Millainen minä?

IMG_9022

Suosikkipienkustantamoni Etana Editions on tehnyt sen taas ja julkaissut hienon näköisen pienen kirjan. Jenni Erkintalon Millainen minä? (Etana Edditions, 2016) on kaunis kirja, jonka seurassa lapsi voi harjoitella tunteita.

IMG_9023

Kirja esittelee muutamin viivoin piirrettynä erilaisia tunteita noloudesta ylpeyteen, iloon ja kiukkuun. Myös tekstiä on vain vähän. Teksti on minimalismissaankin maalailevaa, jopa poeettista: “Rento olo silittää sisintäni” tai “Yllätys hämmästyttää ilmeeni.”

Tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen on tärkeä osa lapsen kasvua. Toisaalta tällaiset suuret ja selkeät kasvokuvat ovat jo pienen vauvankin mieleen, joten siltä kannalta Millainen minä? -kirja käy myös ensikirjaksi.

IMG_9025

Molemmat lapsemme (iältään 2 ja 4) ovat äärimmäisen kiinnostuneita tunteista tällä hetkellä. Nelivuotias osaa jo hyvin tunnistaa kuvista, miltä jostakusta mahtaa tuntea, kaksivuotias taas on innostunut etenkin osoittelemaan kuvia naurusta ja pelleilystä. Tämä kirja saa lapsemme kihertämään innosta. Etenkin uteliaisuutta ja ylpeyttä esittelevä aukeama saa äänekkään vastaanoton. Lapsille on myös tärkeää osoittaa kuvista, miltä tänään tuntuu. Viimeisimmällä lukukerralla esikoinen oli kuulemma iloinen kivasta päivästä ja surullinen, koska täti oli kylässä vain vähän aikaa. Hänen äitinsä taas tökkii kuvaa ylpeydestä ja kertoo olevansa äärimmäisen ylpeä siitä, että nelivuotias osaa eritellä tunteitaan noin hyvin.

IMG_9026

Jenni Erkintalon ihanat kuvat ovat simppeleitä ja nokkelia. Paljoa ei tarvita, että tunteiden koko kirjo saadaan esiteltyä – vain kaksi väriä ja muutama viiva kullakin sivulla. Kuvitus on herkullisen pelkistetty ja kaunis, niin kuin Etanan kirjoissa aina. Näitä voisi varata koko sarjan ihan sohvapöydän koristeeksi ja aikuisten iloksi.

IMG_9027

Millainen minä?

Teksti ja kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustantaja: Etana Editions, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Kuvasanakirjoja

IMG_5955

Esikoisen ollessa pieni (no, pienempi) en osannut kuvitellakaan, miten monipuolinen työkalu kuvasanakirja onkaan. Ajattelin, että sitä käytetään sanoja opetellessa just ja just pari kuukautta, ja sitten sen voi lahjoittaa eteenpäin.

Olin tietenkin väärässä. Esikoinen on yhä nelivuotiaana kiinnostunut kuopuksen kuvasanakirjoista. Tällä hetkellä luemme innokkaimmin meille uusia kirjoja Minun sanakirjani ja Värien kirja (molemmat Tactic, 2015).

Minun sanakirjani käy monien muiden kuvasanakirjojen tapaan läpi lapselle tuttuja tilanteita. Minkälaisia esineitä on keittiössä tai makuuhuoneessa? Mitä tapahtuu kylpyhuoneessa? Välillä käydään puistossa, kaupungilla ja esikoulussa (ehkä paremminkin päiväkodissa). Rannalla tehdään hiekkalinnoja ja metsässä ja maatilalla ihmetellään eläimiä.

Esineitä on nimetty kuvista harvakseltaan, joten pienikin lapsi jaksanee keskittyä tutkimaan niitä. Miksiköhän muuten sanakirjoissa keskitytään lähes aina vain substantiiveihin? Vain harvoissa kuvasanakirjoissa esitellään mitään verbejä, ja aikuinen saakin itse nimetä kaikki tekemiset, jos aikoo niistä lapsen kanssa puhua.

Kirjan kuvissa minua ilahduttaa niiden ranskalaisuus. Keittiökuvassa pöydällä on kuvullinen juustoja, ja metsässä näkyy maassa kastajoja (kakkaa, arvelee kaksivuotiaamme).

IMG_5959

Samalla kun kuopus miettii kirjan sanoja, esikoinen saa omia tehtäviään. Montako taulua kuvassa on? Mitä seuraavaksi pitää tehdä? Etsi piilossa oleva kettu. Kuvasanakirjat ovat hyödyllisiä myös siihen, että isompi lapsi saa itse keksiä tarinan kuvan tapahtumiin. Minä tykkään ihailla lapsen luovuutta ja kuulla, minkälaisiksi kokonaisuuksiksi hän yhdistää kuvien hahmot.

Minun sanakirjani on selkeä ja värikäs kuvasanakirja, josta lapset pitävät. Kartonkisivuisena se sopii hyvin pienenkin lapsen innokkaaseen käsittelyyn.

