

IMG_5203

Kun googlaa termin “prinsessaikä”, yhtenä ensimmäisistä tärpeistä on “Miksi et kestä tyttäresi prinsessaikää”?

Kestänhän minä, omilla ehdoillani. Vaikeinta minun on kestää prinsessamaailmassa kapeaa naiskuvaa ja sitä, että niiden täytyy mennä niin kauheasti naimisiin. Ainoana tulevaisuuden tavoitteena on löytää mies ja sen kautta onni, ja sen prinsessat tavoittavat olemalla kauniita, laittautuneita ja hoikkia.

Mutta prinsessoja sinänsä vastaan minulla ei ole mitään. Ilahduin suuresti Sanna Manderin uudesta Prinsessavärityskirjasta (S & S, 2016), jossa prinsessat ovat ihan mitä tahtovat. Punkkareita ja monstereita, toimareita ja seiloreita. Ja on poikaprinsessakin!

Katsokaa nyt näitä kuvia! On ainakin naiskuvaa, josta valita. Tyllejä ja rillejä, voimaa ja herkkyyttä. Minun tekisi mieli kuvata kaikki tämän värityskirjan sivut, kun en pysty päättämään, mistä prinsessoista tykkään kaikkein eniten.

Jos edellisestä ei vielä käynyt selville, niin minä fanitan tätä värityskirjaa ihan tosissani. Se on feministinen ja katu-uskottava, krumeluuriton mutta tyylikäs. Kirja on niin hipster kuin vain prinsessojen voi ikinä kuvitella olevan. Prinsessavärityskirja on niin hieno, että raaskiiko tätä edes värittää? Saako tämän antaa lapsen käsiin, vai pitäisikö sitä vain ihastella femakkokavereiden kanssa? (Saa, ja nyt se pääsi myös Disney on Iceen lapsen kanssa.)

IMG_5325

Totuushan on, että nelivuotiaan tytön kanssa ei voi välttää prinsessoja, vaaleanpunaisuutta ja röyhelöitä. Se on kehitysvaihe, joka on käytävä läpi, oli vanhemman oma esteettinen käsitys tai naiskuva sen mukainen tai ei. Ainoa, mitä voi tehdä, on tarjota myös muita vaihtoehtoja. Niin kuin tällaisen kivan Prinsessavärityskirjan.

IMG_5321

Se on kyllä näistäkin prinsessoista sanottava, että ne edustavat kaikki hoikkaa vartaloihannetta. Vaikka kirjan prinsessat ovat kasvoiltaan ja pukeutumistyyleiltään ihastuttavan erilaisia, ne (he?) ovat järjestään hoikkia ja kapeauumaisia. Ehkä se kuuluu sisäänkirjoitettuna prinsessan määritelmään? Kirjan hahmoista vain oikeastaan peikko- ja viidakkoprinsessat poikkeavat tästä mallista.

Toivottavasti kirjalle nähdään myös jatko-osa, jossa seikkailevat vaikka kurvejaan rakastava kehonkuvaprinsessa tai iloinen kehariprinsessa. (Tai keski-ikäprinsessa, joka on laittanut päähänsä lapsen tiaran kahden skumppalasin jälkeen. Olen, öh, kuullut, että on sellaisiakin aikuisia.)

Sanna Manderin hienoja kuvituksia on nähty aiemmin mm. Andrei Huhtalan Punis-lastenkirjassa. Mander on monipuolinen kuvittaja, jonka töitä voi ihailla esimerkiksi hänen agenttinsa sivuilla.

Prinsessavärityskirja
Teksti ja kuvitus: Sanna Mander
Kustantaja: S&S, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta