Kerro satu, Tatu

Olen kirjahullu, ja niin ovat lapsenikin. Kiitos kaikille ylemmille voimille tästä! Innostun aina, kun löydän (lasten)kirjan, joka kertoo lukemisen ja tarinoiden voimasta. Jeanne Willisin ja Holly Clifton-Brownin Kerro satu, Tatu (Mäkelä, 2017) on kertomus tytöstä ja hänen pehmoleijonastaan, ikävästä ja satujen tärkeydestä.

Tyttö kertoo leijonalle joka ilta iltasaduksi tarinoita omasta elämästään, kunnes eräänä päivänä häntä ei enää näy. Onko hän kasvanut liian isoksi tarinoimaan, miettii leijona, ja kaipaa tarinoita.

Leijonan ei auta muu kuin sepittää oma tarina. Se kertoo leijonaa kaipaavasta tytöstä, joka palaa leijonan luo ja haluaa kuulla tarinan. Kerro satu, Tatu, tyttö pyytää, ja Tatu-leijona kertoo tarinoita tytön ja leijonan yhteisistä seikkailuista. Kaikilla on onnellinen loppu!

Kerro satu, Tatu on vähäsanainen kirja, joka lyhyytensä vuoksi sopii hyvin myös ihan pienimmillekin tarinoiden ystäville. Parhaiten sen sanoma aukeaa kuitenkin varmaan hiukkasen isommille kuulijoille, 3-, 4- ja 5-vuotiaille.

Tämä on oikein hyvä tällainen peruskuvakirja, jollaisia lainaamme aina kirjastosta läjäpäin. Tykkään siitä, miten tarina korostaa mielikuvituksen voimaa ja tarinoiden tärkeyttä, ja miten päähenkilö lohduttaa itseään tarinoimalla.

Omassa elämässämme olen nähnyt tarinoiden mahdin esimerkiksi lukuisina arkiaamuina. Uhmaikäisemme ei aina halua mennä hoitoon eikä varsinkaan kävellä hoitomatkaa. Yhtenä pakkasaamuna tuskailin keskellä suojatietä jäkittävän kolmivuotiaan kanssa, kunnes keksin houkutella häntä liikkeelle tarinalla. Jos liikut reippaasti eteenpäin, saat kuulla kertomuksen kahdesta ihanasta lapsesta ja heidän ihanasta aamustaan, aloitin. Lapsi singahti liikkeelle kuin ammus, ja loppumatka meni kuin siivillä. Siitä lähtien olen vauhdittanut tarinoilla kaikkia vaikeita aamuja, ja joitakin helppojakin.

Holly Clifton-Brownin kuvitus on herttaista ja lapsiin vetoavaa. Hahmoilla on suuret pallopäät, oikein lapsekkaat ja suloiset. Tatu-leijona on tosi söötin näköinen!

Aukeamat ovat rauhallisia, ja niillä tapahtuu vain vähän. Senkin puolesta tämä kirja sopii pienillekin lukijoille, sellaisille jotka juuri siirtyvät kartonkisivuisista kirjoista “oikeisiin” kirjoihin.

Jos etsit kirjoja lukemisen ja kirjojen voimasta, muista myös nämä: Ritari joka ei halunnut taistella on tuoreehko, hauska tarina, jossa kirjallisuus voittaa sotaisuuden. Roald Dahlin klassikko Matilda on aivan ihana, mutta suunnattu isommille lapsille kuin tämä. Meillä on ollut nyt muutaman kerran lainassa myös Julia Donaldsonin ja Sara Ogilvien tuore Etsiväkoira Ella (Mäkelä 2017) jossa Ella-koira selvittää kadonneiden kirjojen arvoitusta. Suositus myös sille!

Kerro satu, Tatu
Teksti: Jeanne Willis (suom. Raija Rintamäki)
Kuvitus: Holly Clifton-Brown
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä, 2017
Mistä: Arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Keijukais- ja haltijatarsatuja

img_0804

Äiti, mikä tää on?

Tyttäreni on käynyt tutkimassa työpöytäni kirjapinoja ja tulee nyt luokseni kirja kädessään.