IMG_6025

Sarah Dyerin Värien kirja lähestyy sanoja värien näkökulmasta. Kirjassa tutustutaan mm. erivärisiin eläimiin, kasviksiin  ja ajoneuvoihin. Värien lisäksi opiskellaan tunteita. Minkä värinen ja mikä tunne kuvassa on? Vaikka kirja on lyhyt melko suppea, se on silti hyödyllinen apuväline pienelle kielenopettelijalle. Varsinkin juuri tuo tunteiden nimeäminen tuntuu hyödylliseltä osiolta, varsinkin kun se puuttuu monesta muusta kuvasanakirjasta.

Hahmot ovat kivan näköisiä ja ilmeet niiden kasvoilla herättävät sympatiaa. Päähenkilöinä seikkailevat suloinen kissa ja koira.

Minusta kirjan piirrokset olisivat voineet hyötyä vahvemmista ääriviivoista; sinänsä hauskasti piirretyt kuvat ovat hiukan heikkojen ääriviivojen vuoksi vähän keskeneräisen oloisia.

IMG_6030

Minun sanakirjani (alk. Mes premiers mots à découvrir)
Suomenkielinen teksti: Elina Vuori
Kuvitus: Séverine Cordier
Kustantaja: Tactic Publishing, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Värien kirja (alk. The Book of Colours)
Teksti ja kuvitus: Sarah Dryer
Kustantaja: Tactic Publishing, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Karhun ärripurripäivä

IMG_5653

Ovatkohan kaikkien muiden perheiden aikuiset niin aikuisia, ettei heihin vaikuta lasten mieliala ollenkaan?

Meillä käy helposti kaamea dominoefekti: yhden perheenjäsenen ärtymys leviää toisiin yksi kerrallaan. Vaikka miten yrittäisi asettua uhmaikäisten kiukun yläpuolelle, liian vähille unille jäänyt äitikarhu saattaa murista aika äänekkäästi.

Hauska uutuus Karhun ärripurripäivä (Mäkelä, 2016) pureutuu juuri näihin fiiliksiin.

Karhu herää pahalla tuulella. Kengätkin ovat liian isot. Karhu tömistelee niin, että myyrän tunneli sortuu, myyrä viskaa kiukuspäissään lapion johon siili kompastuu… ja niin edelleen, kiukku leviää halki metsän.

IMG_5655

Karhu ei tiedä, että hiiri puolestaan on herännyt varsin erinomaisella tuulella ja on tuonut karhun oven taakse kuppikakun. Kun karhu löytää lahjan, paha mieli pyyhkiytyy pois, ja karhu päättää pyytää myyrältä anteeksi. Myyrä taas menee pyytämään siililtä anteeksi, siili pyytää ketulta anteeksi ja lopulta hyvä mieli kantautuu koko metsään.

IMG_5657

Karhun ärripurripäivä sisältää ihanan, tarpeellisen opetuksen omien tekojen vaikutuksesta, ja kaikkineen tämä on pitkään aikaan hauskin kirja kiukusta ja tunteista. Esikoisen uhmaiän ollessa kukkeimmillaan meillä luettiin paljonkin lastenkirjoja uhmaiästä, mutta ne ovat jääneet hetkeksi sivuun. Nyt kuopuksen harjoitellessa tunteitaan kiukkukirjat ovat taas oikein ajankohtaisia. Tämän kirja opetus käy kyllä myös uhmaikäistä isommille lapsille. Ja todellakin, myös uhmakkaammille aikuisille.

IMG_5656

Vaikka kirja kertookin kiukusta ja huonosta tuulesta, se ei onneksi ole yhtään vihainen kirja, kuten tyttäreni nimitti joitakin kirjoja kaksivuotiaana. Karhun ärripurripäivässä on mukana lapsia naurattavaa huumoria; ylläoleva oravakuva sai kaksivuotiaan kikertämään niin paljon, että hän kaatui sohvalla.

IMG_5658

Kirjassa on klassisen oloinen akvarellikuvitus. Lapset samastuvat kirjan pehmoisiin eläinhahmoihin. Karhu on minusta parhaimmillaan kiukkuisissa kuvissa, joissa se näyttää vähän samalta kuin kaksivuotiaamme suutuspäissään.

Kirjan väritys on lämmin ja luonnonläheinen, ja kuvissa näkyvä metsä vehreän keväinen.

IMG_5659

Karhun ärripurripäivä
Teksti: Stella J. Jones (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Alison Edgson
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Minä itse -kortit

IMG_0204

Yli viikon kestänyt lasten vakava sairasteluputki on koetellut meillä aivan kaikkia. Joku on ollut koko ajan niin kuumeinen, että ulkoilut ovat olleet vähissä. Pelastajina ovat meillä olleet paitsi tietty kirjat, myös erilaiset pelit. Nelivuotias esikoinen on todella innoissaan kaikista peleistä, ja kaksivuotias kuopus tahtoisi kovasti osallistua, muttei ihan osaa. Ainoa hänelle sopiva on kotona olevista peleistä ollut Hedelmätarha, mutta se on äkkiä nähty sekin. Onneksi saimme juuri sopivasti arvosteltavaksi Oppi & ilon Minä itse -kortit, jotka ovat taaperoille suunnattu tämän vuoden uutuus.

