Näkymätön

img_0423

Koska sinulle on käynyt viimeksi niin, että kirja – mikä tahansa kirja – sai sinut itkemään? Entä lastenkirja?

Minun on vaikea muistaa, koska minulle olisi käynyt niin. Paitsi nyt, Elina Hirvosen ja Ville Tietäväisen uuden Näkymätön-kirjan (Lasten Keskus, 2016) seurassa.

Meillä on viime vuosina luettu useita liikuttavia kuvakirjoja – mieleen tulee esimerkiksi Benji Daviesin ihana Toivo ja valas – mutta harva niistä on saanut minussa aikaan sellaista myötätuntoista tunnekuohua kuin tämä Näkymätön. Luin kirjan tosiaan ensimmäisen kerran silmät kyynelissä, ja viisivuotias esikoisemme oli lähes yhtä suurten tunteiden vallassa.

img_0424

Kirjassa pieni avaruusolio, Kapteeniksi kutsuttu Kukka ei saa unta, kun hän ajattelee edessä olevaa päiväkotipäivää. Vielä aamullakin hän vitkastelee, vaikka onkin päättänyt, että kaikki muuttuu nyt.

Sillä Kapteenia kiusataan hoidossa, eikä hänellä ole muita kavereita kuin mielikuvituskaverit, ihmisen näköiset Avaruustyypit. Toiset lapset eivät ota mukaan leikkiin ja vievät Kapteenin lelut. Vanhemmille Kapteeni kuitenkin esittää urheaa ja sanoo, että oli kiva päivä, vaikka mahaankin koskee ja kyyneleet nousevat silmiin.

Onneksi lopulta vanhemmat huomaavat, että kaikki ei ole kunnossa, ja puhuvat kiusaamisasiasta hoidossa. Päiväkodin aikuiset kutsuvat lapset piiriin puhumaan Tärkeästä Asiasta. Jos jää aina muiden leikkien ulkopuolelle, voi tulla sellainen näkymätön haava, joka paranee hitaasti.

Opettaja ohjaa lapset taitavasti leikkimään yhdessä sellaista leikkiä, jossa Kapteeni on hyvä, ja kerrankin päiväkotipäivä kuluu nopeasti ja hyvillä mielin. Illalla tuntuu, että Kapteenin sisäinen haava on jo alkanut parantua.

img_0426

“Kapteeni vilkuttaa äidille niin, että poskia särkee. Kun hymyilee tarpeeksi, kaikki menee hyvin.”

Kirja löytää oivaltavasti kiusaamisen herättämät monitahoiset tuntemukset: suru, häpeä, itseinho, yksinäisyydentunne, tarve suojella toisia omalta häpeältä… Minua liikutti kirjassa ennen kaikkea pienen Kapteenin urheus. Kapteeni yrittää kaikin keinoin kuulua mukaan joukkoon ja esittää urheaa, kerta toisensa jälkeen. Hän myös pyrkii säästämään vanhempiensa tunteita, kuten lapset usein liikuttavasti tekevätkin.

Näkymätön kietoo taitavasti toden ja mielikuvitusmaailman toisiinsa ja liikkuu todella taidokkaasti lapsen sisäisessä maailmassa. Huomaan nyt tätä kirjoittaessanikin myötätunnon ja suojelunhalun valtaavan mieleni.  Se on hyvän kirjan merkki!

img_0427

Kirjan kuvitus on ihastuttavan omaperäistä. Minua viehättävät pelkistetyt hahmot ja rohkeat kuvakulmat. Kaikessa rohkeudessaan ja omintakeisuudessaankin kuvitus on kyllä hiukan vieraannuttava ja aavistuksen kylmä. Toisaalta se tietenkin etäännyttää lukijaa pelosta ja auttaa sillä tavalla lasta käsittelemään vaikeita asioita, kun kyse ei ole toisesta ihmislapsesta.

Kaikkineen tämä on hieno, liikuttava kirja, joka kannattaa lukea ihan kaikkien lasten kanssa kiusaamisen ennaltaehkäisyksi tai kiusatulle rohkaisuksi ja lohdutukseksi.

img_0428

Näkymätön
Teksti: Elina Hirvonen
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustantaja: Lasten Keskus, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Advertisements

Puuhaa ja leikkejä lapsille

IMG_8869

Syksy tulee ja leikit siirtyvät entistä enemmän sisätiloihin. Vaikkei sään nyt voi sanoa kesälläkään suosineen.

