Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat


img_1840

Tiedättekö, kun joskus jonkun kirjan kansi jo vetää puoleensa niin paljon, että kirjaan on ihan pakko päästä käsiksi? Minulle niin kävi nyt Julian Goughin ja Jim Fieldin Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat -kirjan (Otava, 2017) kanssa. Avasin kirjan ja olin oikeastaan myyty jo ennen kuin olin lukenut riviäkään varsinaista tarinaa, sillä kirjoittaja on laatinut aivan ihastuttavan omistuskirjoituksen tyttärelleen kirjan alkuun!

img_1842

Karhu ja kaniini on tarina kahden eriluonteisen ystävyksen ystävyydestä, optimismista ja anteeksiannosta. Karhu herää kesken talviuniensa siihen, että joku rosvoaa sen ruoat. Karhu kääntää vahingon voitoksi ja päättää tehdä kerrankin lumiukon. Kesken puuhan jostain kuuluu kärttyinen ääni, joka povaa maailmanloppua. Ääni kuuluu kanille, jonka kolon karhu on tukkinut ja joka nyt mulkoilee karhua ja lumipalloa. Kanin mielestä karhu tekee kaiken väärin: vierittää lumipalloa väärään suuntaan ja aiheuttaa pian lumivyörynkin. Kaniini tuhoaa karhun puuhat, ja tarinan mittaan paljastuu, että se on myös varastanut karhun ruoat ja herkuttelee niillä. Kaikki, mitä se tarjoaa talviunilta heränneelle nälkäiselle karhulle on mustunut porkkana.

img_1844

Paikalle saapuu susi, joka uhkaa syödä kaniinin suihinsa. Karhu pelastaa kaniinin – lumipalloilla ja lumivyöryllä tietenkin. Miksi pelastit minut, kani miettii. Koska tarjosit minulle porkkanan, karhu kertoo. Mutta sehän oli vanha ja musta, kaniini vastaa. Ajatus ratkaisee, karhu selittää. Kaniini häpeää ja auttaa karhua rakentamaan lumiukon sekä palauttaa karhulta varastamansa karhun herkut. Karhu huomaa, että kanihan ei oikeastaan halua olla kaniini, vaan karhu, ja kutsuu tämän luolaansa viettämään karhun elämää.

img_1846

Tämä talvisista puuhista kertova kirja on erinomaista luettavaa kaikille hiihtolomalaisille juuri nyt, ja kaikille muillekin koska tahansa. Karhu ja kaniini tekee minut monella lailla hyvälle tuulelle. Ensinnäkin minusta on aina mahtavaa, kun hyvät tarinankertojat onnistuvat luomaan uusia nykyajan eläinsatuja. Toiseksi kirjassa on sivukaupalla kakka-asiaa, joka on takuuvarma hitti pienokaisille, sillä mikäänhän ei naurata niin kuin kakka (paitsi ehkä pieru). Meidän lapsemme jaksoivat puida kaniinin papanoita koko illan sen jälkeen, kun olimme lukeneet kirjan ensimmäistä kertaa.

Ja kolmanneksi, kaiken naurun ja juonittelujen keskellä kulkee herkkä tarina ystävyydestä, välittämisestä ja anteeksiannosta. Hyvää luettavaa sosiaalisia taitoja ja oikean ja väärän eroa kovasti harjoittelevalle viisivuotiaallemme!

“Painovoima”, kaniini totesi tärkeänä, “on kummallinen voima, joka vetää kaiken kaiken muun puoleen.” “Jaa!” karhu nyökkäili. “Ai niin kuin ystävyys?” “”Ei!” kaniini vastasi. “Tai rakkaus?” karhu ehdotti. “Ei!!” kaniini kivahti.

img_1841

Minä siis tosiaan ihastuin tähän kirjaan kannen kuvituksen perusteella. Ihana kuvitusjälki jatkuu sisäsivuilla. Tykkään niin niin niin paljon näistä hauskannäköisistä ystävyksistä ja hienosta kuvitustyylistä kaikkineen. Myös sivujen layout on kiva, ja teksti on ladottu kuvien keskelle hienosti.