IMG_0214

Pelin idea on yksinkertainen. Peli sisältää 100 korttia, joista kukin sisältää simppelin kysymyksen. Mikä sanoo kukkokiekuu? Kuka on hiirenpoikasten äiti? Lapsi vastaa kysymyksiin osoittamalla sormella. Kortin kääntöpuolelta voi tarkistaa, oliko hän oikeassa: jos sormi pilkistää samasta reiästä, jota Yrre-orava osoittaa, vastaus meni ihan oikein.

Korttien aiheet harjoittavat taaperolle tärkeitä taitoja. Miltä surullisuus näyttää, entä iloisuus? Mitä tarkoittaa edessä tai takana oleminen? Kuka on vanha ja kuka nuori?

IMG_4209

Lapsemme pelasivat heti ensikokeilulla koko pakan läpi ja olisivat tahtoneet aloittaa suoraan alusta uudelleen. Kortit ovat nelivuotiaalle esikoisellemme vähän liian helppoja, mutta se ei toistaiseksi ole vähentänyt hänen peli-intoaan. Kuopus kaksivuotiaana tykkää kovasti kumpi-kysymyksistä. Olen ylpeä hänen kyvystään erottaa tunteet toisistaan, mutta samalla huomaan, mitkä taidot kaipaavat harjoitusta. Eipä ole näköjään ole koskaan tullut puhuttua esimerkiksi raidallisen ja ruudullisen eroista. Tai että mummo on vanhempi kuin lapsi. Onneksi pelaamalla oppii!

Olemme tähän mennessä pelanneet pelin 5-6 kertaa läpi, ja lapset ovat pelistä yhä erittäin innoissaan. Voin siis suositella peliä lämpimästi taaperoperheille. Minä itse -kortit ovat myös hyvä lahjaidea. Itse voisin vastaavia pyytää esimerkiksi kummeilta; kysymyskortit ovat opettavainen, mutta viihdyttävä, ja melko edullinenkin lahja. Sarjassa on kolme muutakin Minä itse… -peliä, joita harkitsen kuopukselle lahjaksi.

Kuopus on tarkkaan valittujen sanojen mies, ja siksi tämä on erittäin hyvä peli juuri hänelle: lapsen ei tarvitse pystyä sanoittamaan vastauksiaan, vaan pelkkä osoittaminen riittää. Vaikka reiät korteissa ovatkin hyvä idea, meidän nopeatempoiset lapsemme kyllästyvät pian niihin. On paljon nopeampaa vain tökkäistä oikeaa vastausta ja siirtyä sitten seuraavaan korttiin.

Kortit sisältävät myös taika-avaimen, jolla saa Oppi & ilon sivustolta avattua ekstrapuuhan. Saitilla on myös runsaasti kaikenlaista ilmaista puuhaa, suosittelen!

Mokomaki! Mikä tunne?

IMG_3787

Uunituore Mokomaki – mikä tunne (Myllylahti, 2015) on neljäs Mokomaki-kirja. Se tutustuttaa taaperon tunteisiin reippaalla ja hauskalla tavalla. Mikä tunne saa tiikerin hytkymään, entä tarttuiko se tunne jo sinuun? Tai mikä saa pikku apinan punastumaan, ja oletko sinä kokenut sen?

IMG_3791

Kirja käy läpi perustunteita: ilo ja suru, pelko ja inho, viha, rakkaus ja nolostus käydään läpi. Tunteiden tunnistamisen lisäksi kirja kyselee lapselta itseltään kysymyksiä. Mitä sinä pelkäät, mikä voisi suututtaa seepran, auttaako pusu vihaan? Mistä sinä nolostut, entä oletko kokenut tätä tunnetta?

Mokomaki – mikä tunne? ilahduttaa minua suuresti. Kirjassa on hauskannäköiset, selkeät kuvat, joissa on raikkaita värejä ja kivannäköisiä hahmoja yhdistettynä hyödylliseen sisältöön, joka laittaa lapsen aivot töihin. Sivuilla on tekstiä vain vähän, mutta kirjasta riittää seuraa pitkäksi aikaa. Varsinaisten tunteidentunnistustehtävien lisäksi sivuilla on lisätehtäviä. Löydätkö linnulta hukassa olevat kymmenen poikasta? Anna pusu sille jota rakastat! Meillä on juuri nyt luettu lasten kanssa paljon muitakin aktivoivia kirjoja, ja hyvät tehtävät kyllä saavat lapset kerta toisensa jälkeen riemastumaan ja vähän kilpailemaan toistensa kanssa.

