Kaunis aapinen

Esikoisemme haluaa kovasti opetella lukemaan. Emme ole kumpikaan ihan keksineet, miten edetä aakkosten opettelun jälkeen – jotka hän osasi jo kaksivuotiaana – mutta olen poiminut hänelle kirjastosta ja kirppareilta erilaisia aapisia, joiden kanssa treenailla. Ei meillä aikuisilla kyllä ole kiirekään asian kanssa, sillä lapsi on vasta neljä, mutta hänellä itsellään on kova lukemisen palo.

Visiitiltä Helsingin kauniiseen Richardinkadun kirjastoon tarttui matkaan ruotsinkielinen aakkoskirja Stora ABC-boken (Ordlaget, 2012). Kirjan on tehnyt ranskalainen klassikkokuvittaja Alain Grée, jolta ei ole suomennettu kirjoja 1960-luvun jälkeen. Harmi, sillä hänen ihanan retro jälkensä vetoaa minuun aivan tavattomasti.

Tämä Stora ABC-bokenhan on todellakin ruotsiksi, ja taisin oikeastaan ottaa sen lainaan itseäni varten, ihan vaan katsellakseni sen hienoja kuvia. Lasten kanssa kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin, että kirjahan kuitenkin toimii jopa kahdenlaisessa käytössä. Kuopuksen kanssa se toimii kuvasanakirjana ja esikoisen kanssa vähän kuin piilokuvakirjana: löydätkö aukeamalta mitään esitetyllä kirjaimella alkavaa? Etkö? Millä kirjaimilla sanat sitten alkavat? R niin kuin kettu? Eeeeeei, k niin kuin kettu, äiti!

Tämä oli kuin olikin oikein hyvä laina, jota olemme lukeneet monta kertaa. Suosittelen kaikille, niin suomen- kuin ruotsinkielisille. Kirjasta on olemassa myös englanninkielinen laitos.

 

Uusia Oppi & Ilo -tehtäväkortteja

Lapsemme olivat ankarassa kuumetaudissa, joka vei voimat koko perheeltä. Juuri synkimmässä vaiheessa posti toi kivan ylläripaketin Oppi & Ilolta: kahdet tehtäväkortit! Niistä onkin riittänyt iloa sairasvuoteelle.

Hissun kissun – Ensimmäiset puuhakorttini on tarkoitettu 3–4-vuotiaille lapsille. Korteissa seikkailevat muistakin peleistä tutut Summanmutikan hahmot. Korttipaketti sisältää 50 kaksipuoleista korttia ja poispyyhittävän tussin.

Korttipinkka sisältää erilaisia tehtäviä. Osassa etsitään joukkoon kuulumattomia asioita, eläimiä ja esineitä, osassa seurataan kynällä annettua reittiä, ja osassa taas täydennetään kuvaa. Hyvin eri tavoin kehittäviä tehtäviä siis, ja kaikki kovasti nelivuotiaan mieleen.

Kävimme pinkan ensin yhdessä läpi lasten kanssa. Kaksivuotiaskin osallistui tehtäviin taitojensa mukaan, ihmeen hyvin mielestäni. Ja siellä, missä taidot tai tiedot eivät riittäneet, kovempi ääni paikkasi tilannetta. Nelivuotias ei juuri joudu pinnistelemään tehtävien kanssa, vaan ne ovat vaativuusasteeltaan hänelle juuri sopivia.

Ihastelin jo muutama vuosi sitten Oppi & Ilon joitakin silloisia puuhakortteja, jotka pitivät tuttavaperheen kuusivuotiaan tyytyväisenä koko ravintolaruokailun ajan. Päätin jo silloin (esikoinen oli siihen aikaan vasta vauva) varastaa idean ja hankkia meille jotkut vastaavat kortit, niin paljon niistä on iloa ja hyötyä. Korttipinkka kulkee helposti mukana kassissa, ja pyyhittäviä kortteja voi käyttää yhä uudestaan ja uudestaan. Kartonkirasia ei ehkä ole käytössä kaikkein kestävin pakkaus; joitakin muita Oppi & Ilon kortteja saakin peltirasiassa, mikä tietenkin nostaa korttien hintaa.

Eläimellistä menoa -kortit on suunnattu hiukan vanhemmille lapsille, 7–10-vuotiaille. Korteissa opetellaan kaikenlaista suomalaisista eläimistä. Välillä harjoitellaan vähän matikkaa, ratkotaan sanaristikoita ja kuljetaan sokkeloissa – hyvä yhdistelmä erilaisten kouluaineiden tietoja siis.

