Hauska lastenrunokirja Tippukivitapaus

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapaus (Otava, 2017) on kirja, jota olen todella odottanut ilmestyväksi, ja jo kauan, siitä lähtien kun luin Olivian haastattelusta, että tällainen ihanuus olisi tulossa.

Rakastamme Ruohosen edellisiä runokokoelmia Allakka Pullakka ja Yökyöpelit kiihkeästi. Ostin niiden yhteisniteen silloin, kun esikoisemme oli kuukauden ikäinen, ja lueskelin niitä ääneen häntä imettäessäni. Voi siis sanoa, että tyttäreni on saanut Laura Ruohosen runoja jo äidinmaidossaan. Ilmankos hänkin niistä niin tykkää! Lapset ovat myös kuulleet Ruohosen runoja telkkariohjelmasta ja Yökyöpeli-cd:ltä.

Tippukivitapaus-kokoelman runot liikkuvat niin lapsiperheen arjessa (esimerkiksi runoissa Nirson lounas tai Äiti, sun pitää osata) kuin eläinten, hirviöiden ja mielikuvitusolentojenkin maailmassa. Kokoelma on täynnä erilaisia kiinnostavia tyyppejä, joista osa on jo Ruohosen edellisistä kokoelmista tuttuja.

Ruohonen leikittelee kielellä suvereenisti. Osa runoista on nonsenseä (“Tsiis mei, juu ei / pili pali bik mäk…”) joka villinnyttää lapset, osa taas on tarinallisempia ja kertovampia. Tippukivitapaus sisältää niin lyhyitä, muutaman sanan mittaisia runoja kuin pidempiäkin, koko sivun täyttäviä runoja.

Lastemme suosikiksi kokoelmasta nousee Yllytyshullu-runo, jossa paitsi puhutaan heille ajankohtaisesta asiasta, uskaltamisesta, myös viljellään heitä ihastuttavaa vessahuumoria:

“Et uskalla! Et uskalla! / Hei katsokaa, hei minua! / Voin nuolla kobran peppua / voin kissan pissaks taikoa / ja nokkosissa tanssia…”

Laura Ruohosella on ihana kyky saada runot soljumaan vaivattoman kuuloisesti. Siinä samaisessa Olivian haastattelussa, johon viittasin aiemmin, hän kertoo että runojen sepittäminen on hänelle oikeastikin helppoa, “hilpeää kuin pulkkamäessä laskeminen”. Mikä mieletön lahja ihmiselle!

(Rakastan muuten Ruohosen kommenttia, että pakottamatta ja helposti syntyvät asiat ovat yhtä arvokkaita kuin ne, jotka tulevat kovan työn jälkeen, vaikkei taiteen tekemisen ikään kuin pitäisi olla liian hauskaa eikä helppoa. Tämän kommentin olen repäissyt itselleni aikoinaan lehdestä talteen ohjenuoraksi elämää varten.)

Kirjan runot toimivat valtavan hyvin ääneen luettaessa ja pitävät koko yleisöä otteessaan, niin lapsia kuin aikuistakin.

Erika Kallasmaan kuvitus on jälleen hieno. Oivaltavat kuvat täyttävät aukeamat ihastuttavilla yksityiskohdilla ja hauskoilla hahmoilla. Välillä lapset eivät anna minun kääntää runon jälkeen sivua, kun kuvan katselu on kesken – aina hyvä merkki toimivasta kuvituksesta!

Lisää hyviä uutisia runojen ystäville: Tippukivitapauksesta on tulossa talvella Kansallisteatteriin runomusikaali. Liput ovat myynnissä jo nyt, ei kun varaamaan vaan! Meidän lapsemme ovat jo ilmoittaneet lähtevänsä sinne heti nähtyään Hesarissa ilmoituksen.

Teksti: Laura Ruohonen
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Sinä olet superrakas

img_1849

Olen aina ajatellut, että jos minä olisin supersankari, olisin Tykkääjä, joka tykkää kauheasti kaikesta. (Olin viime vuonna tykännyt Facebookissa 10 000 eri asiasta!) Niinpä ilahduin, kun näin Ninka Reitun uuden kirjan Sinä olet superrakas (Otava, 2017), sillä siinä on kyse juuri siitä: supersankareista ja rakkaudesta.

img_1825

Sinä olet superrakas on kaunis ja hauska pieni kirja aikuisen ja lapsen – Ison ja nimettömäksi jäävän minäkertojan – rakkaudesta. Mitä rakkaus oikein  on? Rakkaus kutittaa vatsassa, se tekee rohkeaksi ja tuottaa turvallisen olon. “Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona”, sanoi Iso.