Perheessämme on nyt ensimmäistä kertaa koittanut aika, jolloin lapset leikkivät keskenään pitkiä pätkiä. Ilman kinaa tai aikuisen ohjausta. Samaan aikaan tosin leikki-ikäinen tahtoo entistä enemmän seuraa mielikuvitusleikkeihinsä ja tahtoikäinen taas voisi kaivata joskus kannustusta, että leikkisi muutakin kuin auto- ja junaleikkejä.

IMG_8870

Pirjo Suvilehdon Leikki vuoden jokaiselle päivälle (Nemo, 2016) tarjoaa nimensä mukaisesti runsaan määrän ideoita uusiin leikkeihin. Se on suunnattu vanhemmille ja lastenkasvatuksen ammattilaisille. Suvilehto on kokenut sanataide- ja draamakasvattaja, joten lähtökohdat kirjalle ovat erinomaiset.

Kirja opettaa yhtä lailla aikuista kuin lastakin. Aikuiselle lukijalle kerrotaan, miten erilaiset leikit auttavat lapsen kehityksessä. Ihan hyvä meistä jokaisen miettiä näitäkin, muuten! Välillä tuntuu, että leikit ovat vain sitä, että lapset levittävät maksimimäärän leluja niin laajalle kuin pystyvät ja hämmentävät vielä vähän päälle.

Paksussa, parisataasivuisessa kirjassa riittää puuhaa ja ideoita, no, vuoden jokaiselle päivälle. Kirjan leikki-ideat on jaettu syys- ja kevätosioihin, ja leikit on merkitty symbolein, jotka kertovat onko kyseessä vaikkapa teatterileikki, musiikkihetki, liikunta tai askartelu.

Osioiden lopuksi kerrotaan aina, miten osion puuhat kytkeytyvät lapsen arkeen ja minkälaisia taitoja osiossa harjoitetaan. Monet puuhista soveltuvat parhaiten lapsiryhmille esimerkiksi päiväkodissa tai kerhossa.

IMG_8872

Kokeiluun meillä päätyy heti esimerkiksi kirjan idea piirtää kuva lapsen omasta kädestä ja piirtää siihen sitten sorminuket. Simppeliä ja varmasti lapsesta kiehtovaa! Tykkään aina, kun askarteluita voi toteuttaa ilman muita välineitä kuin kynä ja paperi. Sellaiset soveltuvat hyvin myös viihteeksi silloin kun ollaan reissussa, esimerkiksi kulkuvälineissä tai ravintolassa. Kirjasta löytyy myös hauskoja ideoita helppoihin (myös sisätiloissa toteutettaviin) liikuntaleikkeihin, jotka voivat tulla tarpeeseen vaikka huonolla säällä, kun lapset keräävät ylimääräistä virtaa pitkän sisälläolon seurauksena.

Kirjailija on itse kuvittanut kirjan kotoisasti ja helposti lähestyttävällä tavalla. Ehkä ulkopuolinen kuvittaja olisi saattanut tehdä kirjasta hiukan kaupallisemman näköisen?

IMG_8873

Leikki vuoden jokaiselle päivälle
Teksti ja kuvat: Pirjo Suvilehto
Kustantaja: Nemo, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_8874 (1)

Puuhakortit ovat yksi niistä asioista, jotka pitävät vanhempien mielenterveyden yllä, perherauhan pystyssä ja lapset iloisina. Varsinkin kaltaisessamme perheessä, jossa ruutuaika yritetään pitää mahdollisimman vähissä kaikissa olosuhteissa, myös matkoilla ja ravintoloissa.

Kirjoitin, kröh, eräs tuttavani kirjoitti toisaalla, kuinka puuhakortit ovat yksi parhaita matkalle mukaan pakattavia asioita. Nyt Oppi & Ilolta on tullut uudet kortit, puuhakorttipakka nimeltä Kimurantti.

IMG_9239

Pakan kortit haastavat lasta ajattelemaan ja kehittävät erilaisia ajattelutaitoja. Laske, kuinka monta eri kasvista löydät. Paina mieleen, minkälainen hattu / koira kullakin kuvan henkilöllä on. Tykkään tällaisista tehtävistä, jotka viihteen varjolla myös opettavat lasta ihan salaa. Esikoisemme on aivan heikkona puuhakortteihin, ja kortit vaan lentelevät, kun lapsi käy tehtäviä läpi.