Mietin kirjaa selaillessani, että miksi varsinkin pupu näyttää tutulta. Tunnenko minä tämän kuvittajan? Sitten keksin, että meillä on ollut lainassa Jim Fieldin kuvittamat kirjat Oi Frog! ja The Lion inside. Suositus niille, ja toive, että tulevat joskus suomeksikin! Mäkelältä on muuten juuri ilmestynyt Fieldin kuvittama Kyllä, sanoi Koala, josta kirjoitan täällä myöhemmin. Ihan mahtavaa!

img_1845

Kirjan kustantaja Otava oli nostanut tämän kirjan hiihtoloman lukusuosituslistalleen ikäsuosituksella 6+, ja kannessakin on näemmä sama suositus. Sisältönsä puolesta kirja putoaa kyllä hyvin 3- ja 5-vuotiaisiimme. Lukemaan opettelevalle tai siis tuoretta lukutaitoaan harjoittavalle tämä on kyllä varmaan hyvä kirja, sillä tekstiä on sivuilla vähän ja kuvia on paljon. Myös kirjan pieni koko (sellainen noin A5) viittaa vähän kuvakirjaikäistä vanhempaan kohdeyleisöön; tämä on saman kokoinen kuin lasten romaanit yleensä, vaikka onkin tällainen kuvakirja.

Meidän perheessä tämä mahtava kirja upposi kaikkiin neljään perheenjäseneen, ja luulen, että meillä luetaan Karhua ja kaniinia vielä monet, monet kerrat.

Karhu ja kaniini. Kaverin kamalat tavat.
Teksti: Julian Gough (suom. Peikko Pitkänen)
Kuvitus: Jim Field
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Koiranne alkaa kohta kukkia

Koiranne alkaa kohta kukkia

Andrus Kivirähkin Koiranne alkaa kohta kukkia (Otava, 2016) on ilahduttavan absurdi uutuus. Lueskelin kirjaa yhtenä uupuneena aamuna bussimatkalla töihin. Tarina tarinalta kirja ui yhä enemmän ihoni alle ja lopulta minua alkoi hihityttää lähes ääneen.

Avaustarinassa kakka viihtyy puistossa, mutta kaipaa jotakuta jota halata. Kevään tullen, valkoiseksi kivettyneenä, se löytää rakkauden voikukasta. Totta kai. Kirjan alkuperäinen nimikin viroksi, Kaka ja kevad, muuten perustuu tähän lohdulliseen ja hilpeään tarinaan.

IMG_7569

Muissa tarinoissa esimerkiksi sukat hautovat sängyn alla munaa, josta kuoriutuu odotuksen jälkeen sukkahousut, tai koira kellastuu ja lakastuu syksyn tullen. Vaan miten käy, kun Mikolta pääsee päiväkodissa paukku? Lentääkö se kuuhun paukkujen kaupunkiin vai tuleeko siitä pilvi taivaalle?

IMG_7570

Olen vähän jemmaillut kirjaa lapsiltani. Luulen sen olevan kuin bensaa liekkeihin vessahuumoriin ihastuneille kaksi- ja nelivuotiaillemme. (Kaksivuotias tykkää tällä hetkellä laulaa, niin kovaa kuin keuhkoista lähtee tietenkin, Risto Räppääjä -biisiä omin sanoin: “RR on peppukakkaaja!”) Tämä saa siis toistaiseksi olla äidin oma kirja, vaikka nelivuotias onkin jo käynyt sitä vähän kurkkimassa. Kirja ei kuitenkaan sisällä pelkkiä kakka- ja paukkujuttuja, vaan sen ihanan absurdit tarinat löytävät naurunaiheita mitä moninaisimmista aiheista, kuten jäätelötahrasta uudella takilla. Luulisin kirjan vetoavan noin viisivuotiasta vanhempiin lapsiin ja putoavan hyvin vielä eka- ja tokaluokkalaisille.