Mutta onko rakkaudella rajat? Rakastaako aikuinen silloinkin, kun hänen huomionsa on jossain muualla kuin lapsessa (kirjassa tätä aihetta on kuvitettu ajanmukaisesti sillä, että aikuinen on uppoutunut puhelimeensa)? Tai kestääkö rakkaus välimatkan, pois lähtemisen, sen että käyttäytyy huonosti? Sen, että lapsi kasvaa isoksi? Iso vastaa lapsen kysymyksiin kärsivällisesti, viisaasti ja rakastavasti.

img_1824

Ninka Reittu on kuvittajana ja kirjatekijänä minulle uusi tuttavuus. Hän on tehnyt myös Messi ja Mysteeri -kirjoja (joista on kirjoittanut mm. bloggaajakamuni Bleue Sinisessä keskitiessään) mutta emme ole tulleet syystä tai toisesta lasten kanssa tarttuneeksi niihin. Tämän jälkeen kyllä lainaamme ne varmasti, sillä ihastuin kovasti Reitun kuvitusjälkeen ja kykyyn löytää kuviin kivoja tilanteita.

Näin tykkääjänä tykkään kovasti siitäkin, että tämä kirja ei ole yhtään lälly eikä marenkinen, vaikka kertookin rakkaudesta herkästi ja koskettavasti. Rakkauskirja ilman söpöilyä tai vaaleanpunaisuutta, uu jeee!

img_1828

Muistelen, että noin vuosi sitten, nelivuotiaana, esikoisellamme oli vahviten käynnissä tämä rakkauden rajallisuuden mietintä. Silloin hän otti usein puheeksi sen, lakkaavatko vanhemmat rakastamasta silloin, kun tekee jotain sellaista, mistä vanhemmat eivät pidä. Silloin tämä kirja olisi todella ollut paikallaan!

Nyt viisivuotiaanakin häntä kiinnostaa aihepiiri kovasti. Hän sanoi ensilukemisen jälkeen, että “tää on ihan paras kirja!” Kolmivuotias taas ei ollut yhtään valmis näille rakkausjutuille, vaan veivasi koko lukemisen ajan vieressäni ja paukutti minua autokirjalla, jonka halusi luettavan. Hänen aikansa tunneasioille koittaa varmaan joskus myöhemmin.

img_1822

Samoja tuntemuksia käsittelee myös pari muuta kuvakirjaa. Meillä on luettu esimerkiksi vähän vanhempi Rakastatko minua jos… -kirja, jossa pieni karhu pohtii kovasti äidin rakkauden rajoja. Arvaa kuinka paljon sinua rakastan on klassikkokirja tästä rakkauden äärettömyydestä. (Kummankin kirjan linkit vievät postauksiini niistä.) Näistä kirjoista tämä Sinä olet superrakas erottuu edukseen raikkaalla lähestymisellään ja freesillä, modernilla kuvituksellaan. Kolmikon ehdottomasti paras kirja, sanoisin! Ja sellainen, joka tuo pohdinnoissaan mieleen klassikoista klassikoimman Pikku Prinssin. 

img_1823

Sinä olet superrakas sopii hyvin lahjaksi rakkaalle lapselle tai aikuisellekin (ja myös vaikka ystävänpäivänlahjaksi). Itse olen toivottavasti saamassa upouuden kummilapsen (IIK! IIK!) jolle oikein mielelläni lahjoittaisin tämän kirjan vaikka jo ristiäislahjaksi.

Hetki sitten jossain seuraamassani Facebook-ryhmässä muuten joku kyseli vinkkejä kirjoista, joissa kuvataan isän ja lapsen suhdetta. Tässä on hyvä lisä siihenkin joukkoon! (Ja jos päädyit tähän postaukseen etsiessäsi juurikin kuvakirjoja isästä ja lapsesta, lue myös postaukseni Niilo leipoo -kirjasta!)