IMG_3790

Taaperomme lisäksi myös leikki-ikäisemme tykkää tästä kirjasta. Nelivuotiaallakin on tunteiden harjoittelu vielä kesken, vaikka kolmivuotiaaseen itseensä verrattuna hän alkaa olla jo suoranainen mestari. Tämä kirja on hyvä apuväline silloin, kun lapsi opettelee omien tunteidensa tunnistamista ja sanoittamista. Tykkään aina, kun opettavaisuus osataan kääriä riittävän hyvin viihdyttävään ja tietenkin myös kauniiseen pakettiin.

Mokomaki-sarja on valloittanut maailmaa Yhdysvaltoja ja Kiinaa myöten. Samat hahmot seikkailevat myös seinätarroissa, postikorteissa ja julisteissa. Sarjan Facebook-sivulla voi seurata kirjojen kansainvälisiä kuulumisia. Mokomaki – mikä tunne sopii mahtavasti myös joululahjakirjaksi 1-5-vuotiaille lapsille.

Mo-ko-ma-ki! Mi-kä tun-ne?
Teksti ja kuvitus: Satu Kontinen
Kustantaja: Myllylahti, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Oliver Jeffersin pingviinikirjoja

IMG_2552

Kirjailija ja kuvittaja Oliver Jeffers on minusta aivan yltiöihana. On yksi suurimmista epäkohdista maailmassa, ettei hänen kirjoistaan ole suomennettu kuin muutamia.

Onneksi kirjastosta löytyi nyt kerralla kaksi kolmasosaa Jeffersin suomennetusta tuotannosta, Löytöpingviini (Karisto, 2010) ja Lentävä pingviini (Karisto, 2011). Näiden lisäksi häneltä on suomennettu Ystävä avaruudesta -kirja.

IMG_2565

Löytöpingviini kertoo pojasta, jonka oven taakse ilmestyy pingviini, joka rupeaa seuraamaan poikaa joka paikkaan. Oliko pingviini eksynyt? Näyttääkö se surulliselta? Selviää, että pingviinit asuvat etelänavalla. Pingviinihän pitää viedä kotiin!

IMG_2566

Matkaan käydään soutaen, kun muukaan ei auta. Matka on pitkä ja hurja, mutta onneksi poika kertoo pingviinille tarinoita, ja pingviini on hyvä kuuntelija. Perillä pingviini näyttää jälleen surulliselta.

Poika lähtee ja huomaa tehneensä virheen. Pingviini ei ollutkaan eksynyt, vaan yksinäinen, ja hän on jättänyt sen yksin! Poika soutaa kiireen vilkkaa takaisin, muttei enää löydä pingviiniä. Lopulta ystävykset löytävät toisensa ja lähtevät yhdessä kotiin.

Mukaan pakatataan kaikkea tarpeellista. Sateenvarjo.

Mukaan pakatataan kaikkea tarpeellista. Sateenvarjo.

Löytöpingviini on haikea ja suloinen kertomus ystävyydestä. Kirja kertoo vähin sanoin suuren tarinan uskollisuudesta ja uhrautumisesta. Mitä kaikkea sitä onkaan valmis tekemään, jotta ystävä olisi onnellinen? Poika menettää yöunensakin pohtiessaan, miten auttaa pingviiniä. Joskus myös hyvää tarkoittavat teot voivat olla vääriä ja haitallisia. Jättää nyt yksinäisyyttä poteva yksin kaukaiselle mantereelle.

Vaikka kirjassa on tekstiä vain vähän, on sillä niin paljon sanottavaa, että äiti ja tytär ovat sen seurassa kuin lumottuina. Myös lähes kaksivuotias kuopus jaksaa pysytellä kirjan parissa pitkään, ja kumartuu halaamaan pingviiniä, kun poika ja pingviini löytävät jälleen toisensa.

IMG_2575

Lentävä pingviini -kirja jatkaa pojan ja pingviinin tarinaa. Tällä kertaa pingviini haluaisi toteuttaa haaveensa ja lentää. Se harjoittelee ahkerasti ja kokeilee kaikkia keinoja, mutta ei, lentoon se ei pääse. Kaverukset lähtevät eläintarhaan kysymään neuvoa viisaammilta. Pingviini näkee ilmoituksen, jossa haetaan elävää tykinkuulaa ja häippäisee.

IMG_2556

Poika huolestuu, kun ystävä on kadonnut. Pingviini on onnellinen saamastaan unelmatyöstä, kunnes tajuaa eksyneensä pojasta. Tähtihetki – tykinkuulana lentäminen – ei tunnukaan niin kivalta ilman ystävää.

Itse asiassa lentäminen on kauheaa.

Onneksi poika on kuin onkin ottamassa pingviiniä vastaan ilmalennon lopussa. Hädässä ystävä tutaan!

Sinänsä melko lyhyt ja vähätekstinen kirja käsittelee isoja asioita. Voiko unelmaansa toteuttaa ystävyyden hinnalla? Poika on valmis auttamaan ystäväänsä matkan varrella, vaikka lähtökohtaisesti on tietenkin selvää, että pingviinit eivät lennä. Poika on lopulta myös vastassa, kun uusi elämä hirvittää pingviiniä. Pingviini taas huomaa, ettei itsensä toteuttaminen olekaan niin ihanaa ilman, että joku on rinnalla.