IMG_7572

Andrus Kivirähk on Virossa suosittu humoristi, ja Koiranne alkaa kohta kukkia on ollut siellä myyntilistojen kärjessä. Kirja on runoilija Heli Laaksosen debyytti kääntäjänä. Tällä kertaa hän käyttää yleiskieltä murteen sijaan, ja käännös onkin varsin ansiokas.

Koiranne alkaa kohta kukkia (alk. Kaka ja kevad)
Teksti: Andrus Kivirähk (suom. Heli Laaksonen)
Kuvitus: Joel Melasniemi
Kustantaja: Otava, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

IMG_4365

Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu  -kirjasarja on jo kaksikymmentäviisivuotias klassikko. Vaikea uskoa näiden riemukkaan anarkististen tyttöjen ehtineen jo naisen ikään! Sarjassa ilmestyi syksyllä kahdeksastoista teos Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina (Tammi, 2015).

Kirjan kantava teema on sisarkateus ja sisarusten välinen kilpailu. Kattilakosken perheen äiti Hanna tahtoo lastensa Heinähatun ja Vilttitossun unohtavan jatkuvan nahistelun ja harrastavan jotain yhdessä. Hän ehdottaa tytöille runokilpailuun osallistumista. “Kun pieni tyttö runoilee, hän unohtaa riitelyn”, miettii Hanna. “Mutta minä tykkään riidellä”, Vilttitossu sanoo pettyneenä. (Tässä kohtaa minua alkaa vähän hymyilyttää.)

IMG_4366

Tytöt osallistuvatkin runokilpailuun, koko ajan keskenään kilpaillen ja nahistellen. Se siitä äidin jalosta ideasta. Pääsee käymään niin, että Heinähattu voittaa ja saa palkintojenjakoa varten uuden asun ja kampauksen, ja, mikä pahinta, rutkasti aikuisten huomiota.

Vilttitossu kurkki ovenraosta. Heinähattu teki hirveän huonon runon, ja nyt se saa nutturan, Vilttitossu mietti vihaisena. Kohta se laittaa sen inhottavan rimpsumekon päällensä ja menee juhliin niiailemaan. Vilttitossu ryntäsi huoneeseensa. Heinähattu on ihmelapsi, ja minä olen hylätty lapsi! Kukaan ei enää välitä minusta.

Hylätyksi tulemisen tunne johtaa siihen, että Vilttitossu tulee juhliin oikein sotkuisena ja sabotoi siskon voittorunon vessajutuilla. Vilttitossun päivityksen jälkeen Heinähatun runo alkaa: Multa pääsi karkuun runopaukku… Heinähattu karkaa paikalta häpeissään eikä jää ottamaan palkintoaan vastaan. Lopulta Vilttitossu pyytää anteeksi (vastentahtoisesti, tietenkin) ja riidat on jälleen kerran hetkeksi unohdettu.

IMG_4766

Miten minusta tuntuu, että viime aikoina Vilttitossun käytös on muuttunut yhäkin villimmäksi ja Heinähattu taas on tullut kiltimmäksi? Selailin kotoa hyllystä löytyvää Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -kirjaa vuodelta 1999, joka tuki teoriaani ainakin pikasilmäilyllä – varhemmassa kirjassa lapset riivaavat toisiaan tasapuolisemmin. Ehkä kärjistys on ollut tarpeen kirjasarjan jatkuessa, en tiedä. Itseäni viehättää enemmän varhaisten kirjojen ja esimerkiksi juuri tuohon Littoisten riiviöön pohjautuvan Heinähattu ja Vilttitossu -leffan vähemmän mustavalkoinen sisarussuhde, jossa ei pysty niin selvästi erottamaan “tuhmaa” ja “kilttiä” lasta.

IMG_4373

Mutta, kirjojen sankarittarissa ja varsinkin Vilttitossun hahmossa on minua ilahduttavaa anarkiaa. Vilttitossu ei tosiaan suostu kiltin tytön rooliin, vaan tekee niin kuin tykkää. Hän pyytää tekojaan anteeksi, mutta säilyttää kapinallisuutensa. Kirja loppuu sopivasti Vilttitossun runoon.