 

Sinä olet superrakas
Teksti ja kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat


img_1840

Tiedättekö, kun joskus jonkun kirjan kansi jo vetää puoleensa niin paljon, että kirjaan on ihan pakko päästä käsiksi? Minulle niin kävi nyt Julian Goughin ja Jim Fieldin Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat -kirjan (Otava, 2017) kanssa. Avasin kirjan ja olin oikeastaan myyty jo ennen kuin olin lukenut riviäkään varsinaista tarinaa, sillä kirjoittaja on laatinut aivan ihastuttavan omistuskirjoituksen tyttärelleen kirjan alkuun!

img_1842

Karhu ja kaniini on tarina kahden eriluonteisen ystävyksen ystävyydestä, optimismista ja anteeksiannosta. Karhu herää kesken talviuniensa siihen, että joku rosvoaa sen ruoat. Karhu kääntää vahingon voitoksi ja päättää tehdä kerrankin lumiukon. Kesken puuhan jostain kuuluu kärttyinen ääni, joka povaa maailmanloppua. Ääni kuuluu kanille, jonka kolon karhu on tukkinut ja joka nyt mulkoilee karhua ja lumipalloa. Kanin mielestä karhu tekee kaiken väärin: vierittää lumipalloa väärään suuntaan ja aiheuttaa pian lumivyörynkin. Kaniini tuhoaa karhun puuhat, ja tarinan mittaan paljastuu, että se on myös varastanut karhun ruoat ja herkuttelee niillä. Kaikki, mitä se tarjoaa talviunilta heränneelle nälkäiselle karhulle on mustunut porkkana.

img_1844

Paikalle saapuu susi, joka uhkaa syödä kaniinin suihinsa. Karhu pelastaa kaniinin – lumipalloilla ja lumivyöryllä tietenkin. Miksi pelastit minut, kani miettii. Koska tarjosit minulle porkkanan, karhu kertoo. Mutta sehän oli vanha ja musta, kaniini vastaa. Ajatus ratkaisee, karhu selittää. Kaniini häpeää ja auttaa karhua rakentamaan lumiukon sekä palauttaa karhulta varastamansa karhun herkut. Karhu huomaa, että kanihan ei oikeastaan halua olla kaniini, vaan karhu, ja kutsuu tämän luolaansa viettämään karhun elämää.

img_1846

Tämä talvisista puuhista kertova kirja on erinomaista luettavaa kaikille hiihtolomalaisille juuri nyt, ja kaikille muillekin koska tahansa. Karhu ja kaniini tekee minut monella lailla hyvälle tuulelle. Ensinnäkin minusta on aina mahtavaa, kun hyvät tarinankertojat onnistuvat luomaan uusia nykyajan eläinsatuja. Toiseksi kirjassa on sivukaupalla kakka-asiaa, joka on takuuvarma hitti pienokaisille, sillä mikäänhän ei naurata niin kuin kakka (paitsi ehkä pieru). Meidän lapsemme jaksoivat puida kaniinin papanoita koko illan sen jälkeen, kun olimme lukeneet kirjan ensimmäistä kertaa.

Ja kolmanneksi, kaiken naurun ja juonittelujen keskellä kulkee herkkä tarina ystävyydestä, välittämisestä ja anteeksiannosta. Hyvää luettavaa sosiaalisia taitoja ja oikean ja väärän eroa kovasti harjoittelevalle viisivuotiaallemme!

“Painovoima”, kaniini totesi tärkeänä, “on kummallinen voima, joka vetää kaiken kaiken muun puoleen.” “Jaa!” karhu nyökkäili. “Ai niin kuin ystävyys?” “”Ei!” kaniini vastasi. “Tai rakkaus?” karhu ehdotti. “Ei!!” kaniini kivahti.

img_1841

Minä siis tosiaan ihastuin tähän kirjaan kannen kuvituksen perusteella. Ihana kuvitusjälki jatkuu sisäsivuilla. Tykkään niin niin niin paljon näistä hauskannäköisistä ystävyksistä ja hienosta kuvitustyylistä kaikkineen. Myös sivujen layout on kiva, ja teksti on ladottu kuvien keskelle hienosti.