Jeffersin kuvitustyyli on vähäeleinen ja ilmeikäs. Kuvissa yksityiskohdat on riisuttu minimiin, mutta hahmot ovat äärimmäisen sympaattisia ja kauniilla viivalla maalattuja. Pojan naama on periaatteessa vain pallo, jossa on kaksi pistettä silminä ja viiva nenänä, mutta silti hän onnistuu välittämään tunteita herkästi.

Kuvissa on myös sympaattisia pieniä vitsejä, jotka naurattavat esikoistamme ääneen. Yllä on kuvasarja pojasta ottamassa pingviiniä kiinni, jolle hihitämme tyttäreni kanssa yhdessä joka lukukerralla.

IMG_2561

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan kaikkiin muihinkin Jeffersin teoksiin, varsinkin The Incredible Book Eating Boy -kirjaan  ja The Day the Crayons Quit -kirjaan.

Löytöpingviini ja Lentävä pingviini (Alk. Lost and found & Up and down)
Teksti ja kuvitus: Oliver Jeffers (suom. Sanna Vartiainen)
Kustantaja: Karisto, 2010 ja 2011
Mistä: kirjastosta

Rakastatko minua jos…

IMG_2358

“Äiti, koska sä kuolet?”

“Äiti, mitä jos mä jään yksin?”

Kohta nelivuotiaamme miettii kovasti tunteita ja välittämistä. Hän on kasvanut sen verran isoksi (ja itsenäiseksi), että erillisyys, yksinjäämisen mahdollisuus ja kuoleminenkin on ensimmäistä kertaa valjennut hänelle. Samalla hän myös miettii, onko rakkaus ehdollista: menetänkö rakkauden, jos teen jotain väärää.

Rakastatko minua jos… (Lasten Keskus, 2012) on täsmäkirja näihin tuntemuksiin. Kirja pohtii äidinrakkautta ja rakkauden ehdollisuutta. Pikku Karhun takki repeää kesken leikin ja hän pelkää, että äiti suuttuu. Äiti onkin vähän väsynyt työpäivän jälkeen ja huokailee ennen kuin parsii takin. Pikku Karhu tulee surulliseksi ja rupeaa pohtimaan, mitä teosta seuraa. Rakastaako äiti häntä yhä? Tietysti.

No entä jos hän repisi kaikki vaatteensa, kiusaisi toisia ja sotkisi? Tai olisi ruma? Tai jos lakkaisi itse rakastamasta äitiä? Äiti rakastaisi yhä. No entäs jos äiti kuolisi? Silloinkin äiti rakastaisi.

IMG_2359

Entä jos Pikku Karhu ei tahtoisi, että äiti rakastaa häntä? No silloinkin. Entä jos äiti rakastaisi jotain toista enemmän? Mahdotonta. No entä jos Pikku Karhu itse rakastaisi jotakuta toista enemmän kuin äitiä?
“Äiti katsoi Pikku Karhua levollisena. “Älä huoli. Silloinkin minä rakastan sinua. Sinä voit rakastaa ketä sinä haluat.””

IMG_2362

Rakastatko minua jos… on oikein turvallinen kirja rakkaudesta. Äiti rakastaa aina ja ihan varmasti. Turvallisuudessaan kirja sopii hyvin myös iltasaduksi: lapsi voi mennä hyvillä mielin ja varmana rakkaudesta nukkumaan.

Kirjassa hiukan liikaa toistoa minun makuuni. Entä jos ja vielä jos? Toki juuri sillä tavallahan lapset käyttäytyvät, keksivät vielä yhden kysymyksen lisää, vielä yhden uskomattoman variaation teemasta, niin pitkään kunnes vanhemmat ovat raivokkaan uupumuksen partaalla. Tässä kirjassa kyllä on toistoa niin paljon, että jopa toistoa rakastavaa lastakin uuvuttaa, ja hän kääntää sivuja välillä niin nopeasti, että niiltä ehtii lukea vain ensimmäisen rivin.

Tämä tärkeitä kysymyksiä lempeällä tavalla käsittelevä kirja on varmasti hyvää luettavaa myös silloin, jos perheessä on joitakin lapsen perusturvallisuutta uhkaavia muutoksia, kuten vakava sairaus tai ihan vaan nuoremman sisaruksen syntymä edessä.

Kirjan kuvituksessa tykkään eniten siitä, että sivuille on reippaasti laitettu vain yksi, iso kuva, ja kuvissa on aika vähän yksityiskohtia. Nallet on maalattu perussuloisiksi, lastenkirjamaisiksi, ilman suurta persoonallista otetta.