Prinsessani on löytänyt Lilia, pieni keijukaisprinsessa -kirjan ja hänen silmänsä loistavat. Ihanoita, sanoo myös kolmivuotias perässä ja silittää Mansikkahaltijatar. Salaisuus Marjametsässä -kirjan kimmeltävää kantta (molempien tekijä Stefanie Dahle, Aurinko Kustannus 2016).

img_0808

Tarhaikäisissä lapsissamme elää suunnaton rakkaus sellaista satumaailmaa kohtaan, joka on minulle vähän vieras. Minusta on kuitenkin tärkeää, että lasten kanssa luetaan myös heille rakkaita kirjoja, vaikka ne poikkeaisivatkin niistä kirjoista, joita itse ensimmäisenä valitsisin hyllystä.

Nämä Stefanie Dahlen kirjat ovat täsmäratkaisu lastemme satupulaan. Ne ovat laadukkaita, herttaisia ja suloisia kirjoja, joissa kaiken lisäksi on lapset päähenkilöinä.

Tällaiset kirjat täyttävät muuten yleisemminkin aukon kuvakirjakentässä. Katsoaapa vaikka kirjaston satuhyllyä – ei sieltä juuri löydy uusia satuja, varsinkaan sellaisia joissa ei lukisi Disney.

img_0809

Mansikkahaltijatar on vanha tuttumme kahdesta aiemmasta kirjasta ja puuhakirjastakin. Nyt uudessa Mansikkahaltijatar. Salaisuus Marjametsässä -kirjassa pieni haltijatar on kadottanut taikasauvansa. Samaan aikaan lähiympäristössä tapahtuu outoja: mansikat ovat muuttuneet sinisiksi, siilin kirput punaisiksi ja Kaarna Puuhaltijattaren hiukset oransseiksi. Mansikkahaltijatar ystävineen lähtee ottamaan selvää, mikä on kaiken takana. Lopulta kaikki kääntyy hyväksi, tietenkin.

img_0805

Samalta tekijältä tuli viime syksynä myös toinen seikkailu, Lilia, pieni keijukaisprinsessa. Kirjassa eletään keijukaisjuhlapäivän aamua. Lilian pitäisi leipoa hunajakakkuja, mutta mesiäiset eivät ole saaneet kerättyä niihin tarvittavaa hunajaa. Kaikki Lumolammen lumpeet ovat supussa, mesiäiset kertovat.

Lilia lähtee tutkimaan lammelle, mitä on tapahtunut. Toden totta, lumpeet ovat supussa, ja metsänymfi Feallakin on paha mieli. Fea ei voi poistua lammelta, jos lumpeet eivät ole auki. Niiden aukemamiseen taas tarvittaisiin huilu, mutta peikko on astunut sen päälle ja rikkonut sen. Lilia kiertää metsässä pyytämässä apua, mutta mikään ei auta. Lopulta Lilia onnistuu rikkomaan taian laulamalla. Fea pääsee lammestaan, mesiäiset keräävät meden, hunajakakkuset valmistuvat ja lapset pääsevät juhliin.

img_0807

img_0806

Näissä Stefanie Dahlen kirjoissa pienet satuolennot joutuvat lapselle sopivankokoisiin seikkailuihin. Jotain pelottavaakin aina on mukana – mikä toi peikko on? Mitä se tekee?  Onko se ilkeä? Syökö se ne?

Kaikkineen kirjat sopivat hyvin esimerkiksi iltasaduiksi, sillä niiden lempeässä maailmassa ei varmasti tapahdu mitään liian jännittävää tai pelottavaa.

img_0813

Kirjojen herkkä akvarellikuvitus tukee tarinan sadunomaisuutta. Dahle maalaa söpöjä kuvia ja suloisia hahmoja, joista viisivuotias pitää kovasti.
Lilia, pieni keijukaisprinsessa
Mansikkahaltijatar. Salaisuus Marjametsässä.
Teksti ja kuvitus: Stefanie Dahle (suom. Maarit Varpu)
Kustantaja: Aurinko Kustannus, 2016
Mistä: arvostelukappaleet kustantajalta