Oli kerran sieni
joka mäkeä alas kierähti
ja mennessään, hupsis, kovaa pierähti.

Tällainen pieruhuumori on nelivuotiaalle kuin kipinä, öh, kaasutynnyriin. Esikoinen kierii (kierähtää?) naurusta. Hän toistelee runoa ja keksii omia variaatioitaan samasta teemasta. Mieheni tahtoisi tästä syystä laittaa kirjan kokonaan jäähylle odottamaan lapsen kasvamista – nelivuotias tyttäremme on paljon nuorempi kuin kirjan varsinainen kohderyhmä. Äänikirjaversio, joka oli meillä kirjastolainassa ennen kuin tämä painettu kirja muutti taloon, saikin palautua äkkiä takaisin kirjastoon. Ilman aikuisen kommentti- ja tulkinta-apua tämä kirja on pikkuisen liikaa leikki-ikäiselle, mutta yhdessä ääneen luettuna kirja toimii oikein hyvin.

IMG_4367

IMG_4370

Konstaapeli Isonapa ajattelee herkkuja.

Monien hyvien lastenkirjojen tapaan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa aikuiset ovat kaikki vähän hölmöjä ja puutteellisia. Kattilakosken perheen vanhemmat ovat vähän omissa maailmoissaan ja kykenemättömiä kohtelemaan lapsia tasapuolisesti. Muista lapsille läheisistä aikuisista Alibullenin neidit ajattelevat vain poliiseja Isonapaa ja Rillirouskua, joiden maailma puolestaan pyörii lähinnä neitien valmistamien herkkujen ympärillä.

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina asettaa aikuisten (korkeakulttuuri-)maailman naurunalaiseksi myös runokilpailun palkintojenjaossa, jossa harmaatukkainen ja arvokas runoilija Mielikki Arhippainen laitetaan lukemaan ääneen Vilttitossun muokkaamaa runoa paukkuineen ja kakkeineen.

Salla Savolainen on luonut kirjasarjaan värikkään ja persoonallisen kuvituksen. Tämä on viides Savolaisen kuvittama Heinähattu ja Vilttitossu -kirja, aiemmin sarjaa kuvitti Markus Majaluoma. Savolaisen kuvituksissa tykkään jäädä katselemaan maisemia ja sisätiloja, jotka ovat aina täynnä kivoja arkisia yksityiskohtia.

IMG_4765

Rakastan myös näiden kirjojen sisäkansien kuvia, joissa voi sijoitella itsensä kertomuksen maisemaan. Lapsena olisin varmaan tuijotellut näitä tuntikausia ja kuvitellut, miten kuljen Heinähatun ja Vilttitossun kanssa kaikkialle.

Pienen epäröinnin jälkeen (“Onkohan tämä nyt vähän liikaa? Opettaako tämä lapselle vääriä käyttäytymismalleja?”) lämpenen tälle kirjalle. Sen huumori naurattaa lasta ja aikuista, tarina vetää hyvin ja kuvitus on onnistunut. Heinähatun ja varsinkin Vilttitossun voi oikeastaan nähdä feministisinä sankarittarina (luittehan jo kaikki Maria Turtschaninoffin sankarittarista kertovan jutun Guardianissa, josta lisää vähän myöhemmin?), vahvoina, toimivina ja ehjinä hahmoina.

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina
Teksti: Sinikka ja Tiina Nopola
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

 

 

Abrakadabra! Sirkus sekoittaa kaupungin

IMG_4139

Marja Ahon Abrakadabra! Sirkus sekoittaa kaupungin (Myllylahti, 2015) on alakouluikäisille suunnattu lasten romaani, joka sijoittuu sirkuksen kiehtovaan maailmaan.