Rakastatko minua jos…
Teksti: Catherine Leblanc
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustantaja: Lasten Keskus, 2012
Mistä: kirjastosta

Otso ja varpaansyöjät

IMG_1707

Joskus kirjastoreissulla tuntuu, että hyllyssä ei ole yhtäkään kelvollista kirjaa lapsille tai äidille. Kirjaston ihanuus piilee onneksi siinä, että joskus taas löytää loistavia aarteita. Eilen oli sellainen päivä. Löytyi vaikka mitä muutakin, mutta kaikkein eniten ilahduin siitä, että hyllyssä oli Anja Portinin ja Timo Mänttärin juuri ilmestynyt uutuus Otso ja varpaansyöjät (WSOY, 2015).

Ensiksi innostuin kirjasta kuvittajan vuoksi. Fanitan Timo Mänttäriä. Hänen kuvittamansa Isä vaihtaa vapaalle on yksi kaikkein suurimmista suosikeistamme, jolle tunnustinkin taannoin rakkauttani.

Otso ja varpaansyöjät on Anja Portinin ensimmäinen lastenkirja. Kirjan päähenkilö Otso on mummulassa kylässä. Ruokapöydässä kalaa syödessä puhe kääntyy ravintoketjuun, jota sitten tarkastellaan yhdessä mummun etsimästä kirjastakin. Äyriäinen syö levää, silli syö äyriäisen, turska sillin ja lopulta ihminen turskan. Mutta syökö joku eläin ihmisiä, Otso jää miettimään.

IMG_1693

 

Kirja on juuri sopivalla tavalla höpsö. Otso rakentaa mummun pihalle ravintoketjun, joka alkaa muurahaisesta ja koppakuoriaisesta, jatkuu leluun ja kissaan ja huipentuu Otsoon ja mummuun. Ei onnistu, sillä kukaan ei suostu syömään ketään.

“Miettinen loikoili hiekalla ja läppäisi tassullaan Kyöstin sivuun, kun minä työnsin Kyöstin sen kuonon alle. Minä taas en halunnut syödä Miettistä, koska Miettinen on mummun kissa. Ja mummu vain kutitti minua saatuaan minut kiinni, vaikka sanoin että mummun pitäisi syödä minut, sillä mummut ovat ravintoketjun huipulla.”

Mummu on ravintoketjun huipulla

Mummu on ravintoketjun huipulla

Syödyksi tuleminen alkaa pelottaa Otsoa. Syökö kissa hänen varpaansa? Entä onko kotiin päästyä jokin eläin syönyt isän ja aikooko se nyt syödä Otsonkin? Onneksi isä tulee –hengissä– ja lohduttaa poikaa. Otso on metsän kuningas, eikä kuulu ravintoketjuun.

IMG_1690

Kirja käsittelee lapsen pelkoja lempeällä ja huumorintajuisella tavalla. Pelot nousevat niin väärinymmärryksestä ja ylitulkinnasta (aikooko varpaita yöllä nuuskiva kissa syödä Otson) kuin toisten lasten jutuistakin (eläimistä kaveri on kertonut, että metsissä asuu ihmissyöjiä, joilla kasvaa luita nenässä). Aikuiset ovat aina lähellä auttamassa lasta pelkojen yli.

Vaikka kirjassa puhutaan peloista ja vaikka siinä esitellään mörköjä, se ei kuulemma ole kolmivuotiaan mielestä yhtään yhtään pelottava. Aika tiukasti kainaloon hän kyllä painautuu kirjaa luettaessa, mutta tahtoo sitten aloittaa kirjan heti uudestaan, kun se on niin hyvä. Palleroinen pikkuvelikin tykkää kirjan kuvista ja plärää niitä aikamoisella vauhdilla. Äitikin jää odottamaan Anja Portinilta lisää lastenkirjoja.

IMG_1680

Otso ja varpaansyöjät
Teksti: Anja Portin
Kuvitus: Timo Mänttäri
Kustantaja: WSOY, 2015
Mistä: kirjastosta

 

Lastenkirjoja uhmaiästä

IMG_1788

Uhmaikä. Esikoisella oikeastaan menossa pois, mutta sitten se saattaa iskeä oikein hyökyaaltona. Kuopuksella, 1 v 9 kk, ei vielä pitäisi ehkä olla oikeaa uhmaa, mutta jos tämä viimeisten kuukausien tunteikkuus on esiuhmaa, odotan todella innoissani varsinaista tahtoikää. Usein väsyneenä minullakin on uhma.

IMG_1799

Esikoinen on aivan rakastunut Vesta-Linnea -kirjoihin, joissa käsitellään raikkaalla tavalla uhmaikäisen elämää (ja negatiivisia tunteita ylipäätään). (Olen kirjoittanut Nukuhan jo, Vesta-Linnea -kirjasta aiemmassa postauksessani.) Vestalinneoita tulee otettua kirjastosta mukaan joka kerralla. Tällä kertaa tytär valitsi mukaan Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjan (Tammi, 2009), ja minä puolestani valkkasin muutamia muita uhmasta ja kiukusta kertovia kirjoja seuraksi.