Roald Dahlin Tynkätyiset

9789518843118_Tynkatyiset

Roald Dahl oli lapsuuteni suurin sankari.
Luin lapsena Jali ja suklaatehdasta edestakaisin, kerta toisensa jälkeen. Se oli ihaninta mitä kuvitella saattaa, varsinkin kaikki ne herkut ja se, että ilkeät lapset saivat ansionsa mukaan. Vaikka rakastin Jalia ja suklaatehdasta palavasti, se jäi ainoaksi lukemakseni Dahlin kirjaksi, vaikka luin kyllä muuten kaiken, mitä kunnalliskirjastossamme oli lapsille tarjota. Kahteen kertaan. Nyt juuri tajusin, että valtaosa suomennoksista on tullut reilusti minun lapsuuteni jälkeen. Ilmankos.

Nuorena aikuisena sitten rakastuin nokkelaan Rakkaani, kyyhkyläiseni -jännitysnovellikokoelmaan, ja nyt aikuisena olen lukenut muutamia Roald Dahlin lastenkirjoja ihan omaksi ilokseni. Matilda on minusta aivan loistava, Ilmarin ihmelääke  riemastuttava, Taikasormi ihan hauska. Iso kiltti jätti taas oli minusta sen verran rasittava, että jätin sen kesken.

Nyt minulla on edessäni entuudestaan aivan tuntematon Roald Dahlin kirja, Tynkätyiset (Art House, 2015).

IMG_3699

Tynkätyiset sijoittuu kirjailijan lapsuusmaisemiin.

Tarinan lähtökohtana on tuttu tilanne: Villellä on vähän tylsää kotona, mutta kotipihasta ei ole lupa poistua. Varsinkaan ei ole lupa mennä kodin takana olevaan Turmiometsään, jossa asuu kaikenlaisia kauheita olentoja. Mutta Villeä kyllästytti tavattomasti olla koko ajan niin kilttinä.” Mitähän Ville tekee? No lähtee tietenkin tutustumaan metsään, ja kuulee pian takaansa kauheaa ääntä.

Ville vilkaisee olan yli ja näkee, että häntä jahtaa oranssia savua syöksevä jokin. Ville pelastautuu puuhun, jossa hän huomaa pieniä ikkunaluukkuja kaikkialla. Puussa asuu pikkuruisia ihmisiä, tynkätyisiä! Tynkätyisten johtaja herra Tynkä kertoo, että puun alla odottava hirviö on nimeltään Rouskija, ja se söisi Villen hetkessä, jos poika laskeutuisi puusta alas. Villen täytyy siis jäädä puuhun ikuisiksi ajoiksi. Vaikka tynkätyisten seurassa onkin hauskaa, Ville alkaa jo kaivata kotiin takaisin.

Poika keksii ratkaisun. Koska tynkätyisetkin voivat ratsastaa linnuilla, myös hänelle löytynee sopivankokoinen lintu, jonka avulla hämätä Rouskijaa. Joutsen ottaa Villen selkäänsä ja lentelee Rouskijan edessä.  Hirviö syöksyy Villen hajua seuratessaan järveen ja uppoaa. Metsää uhannut hirviö on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Kiitolliset tynkätyiset lupaavat Villelle palkkioksi joutsenen kyyditsijäksi niin pitkäksi aikaa, kunnes poika kasvaa liian isoksi. Joutsen saapuukin joka ilta vanhempien jo mentyä nukkumaan viemään Villeä seikkailuihin. Lopulta Ville kasvaa liian suureksi, mutta onneksi tynkätyiset tulevat vuorostaan Villen kotiin visiitille.

“Eikä yhdelläkään lapsella ole milloinkaan ollut niin jännittävää lapsuutta kuin Villellä, eikä yksikään lapsi ole niin tunnollisesti säilyttänyt valtavaa salaisuuttaan.”