IMG_4140

Sirkus Spektaakkelia vaivaa kirous, sirkukseen tutustumaan tulleet Allu ja Riku saavat kuulla. Nuorallatanssija on pudonnut, elävä tykinkuula lurpsahtanut maahan kesken lennon ja popkorniinkin on livahtanut yleisön raivoksi tulista pippuria. Jos epäonni ei lopu, sirkus joudutaan sulkemaan. Pojista tuntuu, että heidän on tehtävä jotain.

Allu ja Riku pääsevän Allun vanhempien kanssa katsomaan sirkuksen näytäntöä. Epäonni seuraa Spektaakkelin mukana nytkin, sillä tikarinheiton avustaja ei suostu esiintymään, valot sammuvat kesken trapetsinäytöksen ja lopulta lippukassakin ryöstetään. Pojat epäilevät, että kyseessä ei ole pelkkä epäonni. He tutkivat asiaa ja löytävät merkkejä ilkivallasta. Mysteeriä selvitellessään Allu ja Riku eliminoivat epäiltyjä kunnon dekkarin tyyliin. Lopuksi saadaan vielä takaa-ajokohtaus halki sirkuksen ja trapetseille asti. Syyllinen löydetään ja otetaan kiinni, ja pojat saavat toivoa palkinnoksi mitä tahansa.

IMG_4141

Kirja sisältää varsin klassisia aineksia, kuten koomisen italialaisen kokin tai vitsikkäästi murtavaa suomea puhuvan taikurin. Niin klassisia, että aikuisen silmään ainekset ovat jopa hiukan stereotyyppisiä, varsinkin kirjan alussa. Kirja starttaa muutenkin vähän kankeasti ja hahmot tulevat näyttämölle kuin aseteltuina. Vauhtiin päästyään kirja kyllä lämpenee ja osoittautuu ihan kelpo seikkailuksi. Se tarjoaa myös kurkistuksen sirkuksen kulissien taakse, mikä varmasti kiinnostaa monia. Faktatietoa sirkuksesta on ujutettu mukaan Allun isän puheenvuoroihin, jotka pojat jatkuvasti keskeyttävät liian kuivina.

Abrakadabra-kirjan huumorin voi kuvitella uppoavan alakouluikäiseen kohderyhmään. On jalasta taiottuja kalsareita, ilkikurinen marakatti (“bimbo maragatti”) ja italialaista kokkia kiusaava norsu, jota kokki taas sättii humoristisesti. “Mamma mia! Pysäyttäkää tuo kärsästä kammettava katu-urku!” Tämä ei nyt ehkä ole realistisin dialoginpätkä maan päällä, mutta saatan uskoa sen naurattavan eka–tokaluokkalaista.

Pienokaisia ihastuttavaa kakkahuumoria on kutkuttavissa määrin. On hahmoja nimelyä Pierre (“Pierre kovempaa“, pojat kuulevat huudettavan) ja fakiiri nimeltä Kakillah. Hi hi.

IMG_4142

Sirkus on oiva paikka karnevalistiseen hullutteluun. Allun vanhemmat kutsutaan sirkusesityksen avustajiksi ja tehdään hiukan naurettaviksi. Äiti pääsee esiintymään kahtiasahattuna naisena (“leikkaa poikki madame kuin naggimaggara“) ja isä kauhistuu joutuessaan tikarinheiton avustajaksi. Lapsilla on hauskaa.

Hilloan kirja nyt pariksi vuodeksi hyllyyn odottamaan lasten kasvamista eskari-ikään, jolloin tämä kirja saattaisi pituutensa ja vitsiensä puolesta upota heihin hyvinkin.

IMG_4143

Lukulamppu oli nostanut tämän kirjan top 10 -listalleen kirjasyksyn uutuuksista. Kirja oli ihan kovassa seurassa, sillä toplistalle olivat päässeet myös esimerkiksi Tatun ja Patun ihmeellinen joulu ja uusin Salla Simukan kirja. Kirjaa on perinteisempien kanavien lisäksi myynnissä myös Sirkus Finlandiassa.
Abrakadabra! Sirkus sekoittaa kaupungin
Teksti ja kuvitus: Marja Aho
Kustantaja: Myllylahti, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Puluboin ja Ponin tsompikirja

IMG_3963

Puluboit ovat meillä mustalla listalla iltalukemisena.