IMG_1800

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti -kirjassa äiti ja tytär päätyvät tahtojen taisteluun koko päivän ajaksi. Vesta-Linnea ei tahdo laittaa sukkahousuja, vaikka äiti hoputtaa, ja molempien tunteet kiihtyvät. Väli llä yritetään sovintoa, mutta nuken posliinikuppi menee rikki, ja tunnelma kiristyy uudestaan. Lopulta päästään sovintoon.

IMG_1801

Äiti harjaa hiuksiaan vihaisesti. Suosikkikohtani.

Olen lämmennyt Vesta-Linnea -kirjojen realistiseen perhe-elämän kuvaukseen ja uusioperheen ongelmiin, ja tykkään vestalinneoista melkein jopa enemmän joka lukukerralla. Tykkään tässä kirjassa erityisesti kiukustuneesta äidistä, joka harjaa hiuksiaankin kiukkuisesti. Ihanaa vertaistukea kaikille meille, joilla pinna meinaa joskus pettää. Myös Salla Savolaisen kuvitustyyli tuntuu kerta kerralta yhä kivemmalta, vaikken alunperin ollut suuri fani.

IMG_1802

Tässä kirjassa tyttäreni tykkää ennen kaikkea viimeisen sivun sovinnonteosta. Omia suosikkikohtiani taas on äidin romahdus aviomiehen tullessa kotiin.
“”Minä olen maailman huonoin äiti”, itkee äiti keittiössä Viktorin sylissä. “Minulla ei pitäisi olla lapsia ollenkaan! Olen hirviö-äiti!” äiti nyyhkyttää.”

Vesta-Linnea ja hirviö-äiti
Teksti: Tove Appelgren
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi, 2009 (2. painos)
Mistä: kirjastosta

IMG_1793

Toinen pinon kirjoista, jota on luettu paljon, on Anneli Kannon Kastehelmi Virtanen ja oma tahto (Karisto, 2012). Kirja on osa Viisi villiä Virtasta -kirjasarjaa, joka oli meille uusi tuttavuus.

IMG_1794

Virtasen perheessä on siis viisi lasta, joista nuorin, Kastehelmi, on kaksivuotias ja tahtoo paljon. Kastehelmi lähtee kahden isomman sisaruksen matkaan lelukirpparille myymään ja ostamaan leluja. Kastehelmi tahtoisi ostaa uuden lelun, muttei halua luopua omista vanhoista leluistaan. Seuraa selkkaus isoveljen kanssa, ja lapset purevat toisiaan. Lopulta isoveli keksii keinon käsitellä pikkusiskoa: hän tarjoaa tälle joka välissä vaihtoehtoja, joista valita. Lopulta päästään onnellisesti kotiin.

IMG_1795

Tytär tahtoo lukea kirjaa yhä uudestaan ja uudestaan, äitiä alkaa jo ryydyttää. Tarina on sinänsä ihan ok, mutta hiukan ohut. Kerronta ei kikkaile, eivätkä henkilöhahmotkaan ole erityisen syviä. Minua miellyttää se, että päähenkilö on oikeasti tosi kiukkuinen. Lapsi tykkää kuvista, joissa huudetaan ja purraan, äitiä ei kuvitustyyli oikein miellytä. Kaiken kaikkiaan kirja on siltikin ihan käytökelpoista täsmäluettavaa uhmaikäisen kanssa.

Kastehelmi Virtanen ja oma tahto
Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2012
Mistä: kirjastosta

IMG_1796

Tracey Corderoyn Ei! (Mäkelä, 2013) kertoo pienestä sarvikuonosta, joka oppii uuden sanan.

IMG_1797

“Aaro oli suloinen lapsi. Kaikki pitivät hänestä. Sitten Aaro oppi uuden sanan.

EI!

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin.”

Aaro sanoo ei ruokapöydässä, kylpyaikaan ja nukkumaan mennessä. Rakkaus sanaan johtaa lapsen välillä hankaluuksiin – kun sanoo ei yhteisleikeille, jääkin yksin.

“Kun lähdettiin kotiin, isä kysyi: “Oliko kiva päivä?” Aaro niiskahti. “Ei.” “Tuletko syliin?” isä kysyi. “E-eeeee…” “byää” “joo…” Ja niin Aaro sai uuden lempisanan… “JOO!””

IMG_1798

Esikoinen tykkää hurjasti tästäkin kirjasta. Kirja on saanut hänet kovasti miettimään, kannattaako sanoa ei joka kohtaan. Kirja on myös opettanut esikoisen lukemaan (tai tunnistamaan) ei-sanan – jo toinen luettu sana hänelle! (Edellinen oli ja.) Minustakin kirja on ihan hauska. Siinä on simppeli, opettavainen tarina ja ihan söpö päähenkilö.

Ei!
Teksti: Tracey Corderoy
Kuvitus: Tim Warnes
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2013
Mistä: kirjastosta

IMG_1790

Viimeiseksi kirjastosta poimittiin pinon päälle Sandrine Lambertin Sauli ja isä kaupassa (Kolibri, 2007). Kirjan lopusta selvisi, että Sauli-kirjoja on kokonainen sarja, joka on meille ihan vieras.