IMG_3702

Rouskija syöksee tulta

Dahlin viimeiseksi jäänyt kirja Tynkätyiset ei edusta ihan tyypillisintä roalddahlia. Tämä on tyyliltään tyypillisemmin satu kuin muut Roald Dahlin kirjat, joita olen lukenut. Tämä on myös melko vakava kirja, eikä se sisällä Dahlille tunnusmerkillistä äkkiväärää huumoria. Sen sijaan kirja kyllä on pienuuden ylistys, niin kuin monet Dahlit. Kolmantena eroavuutena kirjassa ei ole tyhmiä, ilkeitä tai välinpitämättömiä aikuisia tai muita lapsia. Sen sijaan tämä on allegorinen tarina lapsen aikuistumisesta. Äiti (missähän isä on?) pyrkii suojelemaan lasta ja pitämään tämän lähellään, mutta lapsi itse tahtoo suureen maailmaan. Vaikka lapsi kohtaakin vaaroja, hän oppii selviytymään niistä.

IMG_3707

Tynkätyiset poikkeaa muista Roald Dahlin kirjoista siinäkin, että se on ainoa, jota Quentin Blake ei ole kuvittanut. Tynkätyisten kuvituksen on tehnyt Patrick Benson, jolla on satukirjamainen, paljon pientä viivaa sisältävä tyyli, hyvin erilainen kuin Blaken luonnosmaiset kuvat. Bensonin kuvitus sopii Tynkätyisten tarinaan hyvin. Tämä on palanen entisaikojen Englantia, osa kirjailijan lapsuusmaisemaa.

IMG_3700

Pieni poika suuressa metsässä

Tynkätyiset on vielä vähän liian jännä lapsillemme, joten en pääse jakamaan kirjan tuomaa iloa heidän kanssaan vielä hetkeen. Hirviöt ja takaa-ajot sopivat varmasti paremmin vasta noin eskari-ikään päästyä. Meillä on lasten kanssa yhdessä luettu Roald Dahlin tuotannosta vain Suunnattoman suuri krokotiili, joka oli lasten mielestä vähäsen jännä sekin.

IMG_3708

Kun nelivuotiaamme alkoi kesällä väsähtää mustikkametsässä, kehotin häntä etsimään puista maahisten ovia ja ikkunoita, jotka vievät salaisiin palatseihin. Lapsi löysikin niitä kymmenittäin. Hän juoksi puulta toiselle silmät loistaen ja raportoi, että täälläkin on vielä yksi! Ja täällä! Siitä samasta uskosta kaikkialla piilevään taikuuteen tämäkin kirja ammentaa. Lapsilla on kyky nähdä sellaista, mitä aikuisten silmät ovat lakanneet näkemästä. Kirja päättyy sanoihin:

“Mutta ennen kaikkea, katsele kirkkain silmin koko maailmaa ympärilläsi, sillä kaikkein suurimmat ja hämmästyttävimmät salaisuudet piileksivät aina odottamattomissa paikoissa. Ne, jotka eivät usko taikuuteen, eivät sitä ikinä löydäkään.”

Tynkätyisistä on aiemmin kirjoittanut mm. Maija Kirjojen keskellä -blogissa.

Tynkätyiset (alk. The Minpins)
Teksti: Roald Dahl (suom. Päivi Heininen)
Kuvitus: Patrick Benson
Kustantaja: Art House, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Hyvää satupäivää!

Tänään sunnuntaina vietetään kansallista satupäivää. Jos oikein hilpaisee, ehtii päivän päätapahtumaan, Helsingin Rautatientorilta klo 12 lähtevään kulkueeseen. Paraati kulkee Annantalolle, jossa jaetaan ilmapalloja ja nautitaan satumaljoja. Annantalolla on myös esityksiä ja työpajoja. Lisätietoja löytyy osoitteesta http://www.satupaiva.fi.

Päivää vietetään myös Designmuseossa, jossa museon oppaat ja vapaaehtoiset lukevat satuja ja ihana Etana Editions leikittää työpajassa. Samalla voi tutustua myös hienoon Lapsen vuosisata -näyttelyyn. Lisää museon ohjelmasta osoitteessa http://www.designmuseum.fi/fi/events/satuja-lapsille-ja-lapsenmielisille-sunnuntaina-klo-12-16/.

Päivän kolmas hyvä tärppi Helsingissä on Villa Kiven satupäivä. Ohjelmassa on satujen lisäksi myös mm. nukketeatteriesitys.

Päivää voi tietenkin viettää myös ihan kotona lukemalla lapsille, niin kuin meillä tehdään tänään olosuhteiden pakosta. Lastenkirjapinossa odottaa mm. Marika Maijalan Piano karkaa.