Tein sarjan aloitusosan Puluboin ja Ponin kirjan kanssa sellaisen karkean virheen, että aloitimme kirjan nukkumaan mennessä. Esikoinen kirkui ja käkätti itsensä aivan ylikierroksille, ja sama räkätys ja naurussa piehtarointi jatkui vielä sängyssäkin. Lapsi huusi töttölöö kerta toisensa jälkeen, ja lopulta pikkuvelikin innostui pomppimaan omassa sängyssään.

Odotukset olivat siis korkealla Puluboin ja Ponin tsompikirjan (Otava, 2015) kanssa. Ja lukuhetki valittu huolella alkuiltapäivään.

IMG_3965

Äklöttävän böglöttävä kiljain

Kirjassa ovat vuorotellen äänessä pulu nimeltä Puluboi ja tyttö nimeltä Poni, kuten aiemmissakin osissa. Hakaniemen torilla asuvan, bullaa rakastavan Puluboin pitäisi treenata, sillä se on ilmoittautunut pulujen torimaratoniin. Treenaaminen on tietenkin hilveän laskasta, sillä Puluboin lihakset ovat vähän liian lunolliset lunnottaviksi. Samalla myös Puluboin puhelin Pulufon T2000 reistailee ja joutuu terminaalihoitoon.

IMG_3972

Ponin tarinassa tyttö on huolissaan syöpää sairastavasta mummostaan, ja Ponin ympärille laskeutuu sumu. Kaikki kääntyy onneksi parhain päin: Lempi-mummu parantuu syövästään, ja sumu hälvenee, kun Poni saa silmälasit. Siinä välillä kuullaan outoa rapinaa ja pelätään tsompeja niin paljon, että Puluboi lähtee livohkaan koko kirjastakin. Onneksi zombit ja muut pelot saadaan selätettyä. Kirjan lopussa Puluboi pääsee osallistumaan Tolipulu-malaatooniin ja kertoo:

“Minä olen jo voittaja. Minä olen voittanut itseni ja pelkoni. Olen selättänyt talven. Olen kesyttänyt Tsompiliinin. Elämässä on hilveän kiva hetki. Vautsi miten jännää.”

IMG_3982

Emmi Jormalaisen muotokuva Puluboista ja Ponista

Kirja käsittelee siis menettämisen pelkoa ja luopumista kahdesta eri näkökulmasta, vakavammasta ja kevyemmästä. Puluboi-kirjoissa on aina kaksi tasoa tai tarinaa. Puluboin kertojanääni on hervoton ja täynnä vessahuumoria. Poni (oikealta nimeltään Mai) puhuu vakavampi asioita yleiskirjakielellä. Tässä kirjassa vallitsee hyvä tasapaino pulunkakkapläjäysten ja vakavamman teeman välillä, joskin nelivuotias tahtoisi keskittyä vain niihin Puluboin pielujuttuihin. Se sopii minullekin, sillä tässä kirjassa vakavat asiat ovat kuolemaa liipatessaan tosi vakavia. Kirjat on varsinaisesti suunnattu yli kuusivuotiaille, joiden kanssa raskaampia aiheita onkin helpompi käsitellä.

Mainostauko katkaisee synkkyyden.

Mainostauko katkaisee synkkyyden.

Puluboi-kirjoista ja teatteriesityksistä on tullut ilmiö. Kirjailija Veera Salmi on lehtijutuissa kertonut taustastaan lastentarhanopettajana ja siitä, miten on kuunnellut lasten omia toiveita kirjojen sisällön suhteen. Kirjoissa esiintyvät mainoskatkot ainakin olivat sitä perua, ja ne ovat myös meidän lapsemme mielestä kaikkein parasta koko kirjassa. Töttölöön, bullan ja kakkajuttujen lisäksi, tietenkin.