Sauli-pupu lähtee isän kanssa kauppaan. Kaikki sujuu hyvin, kunnes Sauli näkee namihyllyt ja huomaa himoitsevansa suklaata. Sauli korottaa ääntään ja itkaiseekin, kun tekee niin paljon mieli suklaata. Vollotus lakkaa, kun vanha rouva tulee kysymään mikä hätänä.

“”Voi pikku pupua, eikö isäsi milloinkaan anna sinulle suklaata? Se ei ole kilttiä!” rouva tokaisi. Sauli mietti. Eilen ja toissapäivänä isä oli kyllä antanut hänelle palan suklaata ruuan jälkeen. Sauli punastui nolona. Isä sanoi ystävällisesti: “Hyvä rouva, lupaan teille, että annan palan suklaata pojalleni tänään, jos hän syö ruokansa reippaasti.” Nainen hymyili ja jatkoi matkaansa.”

IMG_1791

Isä ostaa suklaata, ja Sauli jää odottamaan lounasta, sillä hänelle on suklaapala luvassa, jos hän syö ruokansa reippaasti.

IMG_1792

Tämä ei ole mikään suuri kirja. Tarina on yksioikoinen eivätkä henkilöhahmot ole kovin kiinnostavia. Eniten minulla ehkä tökkii se, että päähenkilön pultit ovat niin kauhean leimit. Onkohan kirjailija koskaan tavannut tahtoikäistä? Tässä kulmiaan hiukan kurtistelevassa pikku pupusessa ei ole mitään uhmaan viittaavaakaan. Esikoinen halusi kuulla kirjan kerran, muttei ole sen jälkeen hakenut sitä enää luettavaksi. Ihan hyvä lisä tämä oli uhmapakettiimme, muttei tätä kirjaa tarvitse enää toiste hakea lainaan.

Sauli ja isä kaupassa
Teksti: Sandrine Lambert (suom. Tiina Hämäläinen)
Kuvitus: Clara Suetens
Kustantaja: Kolibri, 2007
Mistä: kirjastosta

Herra Tiikeri villiintyy

IMG_1566

Eläinten kaupungissa oli kaikki hyvin. Kaikki elelivät tyytyväisinä.

Mutta ei herra Tiikeri.

IMG_1567

IMG_1568 “Herra Tiikeri oli kyllästynyt olemaan aina niin kunnollinen.”

IMG_1569

“Hän halusi vähän löysätä. Hän halusi pitää hauskaa. Hän halusi olla… villi.”

IMG_1570

Herra Tiikeri villiintyy on ihana kirja muutoksesta aikuiseen makuun. Kun tympäisee, voi muuttua. Kun tympäisee, voi ottaa hatkat. Ei ole pakko tyytyä siihen, mitä on.

Herra Tiikeri heittäytyy ensin neljälle jalalle kulkemaan, ja heti tuntuu jo paremmalta. Joka päivä hän villiintyy vähän enemmän.

IMG_1574

Ystävät paheksuvat ja ovat kummissaan jo ensimmäisistä muutoksista, mutta kun herra Tiikeri heittää vaatteensakin pois, kaverit komentavat hänet viidakkoon.

IMG_1576

Erämaassa herra Tiikeri villiintyy aivan tosissaan, mutta huomaakin sitten potevansa koti-ikävää.

IMG_1577

Niinpä hän palaa, ja asiat muuttuvat ennalleen.

IMG_1578

Herra Tiikerille riitti siis pieni tuulettuminen. Hän ei tarvinnut suurempaa downshiftausta, vaan lyhyt itsensä etsiminen erämaassa auttoi ahistukseen. Itse huomaan kaipaavani loppuun jotain pientä twistiä. Eikö herra Tiikeri olisi voinut tuoda palan viidakkoa ja villeyttä mukanaan kaupunkiin? Vaikka pientä nakuilua öisin?

Muuten tämä on hieno kirja, jota (aikuinen) lukee tosi mielellään. Kirjan päähenkilöksi on valikoitunut kaikista villieläimistä juuri tiikeri varmaankin englanninkielisen sanomuksen “A tiger cannot change its stripes” vuoksi. Tiikeri ei pääse raidoistaan eli syvintä olemustaan ei voi muuttaa.

Kirjan väritys on ruskeaa ja harmaata. Herra Tiikeri erottuu iloisen oranssina joukosta, niin kuin on tarkoituskin. Kuvitus on tyylikästä ja retroa, tehty ihastuttavan vähäeleisesti – eli varmaan suurta vaivaa käyttäen. Näin suuri pelkistäminen vaatii kovasti työtä. Kuvat toimivat hyvin, eikä tekstiä tarvita paljonkaan. Peter Brown uskaltaa pitää sanat vähäisinä.

IMG_1579

Herra Tiikeri villiintyy
Teksti ja kuvitus: Peter Brown
Kustantaja: Tactic Publishing, 2014
Mistä: kirjastosta