Mansikkahaltijatar: satuja ja puuhaa

IMG_3085

Meillä luetaan aika vähän perinteisiä satuja. Aina tulee tartuttua vain sellaisiin realistisiin kuvauksiin arkielämästä. Ehkä kirjatarjontakin on sentyyppistä tällä hetkellä, ehkä kyse on omista ja lasten lukumieltymyksistä, en tiedä. Välillä on kuitenkin virkistävää lukea ihan satuja, semmoisia joissa seikkailee satuolentoja ja joissa on taikuutta ja kaikkea.

Stefanie Dahlen Mansikkahaltijatar (Aurinko Kustannus, 2015) on meille tämän kesän ja syksyn uusi tuttavuus. Tutustuimme pienen haltijattaren seikkailuihin ensin Lumoavaa, Mansikkahaltijatar -kirjassa, josta olen kirjoittanut täällä. Nyt meillä on käsissämme Mansikkahaltijatarta paitsi uuden satukokoelman, myös puuhakirjan muodossa.

IMG_3086

Mansikkahaltijatar, lumoavia satuja mansikkamaalta on kokoelma satuja pienestä haltijattaresta. Mansikkahaltijatar on kiva varsinkin siksi, että hän on lapsi itsekin, ja taikavoimat ovat hänelle uusia. Pieni haltijatar on hyvän puolella, kokeilee omia voimiaan ja puolustaa ystäviään. Hän on myös aina auliisti auttamassa ystäviä: flunssaisen kaverin puolesta järjestetään teekutsut ja foliota avaruusaluksen palaseksi luulevalle etanalle järkätään ufonäytös.

IMG_3089

Mansikkahaltijatar-kirjan tekstit ovat hiukan pidempiä kuin mihin olemme kaksi- ja nelivuotiademme kanssa tottuneet, mutta kuvia on onneksi joka aukeamalla. Kirjan herkkä akvarellityyli sopii hyvin herttaiseen tekstiin.

Kirjan huumori on lempeää: kun päästäinen vilustuu eikä pysty niistämään nenäänsä, Mansikkahaltijatar etsii grillipihdit ja kiinnittää nenäliinan niiden päähän. Lapsia tällaiset tempaukset naurattavat ääneen, ja he haluavat niihin palata yhä uudestaan.

IMG_3090

Mansikkahaltijatar-puuhakirjassa (Aurinko Kustannus, 2015) lapsi (ja, kröh, aikuinen) pääsee osallistumaan satujen kuvittamiseen. Jokaisella aukeamalla on alkuperäinen Mansikkahaltijatar-akvarelli, ja aukeaman toisella sivulla lapsi (aikuinen…) pääsee pisteitä yhdistämällä ja värittämällä luomaan itse kirjan kuvitusta.

Esikoinen ei ihan hallitse pisteiden yhdistämistä, mutta rakastaa etsiä aina seuraavaa numeroa silloin kun äiti vetää viivoja pisteiden väliin. Numeroiden yhdistäminen on hyvä tapa, muutens, nelivuotiaalle harjoitella isompia numeroita. Mikä tulikaan 29:n jälkeen? Entä miten 23 ja 32 eroavat toisistaan?

Meillä meni yksi bussimatka niin kiihkeästi tämän puuhakirjan parissa, että lapsi ei olisi halunnut nousta kyydistä ollenkaan. Huomasin itsekin, miten meditatiivista on vetää viivoja pisteestä toiseen. Joku on antanut minulle selvät suuntamerkit! Ei kun vaan yhdistelemään! En ole vielä hankkinut yhtään aikuisten värityskirjaa, mutta saatan kuvitella sellaisten tuovan samaa nautintoa. Tykkään kyllä aina värittää lasten kanssa samoja kuvia, jos vain lapset antavat luvan.