Lisää mainoksia

Lisää mainoksia

Esikoinen kuuntelee kirjaa ihmeen tarkkaavaisesti ja huomaa joka kerta, jos äidillä meinaa lipsahtaa Puluboin juttuihin vahingossa ärrä mukaan. “Äiti, ei se osaa sanoa ällllää!” Nautin lukemisesta itsekin, sillä on piristävää eläytyä johonkin aivan toisenlaiseen kertojanääneen kuin yleensä. Tunnustan, että välillä väsyneenä luen joitakin kirjoja lapsille sellaisessa horroksessa, että saattaa mennä viisikin aukeamaa ilman, että on rekisteröinyt mitään lukemastaan. Varsinkin kombinaatio huonounisia öitä ja surkeita prinsessakirjoja laukaisee minulla autopilotin, myös suojakilveksi loukkaavan huonoa sisältöä vastaan. Puluboin seurassa ei ollut huolta äklöttävän böglöttävän puutumuksen iskemisestä, sillä hilveän kiva teksti piti myös äitiä otteessaan.

IMG_3974

Puluboista ja Ponista on valmisteilla elokuva, jonka on tarkoitus valmistua vuonna 2017. Puluboin vaiheita voi seurata on myös Facebook-sivulla, jossa alkaa ensi viikolla kuulemma aivan mega-legendaalinen bullasta kertova joulukalentelitalina. Pakko seurata! Töttölöö!

Puluboin ja Ponin tsompikirja
Teksti: Veera Salmi
Kuvat: Emmi Jormalainen
Kustantaja: Otava, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

Pitääkö lastenkirjojen opettaa? Tai saavatko lastenkirjat opettaa?

Entä onko lastenkirjoilla oikeus olla kapinallisia, nauraa pieruille tai julistaa ei-kasvatuksellista sanomaa? Voiko lapsi saada kirjoista vääriä ajatuksia, tai voivatko kirjat olla jopa vahingollisia lapsille?

Näitä kysymyksiä tulee väkisinkin mietittyä kirjoja lukiessa. Valtaosa kirjoista opettaa melko hillitysti: sanoma on kätketty tarinan sisään huomaamattomasti ja usein huumorintajuisestikin. Toisaalta vastaan ei ole myöskään juuri tullut kirjoja, jotka olisivat (melko vapaamielisten) kasvatusperiaatteidemme vastaisia. Ingrid har plåster (suom. Ilona ja iloinen laastari) -kirja saattoi vähän kiihdyttää esikoisen halua saada laastari joka paikkaan, ja Heinähatut ja Vilttitossut ovat nyt olleet meillä vähän aikaa jäähyllä, koska nelivuotias ei ihan pysty tunnistamaan Vilttitossun urpoiluja, vaan toistelee niitä sellaisinaan hyvinä juttuina.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun meillä on nyt luettu kahta kirjaa, jotka edustavat tietyllä tavalla kahta ääripäätä, toinen opettavaisuutta ja toinen vessahuumoria. Lapset tykkäävät kummastakin, niin minäkin.

IMG_3060

Kathleen Amantin Älä Pure, Hilla! (Lasten Keskus, 2015) on hyvä kirja meidän kaikkien pureskelijoiden perheisiin.

Hilla-tytön hampaista kerrotaan ensin taustaa. Niitä on monta, ne näkyvät hymyillessä ja niitä pestään usein. Joskus Hillalle tulee kuitenkin riitaa pienen Leo-veljen kanssa, ja silloin hän puree veljeä. Se sattuu ja siitä tulee jälki. Hampaat eivät ole pikkuveljen puremista varten, vaan syömistä varten tarkoitetut. Äiti suuttuu ja vie Hillan istumaan portaille (sivuhuomautus – ei vetele, että lapsi laitetaan yksin jäähylle, kuten kirjan kuva näyttää). Hilla miettii äidin sanoja. Kiukkua voi purkaa juoksemalla, potkimalla palloa, juttelemalla tai ehdottamalla toista leikkiä. Ei puremalla. Pahasta mielestä voi kertoa aikuiselle. Purra ei saa.