Korttipakan tehtävinä on esimerkiksi sudokua, numeroiden yhdistelemistä viivoilla, sokkeloita ja eroavuuksien etsimistä. Nuoret etsivät pääsevät myös ratkomaan salakirjoitusta, mikä oli omasta mielestäni siisteintä päällä maan ollessani eka-tokaluokkalainen.

Molemmat kortit ovat kevään 2016 uutuuksia, ja ne tulevat myyntiin maaliskuun alussa.

Hyviä pelejä lapsille

Pääsimme joululomalla pelailun makuun, kun oli aikaa rauhassa viettää aikaa ihan keskenämme ja ilman velvoitteita. Joulupukki toi yhden kivan pelin, ja lainasin kirjastosta nyt uuden vuoden ja pakkasten kunniaksi muutamia muita 2-4-vuotiaille sopivia pelejä.

Mucca Pazza (Competo, kirjastosta) on vuoden 2015 lastenpeliksi valittu peli. Se on hyvin yksinkertainen pelata, ja esikoinen viihtyi sen ääressä mainiosti.

Pelin tarkoituksena on järjestellä sekaisin olleista eläinkorteista kolmella siirrolla aina yksi kokonainen eläin. Pelistä on pienemmille pelaajille yksinkertaisempi versio, jossa käytetään enemmän kortteja, ja isommille vaikeampi malli, jossa on puolestaan enemmän kortteja. Sinänsä simppeli ja aika höpsökin peli opettaa lapselle päättelykykyä ja asioiden vaikutusta toisiin. Kolme siirtoa ei välttämättä olekaan helpoin tehdä siihen suuntaan, mikä tuntuisi ensin oikealta.

Pelaamme esikoisen kanssa “vuorotellen”, eli näennäisesti vaihdamme vuoroja, mutta todellisuudessa lapsi järjestelee elikoita joka vuorolla. Pelin suurin vaikeus on sen houkuttelevuus kaksivuotiaan silmissä. Kuopus ei osaa vielä pelata sääntöjen mukaan, mutta tahtoisi erittäin kovasti järjestellä palasia. Nelivuotias esikoinen taas ei yhtään kestä sitä, että toinen ei pelaa oikein. Taas on äidin diplomaatinkyvyille kysyntää.

Mucca Pazza on simppeli, hyvä peli, mutta en tiedä, jaksaisimmeko pelata sitä yhtään sen pidempään kuin kirjaston laina-aika sallii. Siitä kuitenkin oli runsasti iloa niiksi pariksi viikoksi, jotka se vietti seurassamme.

Hoksotin (Oppi & ilo, 2014; kirjastosta) on huomiokykypeli, joka on tarkoitettu nelivuotiaista ylöspäin. Pelaamme sitä kuitenkin niin, että mukana on myös kaksivuotias, sillä häntä ei todellakaan saa pidettyä tällaisesta hauskanpidosta erossa edes väkisin.

Pelissä on tarkoitus vuorotellen pyöräyttää pelikiekkoa, joka osoittaa aina pelilaudasta etsittävän teeman. Etsittävänä voi olla esimerkiksi jokin a:lla alkava, pistävä tai syötävä asia. Tiimalasi näyttää, kauanko aikaa on etsimiseen. Pelikiekossa on helpompi ja vaikeampi puoli, ja myös pelilautoja on helpompia ja vaativampia. Me aloitimme laavakaste-hengessä vaikeimmasta laudasta, jossa on paljon pieniä yksityiskohtia. Ihan vaan koska emme nyt niin joutaneet pysähtyä tutustumaan koko pakkaukseen. Oikeilla säännöillä pelattaessa pelissä jaettaisiin myös pelimerkkejä, mutta meistä oli hauskinta (ja yksinkertaisinta) ihan vaan etsiä asioita laudalta ilman kummempaa pisteytystä.

Lapset eivät hevin väsy Hoksotin-peliin (no, mihinkään peliin), sillä siinä riittää paljon katsottavaa ja etsittävää. Samaakin pelilautaa voi olla pelaamassa monenikäisiä lapsia, sillä pelilaudoilla on rutkasti hoksattavaa. Mukana on myös lapsia ilahduttavaa huumoria: yhtenä mahdollisena tehtävänä on etsiä haisevia asioita, ja laudoillahan sitten seikkaileekin mm. piereskelevä sukeltajapappa. Voi riemua!