IMG_3094

Tässä kirjassa on kivaa tietenkin vielä se, että siinä eivät seikkaile mitkään ylikansallisten yhtiöiden ylituotteistetut hahmot. Tuntuu, että värityskirjoja tehdään joko vain kaikkein varmimmista hittihahmoista, tai sitten niiden kuvitus on niin kökköä, että kirjan avaaminenkin puistattaa. Tämä kuuluu nyt puuhakirjahyllymme suosikkeihin, yhdessä lahjaksi saamamme Viiru ja Pesonen -värityskirjan kanssa. Katsoin Kustannus-Mäkelän saitilta, että heillä olisi Mimmi Lehmä -aiheisia väritys- ja puuhakirjoja. Jonkun sellaisenkin voisi hankkia nyt kun esikoinen on innokkaimmassa puuhakirjaiässä.

Mansikkahaltijatar. Lumoavia satuja mansikkamaalta.
Teksti ja kuvitus: Stefanie Dahle (suom. Maarit Varpu)
Kustantaja: Aurinko Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Mansikkahaltijatar-puuhakirja
Kuvitus: Stefanie Dahle ja Corina Beurenmeister
Suomenkielinen teksti: Maarit Varpu (alkuperäistä kirjoittajaa ei ole merkitty)
Kustantaja: Aurinko Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Lumoavaa, Mansikkahaltijatar

IMG_1943

Minulla oli lapsena sellainen kirja, jossa osa sanoista oli korvattu kuvilla. En kuollaksenikaan muista, mikä kirja se oli, mutta sitä kohtaan tuntemani rakkauden muistan. Kirja oli minusta kuin taikuutta, ja luin sitä yhä uudestaan ja uudestaan.

Niinpä innostuin, kun luin taannoin Sininen keskitie -blogin postauksesta arvostelun Lumoavaa, Mansikkahaltijatar -kirjasta (Aurinkokustannus, 2015), joka hyödyntää samaa tekniikkaa. Nyt kirja oli viimein löytänyt tiensä meidänkin kirjastoomme, ja otimme sen heti tuoreeltaan lainaan.

IMG_1945

Kirjassa on neljä itsenäistä, lyhyttä tarinaa pienestä Mansikkahaltijattaresta. Kertomuksissa Mansikkahaltijatar oppii vähitellen rooliaan haltijattarena ja käyttämään taitojaan. Hänen taikavoimansa on taikoa taikasauvallaan esineitä punaiseksi. Siitä onkin hyötyä paitsi mansikoiden muuttamisessa punaisiksi, myös esimerkiksi silloin kun kaveri on hukannut rillinsä.

Kuvien ja tekstin yhdistäminen ei onnistu suomeksi ihan yhtä saumattomasti kuin se on varmaan alkukielellä pelannut. Varsinkin ensimmäisillä lukukerroilla lukija joutuu pykimään oikeiden taivutusmuotojen kanssa. Esim. “Hän ei ole taikonut [taikasauvan kuva].” Taikasauvaa? Taikasauvalla?

IMG_1944

On kiva, että lukutaidoton lapsikin pääsee mukaan osallistumaan kirjan lukemiseen. Alkuun kolmivuotiaamme “lukeekin” innokkaasti, mutta väsyy sitten jo muutaman sivun jälkeen. Jos tarinaa lukee yhdessä aikuisen kanssa, kertomus katkeilee väistämättä, kun aikuinen lukija pitää taukoja, jotta lapsi saisi sanoa ääneen kuvassa olevan asian. Parasta viihdettä on, kun lapsi innostuu luomaan ihkaomia tarinoita kuvien perusteella. “Mansikkahaltijatar syö mansikan jaloillaan.” (Po. Mansikkahaltijatar istuu punaisen mansikan päälle ja antaa jalkojen roikkua.)

Kirjan lopussa on vielä sanasto, josta löytyy kaikkien kuvien selitykset.

IMG_1950

IMG_1948

Kuvitus on herttaisen satumainen. Akvarellitekniikkaa ja punaista, sinistä ja vihreää, niin kuin kuvista näkyy. Vähän söpöä minun makuuni, mutta toisaalta meillä ei juuri tule luettua mitään kauhean tyttömäisiä kirjoja, joten ihan hyvää vaihtelua. Lapsi kyllä tykkäisi kaikenlaisista prinsessoista ja satuolennoista, mutta on todella vaikea löytää hänen ikäiselleen sopivia prinsessa- tai satukirjoja, jotka eivät olisi kauhean disneytä, tai joissa ei mentäisi ihan koko ajan naimisiin, vaan että niillä tytöillä olisi jokin muukin päämäärä elämässään kuin olla kaunis ja saada mies. Mansikkahaltijatar on kaikessa sööttiydessään aktiivinen toimija, joka harjoittelee omien voimiensa hallintaa ja pelastaa pienempiä pulasta.