Kimurantti-korteissa on joitakin helpompia tehtäviä, joista veikkaan myös kohta viisivuotiaammekin selviytyvän, sekä myös kimurantimpia laskutoimituksia, jotka varmasti pitävät alaluokkalaisen tai haasteita rakastavan eskarilaisen touhukkaana pitkän aikaa.

IMG_9236

Pyyhittävissä korteissa on muuten kaksi suurta plussaa: paitsi että lapsi voi itse tehdä samoja tehtäviä uudestaan ja uudestaan, samat kortit säästyvät myös nuoremmalle sisarukselle käyttöön. Siinä ne voittavat lähimmät kilpailijansa, tehtäväkirjat.

Meille on kertynyt eri tahoilta aikamoinen pinkka näitä Oppi & Ilon puuhakortteja. Kilpailijaa niille ei oikein Suomessa ole, vaan lähinnä ne vertautuvat puuhakirjoihin. Tykkään korttipinkkaformaatista, mutta kirjoissa löytyy visuaalisesti vähän vaihtelua ja ehkä suurempia kuvataiteellisia helmiä kuin näissä korteissa.

IMG_9237

Kimurantti-kortit ovat vielä sen verran haasteelliset, että ne saavat jäädä hyllyyn odottamaan ensi syksyä, jolloin meillä asuu tuore eskarilainen (glup).

Kimurantti. Innostavia älypähkinöitä.
Oppi & Ilo, 2016
Arvostelukappale kustantajalta

 

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Kuka pelkää naamarikoiraa: kirja lapsen koirapelosta

IMG_6393

Ville Hytösen ja Mira Malliuksen uusi Kuka pelkää naamarikoiraa (Savukeidas, 2016) on tarina lapsen koirapelosta.

Maissi pelkää koiria, kaikenlaisia ja kaikenkokoisia. Ei tarvitse pelätä, aikuiset sanovat, mutta lapsen pelkohan ei käskemällä kaikkoa. Viimein äiti keksii pukea pelottavalle Bosse-koiralle pellenaamarin. Maissi intoutuu leikkimään “Pellenaamarin” kanssa. Leikin tiimellyksessä naamari putoaa, ja kas, sehän on Bosse! Maissi tajuaa, ettei sitä kannata pelätä, ja koirasta ja lapsesta tulee kaverit.

IMG_6394

Kirjan on hauskalla tyylillään kuvittanut Mira Mallius. Ihastuin Malliuksen kuvitustyyliin ensimmäistä kertaa viime joulun alla, kun ostin hänen tekemiään joulukortteja. Mallius on kuvittanut myös mm. hienon kalenterin, jota ihastelin joulun aikoihin. Hänen kuvitusoriginaalejaan myydään esimerkiksi Helsingin Käpylässä sijaitsevassa Sisupuodissa. Hän on myös luonut aivan ihanan näköisiä pehmoeläimiä.

Urbaaniudessaan ja ehkä värien käytössään Malliuksen kuvitukset tuovat mieleen Annastiina Syväjärven kuvat Kissanpissa-kirjassa, vaikka kuvittajien tyylit muuten poikkeavatkin toisistaan. Tässä kirjassa parasta ovat persoonalliset, keskenään erilaiset koirahahmot ja hauskat linnut. Tykkään myös hienoista mustista puhekuplista.

IMG_6396

Kirjoittaja Ville Hytönen kärsii itsekin koirapelosta, joten kyse on henkilökohtaisesta tekstistä. Parhaiten minuun uppoaa tässä kirjassa aikuisten tyhmä vakuuttelu: “Ei tarvitse pelätä”. Miksi kukaan sanoo sellaista, tai miksi niin moni sanoo sellaista? Sehän ei todellakaan poista pelkoa, mutta onnistuu sen sijaan vähättelemään toisen tunteita.

Muutoinkin tämä on opettava kirja – etenkin aikuisille. Se näyttää, miten tyhmästi me aikuiset usein lohdutamme lasta, ilman että pysähtyisimme kuuntelemaan mikä lapsella oikeasti on hätänä ja miten häntä voisi oikeasti auttaa.