Hoksotin kehittää lapsen huomiokykyä viihdyttävyytensä ohella. Pelaaminen on helppoa, ja tosiaan myös kaksivuotias viihtyy pelin parissa, vaikka ikäsuositus onkin nelivuotiaasta ylöspäin. Mikä ehkä parasta, myös aikuinen viihtyy ainakin ensimmäisillä pelikerroilla varsin hyvin mukana, sillä pelilaudoilla on runsaasti yksityiskohtia myös aikuisen silmin etsittäväksi.

 

Minä itse osaan vastata (Oppi & ilo, 2014) tuli meille pukinkontissa, kun lapset olivat niin kovasti rakastuneet sarjan Minä itse -peliin. Vanhemmat alkoivat vähitellen väsyä samoihin tuttuihin kysymyksiin, joten samankaltainen, mutta vähän vaikeampi peli tuli tarpeeseen.

Minä itse osaan vastata on suunnattu kolme-viisivuotiaille, mutta meillä näitä kysymyskortteja on arvuuteltu myös kaksivuotiaan kanssa. Etenkin kaksivuotiaan kanssa. Kuopus osaa ihmeen hyvin vastailla kysymyksiin, joskin nyt hän jo osaa monet vastaukset ulkoa, joten aina ei ole kyse varsinaisesta oikein tietämisestä. Väliäkö tuolla toisaalta, pääasia kai että kaikki viihtyvät. Nelivuotiaalle esikoiselle kysymykset ovat helppoja, mutta hänkin tykkää olla mukana briljeeraamassa kyvyillään.

Peli tutustuttaa mm. väreihin, muotoihin ja tunteisiin. Jokaisessa kysymyskorttipakan kortissa on kysymys ja kolme vastausvaihtoehtoa, joihin voi vastata myös työntämällä sormen kortin reiästä. Jos sormi kurkkaa kääntöpuolella samasta reiästä, jonka luona Yrre-orava on, on vastaus oikea.

Kysymysten vaikeusaste vaihtelee. Mukana on kaksivuotiaallekin todella helppoja kysymyksiä, joissa esimerkiksi joutuu tunnistamaan eläimenpoikasen eron. Sen sijaan esimerkiksi yllä olevan kaltaisia oikean varjokuvan tunnistuksia aikuinenkin joutuu katsomaan tarkkaan.

Minä itse -kortit

Yli viikon kestänyt lasten vakava sairasteluputki on koetellut meillä aivan kaikkia. Joku on ollut koko ajan niin kuumeinen, että ulkoilut ovat olleet vähissä. Pelastajina ovat meillä olleet paitsi tietty kirjat, myös erilaiset pelit. Nelivuotias esikoinen on todella innoissaan kaikista peleistä, ja kaksivuotias kuopus tahtoisi kovasti osallistua, muttei ihan osaa. Ainoa hänelle sopiva on kotona olevista peleistä ollut Hedelmätarha, mutta se on äkkiä nähty sekin. Onneksi saimme juuri sopivasti arvosteltavaksi Oppi & ilon Minä itse -kortit, jotka ovat taaperoille suunnattu tämän vuoden uutuus.

Pelin idea on yksinkertainen. Peli sisältää 100 korttia, joista kukin sisältää simppelin kysymyksen. Mikä sanoo kukkokiekuu? Kuka on hiirenpoikasten äiti? Lapsi vastaa kysymyksiin osoittamalla sormella. Kortin kääntöpuolelta voi tarkistaa, oliko hän oikeassa: jos sormi pilkistää samasta reiästä, jota Yrre-orava osoittaa, vastaus meni ihan oikein.

Korttien aiheet harjoittavat taaperolle tärkeitä taitoja. Miltä surullisuus näyttää, entä iloisuus? Mitä tarkoittaa edessä tai takana oleminen? Kuka on vanha ja kuka nuori?

Lapsemme pelasivat heti ensikokeilulla koko pakan läpi ja olisivat tahtoneet aloittaa suoraan alusta uudelleen. Kortit ovat nelivuotiaalle esikoisellemme vähän liian helppoja, mutta se ei toistaiseksi ole vähentänyt hänen peli-intoaan. Kuopus kaksivuotiaana tykkää kovasti kumpi-kysymyksistä. Olen ylpeä hänen kyvystään erottaa tunteet toisistaan, mutta samalla huomaan, mitkä taidot kaipaavat harjoitusta. Eipä ole näköjään ole koskaan tullut puhuttua esimerkiksi raidallisen ja ruudullisen eroista. Tai että mummo on vanhempi kuin lapsi. Onneksi pelaamalla oppii!