IMG_3062

Kirja kertoo simppelisti ja toiston kautta, miksi pureminen on kiellettyä. Sen tehokeinot purevat (kjeh) hyvin kaksivuotiaaseemme, joka varmaan onkin kirjan ydinkohderyhmää. Poika osoittelee kulmat kurtussa kuvaa, jossa Hillan pikkuveljen käsivarteen on tullut jälki. Puremisesta tulee jälkiä, pureminen sattuu, muistuttelen. Lapsi on samaa mieltä. Yllättävää kyllä, tämä kirja toimii myös silloin, kun pojalla on paha mieli ja hän kaipaa jotain muuta ajateltavaa. Ehkäpä kirjan pallopäiset hahmot vetoavat häneen.

IMG_3061

Pureminen on jotain, minkä jokainen lapsi varmasti keksii jossain vaiheessa puolen vuoden ja kahden ja puolen vuoden välillä. Kokeillakseen suutaan, testatakseen ihoa ja muita pintoja, osoittaakseen mieltään. Meillä molemmat lapset ovat olleet todella nopeahampaisia jossain vaiheessa taaperouttaan. Kuopus kokeilee edelleen hampaidensa terävyyttä silloin tällöin. Hänen kanssaan on ihan hyvä, että aiheesta voi muistutella myös kirjallisuuden keinoin.

IMG_3065

Hilla on yksin jäähyllä. Tästä en niin tykkää.

Tällaisia suoraan opettavaisia kirjoja ei meillä tule luettua paljon, mutta kuten sanottua, kirja toimii kohderyhmässä hyvin. Kaksivuotias ei vielä kovin monimutkaisia juonikuvioita edes ymmärrä.

Älä pure, Hilla (alk. Niet Bijten, Anna!)
Teksti ja kuvitus: Kathleen Amant (suom. Sanna Hytti)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3069

David Robertsin Pertun pöksyissä paukkuu (Vau’kirja, 2007) taas edustaa karnevalistista vessahuumoria.

Saako pieruille tai muulle alapäähuumorille nauraa? Minun mielestäni saa, jos kerran naurattaa. Mutta ehkä pienokaisille on tarpeen painottaa samalla, että kaikkien mielestä paukuttelu ei ole hauskaa ja että seurassa ei ole kohteliasta paukautella.

IMG_3070

Pertusta on hauska päästellä hajuja. Hän toteuttaa itseään hammaslääkärissä, taidenäyttelyssä ja kahvilassa. Hyi, sanovat kaikki. Pertun mielestä on epäreilua, että hänen äänekkäitä paukkujaan moititaan, kun kaikki muutkin piereskelevät. Äiti hämää sen yskäisemällä, isä tuhnuttelee salaa ja mummi syyttää kissaa rupsuistaan. Kaikki tekevät sitä, kirja toteaa, mutta Perttu on mestari!

IMG_3071

Kirja löytyi kirpparilta esikoisemme ollessa vähän alle kaksivuotias. Hän tykkäsi sitä kovasti kuunnella, mutta oli aina mukana hyvin vakavana. Paukku ei ollut hänestä kirjallisuudessa mikään naurun asia, vaikka se luontoäänenä häntä kovasti huvittikin. Nyt nelivuotiaana aihepiiri on alkanut tosissaan kiinnostaa tytärtämme – “äiti, saanko mennä vessaan puhumaan vessajuttuja?” – ja kirjakin on alkanut häntä naurattaa.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Jos tämä kirja naurattaa, suosittelen myös Nemon kustantamia Pittau & Gervaisin teoksia Seepralta lorahti pissa ja Ronsulta pääsi paukku. Tai ovathan kaikki lukeneet Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin erinomaisen Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä -kirjan (Nemolta tämäkin)?

IMG_3074

Pertun pöksyissä paukkuu (alk. Pooh! Is that you, Bertie?)

Teksti ja kuvitus: David Roberts (suom. Virpi Vainikainen)

Kustantaja: Vau’kirja, 2007

Mistä: kirpparilta