Peppujuttuja lapsen mieleen

Peppujuttuja lapsen mieleen

Tyttären mielestä kaikkein parasta kirjassa on peppuhuumori. Hän etsii toistuvasti eteensä aukeaman, jossa Mansikkahaltijatar ampuu korppia mansikalla peppuun.

No, myönnetään. On se minustakin hauskinta tässä kirjassa. Ilahdun varsinkin siksi, kun muuten itsensä jotenkin niin kauhean vakavasti ottavaan kirjaan mahtuu myös hiukan hölmöilyä.

Lumoavaa, Mansikkahaltijatar
Teksti ja kuvitus: Stefanie Dahle (suom. Maarit Varpu)
Kustantaja: Aurinkokustannus. 2015
Mistä: kirjastosta

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

kirahviäiti

Lapsi. Tuo lyhytkasvuinen, aikuista viisaampi ihminen. Jos et usko, lue Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos, 2013).

Kirja sisältää lyhyitä ja anarkistisia tarinoita. Aikuiset ovat hölmöjä, kuten kirjan nimessäkin jo luvataan, ja fiksut lapset saavat pelastaa tilanteen jatkuvasti. Isot ihmiset hankkiutuvat kerta toisensa jälkeen hankaluuksiin – hukkaavat päänsä, noin esimerkiksi – tai yrittävät pakottaa lapset sellaiseen muottiin, johon nämä eivät tahdo. Adalmiinan vanhemmat ovat päättäneet valmentaa häntä prinsessan uralle kolmivuotiaasta saakka, vaikka tyttö vain tahtoisi mennä apinana viidakkoon ilman vaatteita. Sulon vanhemmat taas vievät pojan Täydellisyystehtaaseen korjattavaksi, sillä poika ei suostu olemaan aina reipas ja hyväntuulinen.

Kirahviäiti-nimikertomuksessa Lulu jännittää tanssikoulun esityksessä. Äiti on taas tullut paikalle kirahvina. Itku meinaa tulla, kunnes paljastuu, että Lauri-pojan äiti on puolestaan ilmestynyt yleisöön norsuna. Yhteinen häpeä vaihtuu iloon: erikoisten vanhempien kanssa onkin kätevä leikkiä. Oikein lohduttava tarina kaikille niille, jotka ovat joskus hävenneet vanhempiaan.

IMG_0978

Tarinat ovat viehättävän absurdeja, eikä niillä ole onnellisina elämänsä loppuun asti -loppuja. Usein ne päättyvät ikään kuin vähän kesken, kuin antaakseen lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa itse. Kirja on oikein ilahduttava ja hahmot rakastettavia. Olin aiemmin lukenut Salmelan palkitun aikuistenromaanin 27, johon en oikein lämmennyt. Tästä Kirahviäidistä kyllä pidän ja paljon. Luulen, että lapsena tämä olisi kummastuttanut minua vähän, ja kaksikymppisenä taas olisin fanittanut tätä ihan yli kaiken.

IMG_0980

Kuvitus on ihastuttavan epäsuomalaisen näköistä. Se tuo etäisesti mieleen lapsuuteni 70- ja 80-luvuilla, jolloin katsottiin itäeurooppalaisia piirrettyjä. Teos kertoo, että Martina Matlovičová on yksi Slovakin arvostetuimpia kuvittajia. Kollaasi- ja piirrostekniikoita yhdistävää kuvitusta voisi tuijotella pidempäänkin kuin kolmivuotiaan lukutahdilla ehtii.

IMG_0981PS. Kirjanknasibingossa saimme raksittua kohdan ‘punainen’.

kirjankansibingo

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Teksti: Alexandra Salmela
Kuvitus: Martina Matlovičová
Kustantaja: Teos, 2013
Mistä: arvostelukappale kustantajalta