Mietin kirjaa selaillessani, että miksi varsinkin pupu näyttää tutulta. Tunnenko minä tämän kuvittajan? Sitten keksin, että meillä on ollut lainassa Jim Fieldin kuvittamat kirjat Oi Frog! ja The Lion inside. Suositus niille, ja toive, että tulevat joskus suomeksikin! Mäkelältä on muuten juuri ilmestynyt Fieldin kuvittama Kyllä, sanoi Koala, josta kirjoitan täällä myöhemmin. Ihan mahtavaa!

img_1845

Kirjan kustantaja Otava oli nostanut tämän kirjan hiihtoloman lukusuosituslistalleen ikäsuosituksella 6+, ja kannessakin on näemmä sama suositus. Sisältönsä puolesta kirja putoaa kyllä hyvin 3- ja 5-vuotiaisiimme. Lukemaan opettelevalle tai siis tuoretta lukutaitoaan harjoittavalle tämä on kyllä varmaan hyvä kirja, sillä tekstiä on sivuilla vähän ja kuvia on paljon. Myös kirjan pieni koko (sellainen noin A5) viittaa vähän kuvakirjaikäistä vanhempaan kohdeyleisöön; tämä on saman kokoinen kuin lasten romaanit yleensä, vaikka onkin tällainen kuvakirja.

Meidän perheessä tämä mahtava kirja upposi kaikkiin neljään perheenjäseneen, ja luulen, että meillä luetaan Karhua ja kaniinia vielä monet, monet kerrat.

Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat.
Teksti: Julian Gough (suom. Peikko Pitkänen)
Kuvitus: Jim Field
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Tatu ja Patu etsivinä: Tapaus Puolittaja

Tatu ja Patu etsivinä

Jokaiseen kauteen mahtuu aina muutama sellainen kirja, joita odottaa äärimmäisen innokkaasti. Tämän syksyn odotetuimpiin kirjoihin minulla kuuluu ehdottomasti uusin Tatu ja Patu.

Tunnustan, että kun olin hakenut tämän uuden Tatu ja Patu etsivinä: Tapaus Puolittaja -kirjan postista, minun oli pakko avata paketti jo liikennnevaloissa ja kurkata vähäsen. Ja sitten jatkaa selaamista kävellessänikin, kylähulluuden uhallakin.

Lukaisin lopulta kirjan junamatkalla nopeasti läpi. Ja olin hiukan pettynyt. Kirja tuntui vakavalta ja vähävitsiseltä verrattuna suosikki-Tatupatuihimme. Ja siinä tuntui olevan liikaa linkkauksia aikuismaailmaan, jotka tietenkin huvittavat aikuista, mutta joiden pelkäsin menevän lapsilta ihan ohi.

IMG_9228

Avasin kirjaa siis varovasti lasten kanssa. (Löysin muuten itseni lukemasta kirjaa dramaattisella film noir -äänellä, josta en päässyt eroon myöhemmilläkään lukukerroilla.) Kun pääsimme loppuun, oli hiljaista. Sitten kuului kirkas ääni: “Uudestaan!” Oliko se hyvä, kysyin. Oli kuulemma.

Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu etsivinä: Tapaus Puolittaja -kirjassa (vinkkaakohan kirjan nimi siihen, että etsiväkirjoja olisi tulossa lisää?) Outolan pojat törmäävät Tatu ja Patu päiväkodissa -kirjasta tuttuun Niko-poikaan, jonka perheellä ei ole kaikki hyvin. Perheen omaisuutta on salaperäisesti puolitettu, ja uhriksi on joutunut niin isän sisäfilee kuin vauvan housutkin. Tatu ja Patu lupaavat auttaa.

IMG_9234

Outolan pojat pukeutuvat trensseihin ja lierihattuihin (tietty) ja muuttuvat Etsivä Tatuksi ja Etsivä Patuksi. Tehtävä vaatii, että etsivät soluttautuvat keijupuvuissa lastenjuhliin ja varjostavat salaperäistä pakettia kuljettavaa outoa miestä, jonka kasvot ovat vääntyneet irvistykseen. Se paljastuu perheen vaariksi, joka vie vaippaa roskikseen. Pojat seuraavat johtolankoja ja selvittävät lopulta tapauksen.

IMG_9231Kirja on lastemme mielestä vähäsen jännä, viidennelläkin lukukerralla esikoinen kaivautuu kainalooni jännimmän kohdan tullen. Erityisesti leikkimökissä piileskelevä outo tyyppi (joka paljastuu kurapukuiseksi taaperoksi) on aika pelottava.

Aikuisena jään seuraamaan erilaisia intertekstuaalisia viitteitä ja yksityisetsiväkliseiden kierrätystä. Ne eivät aukea lapsille, muttei varmaan ole tarkoituskaan.

Yksi minua erityisesti ilahduttava asia näissä uusissa Tatu ja Patu -kirjoissa on muuten sukupuoliroolit, perhemalli ja työnjako. Tatun ja Patun ihmeellisessä joulussa oli naispari, tässä kirjassa taas on laitettu miehet hommiin lastenjuhlissa. Iso peukku!