IMG_6398

Ville Hytönen tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Savukeidas-kustantamon vetäjänä. Kuka pelkää naamarikoiraa? on häneltä jo viides lastenkirja. Olemme aiemmin lukeneet häneltä Hipinäaasi apinahiisi -lastenkirjan, jonka on kuvittanut aina ihana Matti Pikkujämsä. Kesällä Hytönen-Pikkujämsä -kaksikolta on tulossa Vauvaperhe matkustaa -kirja, joka varmasti luetaan meilläkin.

IMG_6400

Kuka pelkää naamarikoiraa?
Teksti: Ville Hytönen
Kuvitus: Mira Mallius
Kustantaja: Savukeidas, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Varoitus! Ei saa koskea!

IMG_5811

Tim Warnesin Varoitus! Ei saa koskea! (Mäkelä, 2016) on riemukas kirja sääntöjen noudattamisesta – asiasta, joka on takuulla tuttu kaikissa lapsiperheissä. Ainakin meillä käydään jatkuvasti samaa keskustelua: kun vanhemmat sanovat ei, siihen on aina syynsä. Kannattaa totella, ihan omaksi parhaaksi.

IMG_5812

Varoitus! Ei saa koskea! -kirja kertoo nimilappuja rakastavasta Myyrästä ja sen krokotiiliystävästä nimeltä Muhkuraisen Kuhmurainen, jotka laputtavat kaiken näkemänsä. Eräänä päivänä ystävykset näkevät valkoisen pupun, ensimmäisen eläessään. Pupua jahdatessaan Muhkuraisen Kuhmurainen löytää hatun, jossa lukee: Varoitus! Ei saa koskea! – ja panee sen tietenkin päähänsä.

Kun krokotiili ottaa hatun päästään, sen alta löytyy toinen pupu. Se onkin taikahattu! Pian kaikkialla on kymmenittäin pupuja. Myyrä yrittää hallita kaaosta huonoin tuloksin. Lopulta ystävykset keksivät vahingossa keinon, jolla puput saadaan takaisin taikahattuun, ja hattu viedään varovasti takaisin sinne mistä se löytyikin. “Nyt ei sitten hankita enää lisää vaikeuksia”, Myyrä sanoo. Mutta Muhkuraisen Kuhmurainen huomaa maassa taikasauvan, ja sitten onkin jo liian myöhäistä. Taikasauva taikoo kymmenittäin kyyhkysiä kaikkialle.

IMG_5813

Kirjan dynamiikka kumpuaa ennen kaikkea ystävysten erilaisuudesta. Toinen rakastaa kontrollia, toinen heittäytyy rennosti seikkailuihin. Myyrä yrittää hallita elämää nimeämällä, luokittelemalla ja laskemalla kaikkea näkemäänsä ja suhtautuu asioihin vakavasti. Muhkuraisen Kuhmurainen puolestaan heittäytyy seikkailuihin, jättää ohjeet kuulematta ja nauraa kihertää mennessään. Kuulostaa aika paljon vanhemman ja lapsen suhteelta!

IMG_5814

Hassuun Muhkuraisen Kuhmuraiseen on helppo samastua. Sille sattuu ja tapahtuu kaikkea huvittavaa ja vaarallistakin, kun se antautuu tapahtumien vietäväksi. Lapset rakastavat hahmoa. Muutenkin tämä on yksi hauskimmista kirjoista tänä keväänä, ja olemme lukeneet kirjaa jo kymmeniä kertoja.

Kirjassa on tietenkin moraalinen opetuskin. Juttelemme lasten kanssa tätä kirjaa lukiessamme, miksi pitää uskoa, kun sanotaan ei: koska kiellot suojelevat vaaroilta. Nelivuotiaamme ymmärtääkin oikean ja väärän käsitteen ja kiljuu eei, kun Muhkuraisen Kuhmurainen uhmaa kieltoja.

IMG_5816

Muhkurainen Kuhmurainen on yhtä hassun näköinen kuin nimikin jo lupaa. Se ilmehtii niin että pupuja (ja lapsia) naurattaa ja pyörittelee silmiään päässään. Kuvitus on kaikkineen vauhdikas ja hauska.

IMG_5819
Kirjan tekijä Tim Warnes on kuvittanut yhden suosikkisarjoistamme, Aaro-sarvikuonosta kertovat Ei!, Lisää! ja Miksi?-kirjat. Myyrä, Muhkuraisen Kuhmurainen ja laput seikkailevat myös aiemmassa kirjassa Vaarallinen, joka meillä odottaakin jo kirjastossa varauksessa.