Olemme tähän mennessä pelanneet pelin 5-6 kertaa läpi, ja lapset ovat pelistä yhä erittäin innoissaan. Voin siis suositella peliä lämpimästi taaperoperheille. Minä itse -kortit ovat myös hyvä lahjaidea. Itse voisin vastaavia pyytää esimerkiksi kummeilta; kysymyskortit ovat opettavainen, mutta viihdyttävä, ja melko edullinenkin lahja. Sarjassa on kolme muutakin Minä itse… -peliä, joita harkitsen kuopukselle lahjaksi.

Kuopus on tarkkaan valittujen sanojen mies, ja siksi tämä on erittäin hyvä peli juuri hänelle: lapsen ei tarvitse pystyä sanoittamaan vastauksiaan, vaan pelkkä osoittaminen riittää. Vaikka reiät korteissa ovatkin hyvä idea, meidän nopeatempoiset lapsemme kyllästyvät pian niihin. On paljon nopeampaa vain tökkäistä oikeaa vastausta ja siirtyä sitten seuraavaan korttiin.

Kortit sisältävät myös taika-avaimen, jolla saa Oppi & ilon sivustolta avattua ekstrapuuhan. Saitilla on myös runsaasti kaikenlaista ilmaista puuhaa, suosittelen!

Taaperon kanssa -tekemiskortit

Lapsemme ovat nyt sairastelleet pitkästi. Juuri, kun toipilasaika rupesi käymään ihan kaikkien hermoille, meillä oli onni päästä testaamaan Oppi&Ilo-tekemiskortteja. Taaperon kanssa (Oppi&Ilo 2015, arvostelukappale kustantajalta) -korttipakka tarjoaa viisikymmentä erilaista leikkiohjetta ja puuhaa palleron kanssa.

Pakan kortit on värikoodeilla jaettu kolmeen ryhmään: vihreällä merkityt kortit on tarkoitettu 1-2-vuotiaille, oranssit 1-3-vuotiaille ja siniset puolestaan 2-3-vuotiaille. Kaksivuotiaamme osuu periaatteessa kaikkiin näihin ryhmiin. Kaikissa ryhmissä on monipuolisesti erilaisia tehtäviä ja leikkejä lapsen hellimisestä autoleikkeihin.

Touhukortit edistävät leikin kautta luovuutta ja erilaisia lapsen taitoja. Korttien takapuolelle on leikkiohjeen oheen merkitty, mitä taitoja juuri kyseinen leikki tai puuha edistää.

Jotkut puuhista ovat meille entuudestaan tuttuja (esimerkiksi teippitie, joka tosin on jäänyt itse kokeilematta), mutta tarkoitus ei varmaankaan ole keksiä pyörää uudelleen, vaan koota kattava, iänmukainen kokoelma leikkejä. Kokeilemme korttien innottamana taikataikinaa, jota lapset leipovat vimmaisesti muottien ja pikkuautojen (kyllä, Salama McQueenkin taikinoidaan) avulla.

Monta muuta puuhavinkkiä jää varastoon tulevia vapaa- tai sairaspäiviä varten. Vaikka puuhat onkin suunnattu ensisijaisesti 1-3-vuotiaille, myös nelivuotiaamme on innoissaan mukana puuhissa.

Samankaltaisia puuhaohjeita on tarjolla myös netissä ja monissa kirjoissa. Tällaisen korttipakan etu on nopea plärättävyys. Kortteja on myös helppo kantaa mukana ihan käsilaukussakin. Tai no siihen minun sadan litran vetoiseen kassiini menisi minkä tahansa kokoinen kirjasto, ensyklopediakin, mutta noin niinku periaatteessa.

Monissa seuraamissani Facebook-ryhmissä on näin joulun alla mietitty, mitä antaa tai pyytää joululahjaksi lapselle, jolla “on jo kaikkea”. Useimmiten nämä ovat ison sisaruskatraan nuorimpia lapsia, jotka ovat jo perineet isommilta lähes kaiken tarpeellisen, tai sitten kysyjinä ovat kaikenlaista krääsää vastustavat vanhemmat. Taaperon kanssa -kortit sopivat lahjaksi kummankin ryhmän lapsille; ne ovat hyvinkin epämaterialistiset tarjotessaan ensisijaisesti viihdettä yhteiseen aikaan. Näitä tänä vuonna ilmestyneitä uutuuskortteja ei varmasti löydy vielä kenenkään hyllystä isompien lasten perintönä, eikä litteä korttipakka myöskään täytä kotia juurikaan.