IMG_9229Vitsejäkin on kuvissa, vaikkei ihan sillä tavalla tykittäen kuten monissa muissa sarjan kirjoissa. Myös yllä olevassa kuvassa seikkailevaa kissaa kannattaa seurata, sillä kissaressulle käy yhtä jos toista kirjan sivuilla. Minua huvitti myös kuvassa hiekkalaatikolta kaivautuva terrakotta-armeija.

Mukana on myös yhteiskunnallista sanomaa, josta ei tässä sen enempää, ettei loppuratkaisu paljastuisi. Lapsemme kuuntelevat sitä vakavina, ja hyvä niin. Itse mietin hiukan sen julistavuutta. Tärkeällä, meidänkin perhettämme koskettavalla asialla kyllä ollaan.

Tatu ja Patu etsivinä: Tapaus Puolittaja
Teksti ja kuvitus: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Otava, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Save

Herra Panda leipoo

IMG_5192

Meillä luetaan nyt kuvakirjaa, jonka kantta ihastelin jo kustantajan uutuusluettelossa ja jota kohtaan minulla oli kovat odotukset. Steve Antonyn vasta ilmestynyt uutuus Herra Panda leipoo (Otava, 2016) on ehdottomasti yksi vuoden kauneimmista lastenkirjoista.

IMG_5193

Herra Panda puuhailee jotain, ja toiset eläimet eivät millään malttaisi odottaa. Mitä teet? Teetkö keksejä? Teetkö leivoksia? Joko se on valmis? Yksi kerrallaan eläimet väsyvät odottamiseen. Vain pieni pingviini odottaa kärsivällisesti. Lopulta odotus palkitaan, sillä herra Pandan yllätys on jättikokoinen donitsi, jonka pikkuinen pingviini saa ihan itselleen.

IMG_5194

Herra Panda leipoo -kirjan tarina korostaa kärsivällisyyttä – taitoa, jota varmasti kaikki pikkulapsiperheet harjoittelevat. Aikuisetkin, meilläpäin, ovat usein kärsivällisyyden oppituntien tarpeessa. Odottaminen on vaikeaa, eikä mielensä malttaminen ole helppoa lapselle, joka tahtoisi saada kaiken heti. Sitä paitsi arkihan kuluu usein kiirehtimisen ja hoputtamisen merkeissä: pue nyt päälle äkkiä, kävele reippaasti, älä jää ihmettelemään, tulehan nyt… Ja tämä kaikki aamulla jo ennen hoitopäivän alkua.

Kirjan sankari on kärsivällinen pingviini, hellyyttävä pikkuinen hahmo, jonka kohtaloa odotan melkein henkeäni pidättäen: palkitaanko kärsivällisyys? Pingviini toistaa ja toistaa odottavansa, tavallisella äänellä ja huutaenkin. Lopulta se sanoo pienellä äänellä, pää painuksissa, poispäin katsellen yhä odottavansa – ja minä äitinä tunnen piston rinnassani. Joudammeko pysähtyä arjessa kuuntelemaan lasta? Huomaammeko lapsen tottelevaisen käytöksen? Pingviini saa tietenkin oman palkintonsa lopulta, ja oikeudenmukaisuus toteutuu.

Kirjan tarina on kerrottu vain muutamilla sanoilla, mutta se onnistuu silti sanomaan paljon. Kun sanoja on vähän, on tilaa pohdiskella tarinan vivahteita.

IMG_5195

Se, mikä on meillä tätä kirjaa lukiessa hiukan ironista, on että kaikessa niukkasanaisuudessaankin kirja on hiukan hidas ja toisteinen, ja siksi nelivuotiaamme on ensimmäisellä lukukerralla todella vaikea odottaa, että pääsemme loppuun asti. Hän yrittää kääntää sivuja nopeammin ja pomppia aukeamien yli nähdäkseen, miten lopussa käy.

Toisella lukukerralla lapsi malttaa rauhoittua kirjan ääreen paremmin. Kun kysyn, mistä kirjassa on kyse, hän kertoo ylpeästi: “Ei kannata hosua!”. Häntä myös hiukan huolestuttaa, miksi Herra Panda on niin kiukkuinen. Selaan kirjan nopeasti läpi ja totta, panda mulkoilee joka sivulla toisia eläimiä melkoisen yrmeästi. “Aikuisten on välillä vähän vaikea kestää hätäilyä ja kärsimättömyyttä”, keksin selitykseksi.