Varoitus! Ei saa koskea! (alk. Warning! Do Not Touch!)
Teksti ja kuvitus: Tim Warnes (suom. Raija Rintamäki)
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Karhun ärripurripäivä

IMG_5653

Ovatkohan kaikkien muiden perheiden aikuiset niin aikuisia, ettei heihin vaikuta lasten mieliala ollenkaan?

Meillä käy helposti kaamea dominoefekti: yhden perheenjäsenen ärtymys leviää toisiin yksi kerrallaan. Vaikka miten yrittäisi asettua uhmaikäisten kiukun yläpuolelle, liian vähille unille jäänyt äitikarhu saattaa murista aika äänekkäästi.

Hauska uutuus Karhun ärripurripäivä (Mäkelä, 2016) pureutuu juuri näihin fiiliksiin.

Karhu herää pahalla tuulella. Kengätkin ovat liian isot. Karhu tömistelee niin, että myyrän tunneli sortuu, myyrä viskaa kiukuspäissään lapion johon siili kompastuu… ja niin edelleen, kiukku leviää halki metsän.

IMG_5655

Karhu ei tiedä, että hiiri puolestaan on herännyt varsin erinomaisella tuulella ja on tuonut karhun oven taakse kuppikakun. Kun karhu löytää lahjan, paha mieli pyyhkiytyy pois, ja karhu päättää pyytää myyrältä anteeksi. Myyrä taas menee pyytämään siililtä anteeksi, siili pyytää ketulta anteeksi ja lopulta hyvä mieli kantautuu koko metsään.

IMG_5657

Karhun ärripurripäivä sisältää ihanan, tarpeellisen opetuksen omien tekojen vaikutuksesta, ja kaikkineen tämä on pitkään aikaan hauskin kirja kiukusta ja tunteista. Esikoisen uhmaiän ollessa kukkeimmillaan meillä luettiin paljonkin lastenkirjoja uhmaiästä, mutta ne ovat jääneet hetkeksi sivuun. Nyt kuopuksen harjoitellessa tunteitaan kiukkukirjat ovat taas oikein ajankohtaisia. Tämän kirja opetus käy kyllä myös uhmaikäistä isommille lapsille. Ja todellakin, myös uhmakkaammille aikuisille.

IMG_5656

Vaikka kirja kertookin kiukusta ja huonosta tuulesta, se ei onneksi ole yhtään vihainen kirja, kuten tyttäreni nimitti joitakin kirjoja kaksivuotiaana. Karhun ärripurripäivässä on mukana lapsia naurattavaa huumoria; ylläoleva oravakuva sai kaksivuotiaan kikertämään niin paljon, että hän kaatui sohvalla.

IMG_5658

Kirjassa on klassisen oloinen akvarellikuvitus. Lapset samastuvat kirjan pehmoisiin eläinhahmoihin. Karhu on minusta parhaimmillaan kiukkuisissa kuvissa, joissa se näyttää vähän samalta kuin kaksivuotiaamme suutuspäissään.

Kirjan väritys on lämmin ja luonnonläheinen, ja kuvissa näkyvä metsä vehreän keväinen.

IMG_5659

Karhun ärripurripäivä
Teksti: Stella J. Jones (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Alison Edgson
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

Pitääkö lastenkirjojen opettaa? Tai saavatko lastenkirjat opettaa?

Entä onko lastenkirjoilla oikeus olla kapinallisia, nauraa pieruille tai julistaa ei-kasvatuksellista sanomaa? Voiko lapsi saada kirjoista vääriä ajatuksia, tai voivatko kirjat olla jopa vahingollisia lapsille?

Näitä kysymyksiä tulee väkisinkin mietittyä kirjoja lukiessa. Valtaosa kirjoista opettaa melko hillitysti: sanoma on kätketty tarinan sisään huomaamattomasti ja usein huumorintajuisestikin. Toisaalta vastaan ei ole myöskään juuri tullut kirjoja, jotka olisivat (melko vapaamielisten) kasvatusperiaatteidemme vastaisia. Ingrid har plåster (suom. Ilona ja iloinen laastari) -kirja saattoi vähän kiihdyttää esikoisen halua saada laastari joka paikkaan, ja Heinähatut ja Vilttitossut ovat nyt olleet meillä vähän aikaa jäähyllä, koska nelivuotias ei ihan pysty tunnistamaan Vilttitossun urpoiluja, vaan toistelee niitä sellaisinaan hyvinä juttuina.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun meillä on nyt luettu kahta kirjaa, jotka edustavat tietyllä tavalla kahta ääripäätä, toinen opettavaisuutta ja toinen vessahuumoria. Lapset tykkäävät kummastakin, niin minäkin.

IMG_3060

Kathleen Amantin Älä Pure, Hilla! (Lasten Keskus, 2015) on hyvä kirja meidän kaikkien pureskelijoiden perheisiin.

Hilla-tytön hampaista kerrotaan ensin taustaa. Niitä on monta, ne näkyvät hymyillessä ja niitä pestään usein. Joskus Hillalle tulee kuitenkin riitaa pienen Leo-veljen kanssa, ja silloin hän puree veljeä. Se sattuu ja siitä tulee jälki. Hampaat eivät ole pikkuveljen puremista varten, vaan syömistä varten tarkoitetut. Äiti suuttuu ja vie Hillan istumaan portaille (sivuhuomautus – ei vetele, että lapsi laitetaan yksin jäähylle, kuten kirjan kuva näyttää). Hilla miettii äidin sanoja. Kiukkua voi purkaa juoksemalla, potkimalla palloa, juttelemalla tai ehdottamalla toista leikkiä. Ei puremalla. Pahasta mielestä voi kertoa aikuiselle. Purra ei saa.

IMG_3062

Kirja kertoo simppelisti ja toiston kautta, miksi pureminen on kiellettyä. Sen tehokeinot purevat (kjeh) hyvin kaksivuotiaaseemme, joka varmaan onkin kirjan ydinkohderyhmää. Poika osoittelee kulmat kurtussa kuvaa, jossa Hillan pikkuveljen käsivarteen on tullut jälki. Puremisesta tulee jälkiä, pureminen sattuu, muistuttelen. Lapsi on samaa mieltä. Yllättävää kyllä, tämä kirja toimii myös silloin, kun pojalla on paha mieli ja hän kaipaa jotain muuta ajateltavaa. Ehkäpä kirjan pallopäiset hahmot vetoavat häneen.

IMG_3061

Pureminen on jotain, minkä jokainen lapsi varmasti keksii jossain vaiheessa puolen vuoden ja kahden ja puolen vuoden välillä. Kokeillakseen suutaan, testatakseen ihoa ja muita pintoja, osoittaakseen mieltään. Meillä molemmat lapset ovat olleet todella nopeahampaisia jossain vaiheessa taaperouttaan. Kuopus kokeilee edelleen hampaidensa terävyyttä silloin tällöin. Hänen kanssaan on ihan hyvä, että aiheesta voi muistutella myös kirjallisuuden keinoin.

IMG_3065

Hilla on yksin jäähyllä. Tästä en niin tykkää.

Tällaisia suoraan opettavaisia kirjoja ei meillä tule luettua paljon, mutta kuten sanottua, kirja toimii kohderyhmässä hyvin. Kaksivuotias ei vielä kovin monimutkaisia juonikuvioita edes ymmärrä.

Älä pure, Hilla (alk. Niet Bijten, Anna!)
Teksti ja kuvitus: Kathleen Amant (suom. Sanna Hytti)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3069

David Robertsin Pertun pöksyissä paukkuu (Vau’kirja, 2007) taas edustaa karnevalistista vessahuumoria.

Saako pieruille tai muulle alapäähuumorille nauraa? Minun mielestäni saa, jos kerran naurattaa. Mutta ehkä pienokaisille on tarpeen painottaa samalla, että kaikkien mielestä paukuttelu ei ole hauskaa ja että seurassa ei ole kohteliasta paukautella.

IMG_3070

Pertusta on hauska päästellä hajuja. Hän toteuttaa itseään hammaslääkärissä, taidenäyttelyssä ja kahvilassa. Hyi, sanovat kaikki. Pertun mielestä on epäreilua, että hänen äänekkäitä paukkujaan moititaan, kun kaikki muutkin piereskelevät. Äiti hämää sen yskäisemällä, isä tuhnuttelee salaa ja mummi syyttää kissaa rupsuistaan. Kaikki tekevät sitä, kirja toteaa, mutta Perttu on mestari!