IMG_5196

Parasta kirjassa on kuitenkin kuvitus, ehdottomasti. Steve Antony on luonut tyylikkäitä, vähäeleisiä hahmoja, jotka ovat samalla äärimmäisen rakastettavia.

IMG_5200

Ihailen kuvituksen rohkeutta. Miljöötä ei näytetä lainkaan; emme saa tietää, olemmeko sisällä vai ulkona, keittiössä tai vaikka metsässä. Sivuilla on vain hahmot – nekin välillä hyvin pienellä – ja minimaalisesti rekvisiittaa.

Kuvissa on käytetty todella rohkeita rajauksia, jotka jättävät hahmot monissa kuvissa näkyviin vain osittain. Hillitty värimaailma ja mattaiset valkoiset tai savunsiniset sivut pysäyttävät katsomaan, mitä kuvissa tapahtuu.

IMG_5202

Steve Antony on lastenkirjailija, jota kannattaa seurata. Antony on kirjoittanut monia hauskannäköisiä kirjoja, joista tämä Herra Panda leipoo on ensimmäinen suomennettu. Herra Panda on aiemmin seikkaillut hyvistä tavoista kertovassa Please, Mr Panda

Kuva: steveantony.com

Kuva: steveantony.com

-kirjassa. Toivottavasti näitä käännetään lisää oikein, oikein pian! Omalla toivelistallani olisi varsinkin uhmaiästä kertova Betty goes bananas, joka on aihepiiriltään meillä ajankohtainen ja joka näyttää tosi hauskalta.

 

Herra Panda leipoo (alk. I’ll wait, Mr Panda)

Teksti ja kuvitus: Steve Antony (suom. Jouko Ruokosenmäki)
Kustantaja: Otava, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

Suomen lasten laulukirja

IMG_4981

Mieheni innostui kitaransoitosta pitkän tauon jälkeen ja osti itselleen akustisen rämpyttelykitaran, jolla hän tykkää varsinkin soitella lasten kanssa lastenlauluja. Kotoa löytyvät laulukirjat oli aika nopeasti laulettu läpi, joten etsiskelin kirjastosta uusia inspiraationlähteitä. Vastaan tuli Essi Wuorelan toimittama kiva Suomen lasten laulukirja (Otava, 2012).

IMG_4755

Muutaman vuoden takainen laulukirja sisältää umpituttujen lastenlaulujen lisäksi IMG_4975joitakin uudempia lauluja. Meille ovat Ipanapa-levyiltä entuudestaan tuttuja esimerkiksi Teippileikki ja Hiphoppii englantii. Kirjassa riittää hoilattavaa laulutuokioon ja toiseenkin.

IMG_4829

Känkkäränkkä toimii

Suurimmaksi suosikiksemme nousee yllättäen Känkkäränkkä, ehkä siksi, että sen minäkin osaan laulaa tuosta vaan, kun vähän muistelen. Lallattelemme sitä sitten aina aamuisin pukiessamme ja välillä hoitomatkallakin. Ja, mikä parasta, mieheni synttäreillä. Kymmenen vuotta sitten meillä ei todellakaan vietetty synttäreitä Mikko Alatalon parissa. Tähän on tultu, ei voi mitään.

IMG_4979

Houkutteleva sisällysluettelo!

Yli 200-sivuiseen kirjaan mahtuu rutkasti myös sellaisia lauluja, joita en tunne lainkaan. Koska olen musiikillisesti ihan nolla, en pysty niitä nuoteista tulkitsemaan, vaikka lapset vaativatkin kuvien perusteella yhä uusia biisejä. Seuraavana projektina on varmaan opetella näitä kappaleita Youtubesta.

Miehen kommentin mukaan kirjan biisit on transponoitu helppoihin sointuihin, joten “toistataitoisen rämpyttelijänkin” on helppo seurata mukana.

IMG_4976

Matti Pikkujämsän kuvitus erottaa Suomen lasten laulukirjan kilpailijoista edukseen. Pikkujämsän hienoja kuvia on paljon, lähes joka aukeamalla. Kirjaa voisi selailla pelkästään kuvien vuoksi.

IMG_4973

Suomen lasten laulukirja
Toimittanut: Essi Wuorela
Kuvitus: Matti Pikkujämsä
Laulujen sovitus ja nuotinnus: Olli Heikkilä
Kustantaja: Otava, 2012
Mistä: kirjastosta