IMG_3071

Kirja löytyi kirpparilta esikoisemme ollessa vähän alle kaksivuotias. Hän tykkäsi sitä kovasti kuunnella, mutta oli aina mukana hyvin vakavana. Paukku ei ollut hänestä kirjallisuudessa mikään naurun asia, vaikka se luontoäänenä häntä kovasti huvittikin. Nyt nelivuotiaana aihepiiri on alkanut tosissaan kiinnostaa tytärtämme – “äiti, saanko mennä vessaan puhumaan vessajuttuja?” – ja kirjakin on alkanut häntä naurattaa.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Jos tämä kirja naurattaa, suosittelen myös Nemon kustantamia Pittau & Gervaisin teoksia Seepralta lorahti pissa ja Ronsulta pääsi paukku. Tai ovathan kaikki lukeneet Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin erinomaisen Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä -kirjan (Nemolta tämäkin)?

IMG_3074

Pertun pöksyissä paukkuu (alk. Pooh! Is that you, Bertie?)

Teksti ja kuvitus: David Roberts (suom. Virpi Vainikainen)

Kustantaja: Vau’kirja, 2007

Mistä: kirpparilta

Miksi? Mahtava kirja kyselyikäiselle

Lapseni ovat kohta kaksi ja neljä. Toinen tahtoo tietää, mitä kaikki esineet ja asiat ovat. Toinen tahtoo tietää miksi. Niinpä saatamme kulkea kaupungilla niin, että minulla on samaan aikaan menossa sekä jatkuva vastauspalvelu kuopukselle kaikesta näkemästämme (“auto, mopo, onpa hieno prätkä, pulu…”) että filosofinen miksi-keskustelu esikoisen kanssa (“ai että miksikö polkupyörävaras vei Risto Räppääjän pyörän? No tiedätkös…”)

IMG_2650

Muillakin samanikäisten vanhemmilla taitaa olla samoja haasteita. Tracey Corderoyn Miksi? (Mäkelä, 2014) on täsmäkirja kyselyikäisten vanhemmille.

Aaro on pieni sarvikuono, jolla riittää kysymyksiä. Miksi maito roiskuu tai miksi murot ovat lötköjä? Minne Aaro meneekin, kysymykset tulevat mukana. Vanhemmat uupuvat ja vievät kyseleväisen lapsensa museoon. Käykin niin, että Aarolla on enemmän kysymyksiä kuin koskaan, ja osa kysymyksistä on aika tungettelevia (“Miksi tädillä on noin iso nenä?”)

IMG_2653IMG_2656

Poika kyselee niin paljon, että väsähtää kesken lauseen. Vanhemmat luulevat, että kyseleminen loppuisi siihen, mutta arvatkaapa, mitä sängystä kuuluu keskellä yötä? Miksi….

IMG_2652

Miksi on herttainen ja oikein mukava kirja, joka tarjoaa vertaistukea kyselyikäisten vanhemmille. Se ei kyllä vähennä kysymyksiä meidän lapsessa yhtään, vaan herättää yhä lisää:
“Äiti, miksi se Aaro kyseli niin paljon?”
“Miksi ei saa sanoa että jollain on iso nenä?”
“Miksi se väsyi niin paljon?”

IMG_2655

Aaro on söpön näköinen pallero, ja hänen vanhempansakin ovat ihan sympaattisia. Yleinen herttaisuus leimaakin koko tätä kirjaa; se on pituutensakin puolesta enemmän suunnattu pienemmille lapsille kuin noin nelivuotiaallemme, ja Aaron kysymykset ovat pääosin hyvin viattomia. Hän ei kysele esimerkiksi sellaisia meillä kuultuja kysymyksiä kuin että miksi nimittelystä tulee paha mieli tai miksi ihmisten pitää kuolla.

IMG_2657

Tyttäreni suosikkikuva. Siinä saa sanoa miksimiksimiksimiksi.

Olemme aiemmin tutustuneet Aaroon Ei-kirjan parissa. Samoilta tekijöiltä on tänä syksynä ilmestynyt myös Lisää-kirja, jossa Aaro oppii jälleen uuden sanan. Kirja on meillä kirjastossa varauksessa, joten varmaan siitäkin kuullaan lähiaikoina lisää.

Miksi? (alk. Why?)
Kirjoittanut Tracy Corderoy (suom. Raija Rintamäki)
Kuvittanut Tim Warnes
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2014
Mistä: kirjastosta