Onnenkuplia

onnenkuplia

Hyvää äitienpäivää! Luen nyt kirjaa, joka sopii loistavasti tuoreille äideille. Hanna Lundströmin ja Maija Hurmeen Onnen kuplia (S&S, 2016) on lapsen ensimmäinen runokirja, joka sisältää ilahduttavia runoja taaperon arkisesta elämästä.

onnen2

Jo kirjan avausruno Tahnamato tekee minusta fanin. Mitä tapahtuu, kun hammastahnaa puristaa tuubista ulos? No tahnamato, tuo liukas liero, karkaa omille teilleen. “Vaan miten se putkahti ulos? Tässä on kauhea tulos: mato hurjan tahmainen on seitsemän metrin mittainen!

onnen3

Runoissa ihmetellään maailmaa lapsen kanssa, lapsen silmin. Miltä tuntuu rutistaa sanomalehteä, seurata ensilunta tai läträtä kylvyssä? Runojen tuokiokuvat ovat aivan ihastuttavia, samoin Maija Hurmeen herkät ja huumorintajuiset kuvat. Tittamari Marttinen on hienosti runoillut lorut suomeksi.

Tällainen ihana pieni kirja sopii loistavasti esimerkiksi ristiäis- tai yksivuotialahjaksi. Lastenrunoja täytyy minusta löytyä ihan jokaisen lapsiperheen hyllystä, yleissivistyksen ja kielenkehityksen kannalta, sekä tietenkin siksi, että loruttelu on niin kivaa.

onnen4

Iso plussa muuten myös kuvissa vilahtavasta kestovaipasta!

Onnen kuplia
Teksti: Hanna Lundström (suom. Tittamari Marttinen)
Kuvitus: Maija Hurme
Kustantaja: Kustantamo S&S
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Minä itse -kortit

IMG_0204

Yli viikon kestänyt lasten vakava sairasteluputki on koetellut meillä aivan kaikkia. Joku on ollut koko ajan niin kuumeinen, että ulkoilut ovat olleet vähissä. Pelastajina ovat meillä olleet paitsi tietty kirjat, myös erilaiset pelit. Nelivuotias esikoinen on todella innoissaan kaikista peleistä, ja kaksivuotias kuopus tahtoisi kovasti osallistua, muttei ihan osaa. Ainoa hänelle sopiva on kotona olevista peleistä ollut Hedelmätarha, mutta se on äkkiä nähty sekin. Onneksi saimme juuri sopivasti arvosteltavaksi Oppi & ilon Minä itse -kortit, jotka ovat taaperoille suunnattu tämän vuoden uutuus.

IMG_0214

Pelin idea on yksinkertainen. Peli sisältää 100 korttia, joista kukin sisältää simppelin kysymyksen. Mikä sanoo kukkokiekuu? Kuka on hiirenpoikasten äiti? Lapsi vastaa kysymyksiin osoittamalla sormella. Kortin kääntöpuolelta voi tarkistaa, oliko hän oikeassa: jos sormi pilkistää samasta reiästä, jota Yrre-orava osoittaa, vastaus meni ihan oikein.

Korttien aiheet harjoittavat taaperolle tärkeitä taitoja. Miltä surullisuus näyttää, entä iloisuus? Mitä tarkoittaa edessä tai takana oleminen? Kuka on vanha ja kuka nuori?

IMG_4209

Lapsemme pelasivat heti ensikokeilulla koko pakan läpi ja olisivat tahtoneet aloittaa suoraan alusta uudelleen. Kortit ovat nelivuotiaalle esikoisellemme vähän liian helppoja, mutta se ei toistaiseksi ole vähentänyt hänen peli-intoaan. Kuopus kaksivuotiaana tykkää kovasti kumpi-kysymyksistä. Olen ylpeä hänen kyvystään erottaa tunteet toisistaan, mutta samalla huomaan, mitkä taidot kaipaavat harjoitusta. Eipä ole näköjään ole koskaan tullut puhuttua esimerkiksi raidallisen ja ruudullisen eroista. Tai että mummo on vanhempi kuin lapsi. Onneksi pelaamalla oppii!

Olemme tähän mennessä pelanneet pelin 5-6 kertaa läpi, ja lapset ovat pelistä yhä erittäin innoissaan. Voin siis suositella peliä lämpimästi taaperoperheille. Minä itse -kortit ovat myös hyvä lahjaidea. Itse voisin vastaavia pyytää esimerkiksi kummeilta; kysymyskortit ovat opettavainen, mutta viihdyttävä, ja melko edullinenkin lahja. Sarjassa on kolme muutakin Minä itse… -peliä, joita harkitsen kuopukselle lahjaksi.

Kuopus on tarkkaan valittujen sanojen mies, ja siksi tämä on erittäin hyvä peli juuri hänelle: lapsen ei tarvitse pystyä sanoittamaan vastauksiaan, vaan pelkkä osoittaminen riittää. Vaikka reiät korteissa ovatkin hyvä idea, meidän nopeatempoiset lapsemme kyllästyvät pian niihin. On paljon nopeampaa vain tökkäistä oikeaa vastausta ja siirtyä sitten seuraavaan korttiin.

Kortit sisältävät myös taika-avaimen, jolla saa Oppi & ilon sivustolta avattua ekstrapuuhan. Saitilla on myös runsaasti kaikenlaista ilmaista puuhaa, suosittelen!

Taaperon kanssa -tekemiskortit

IMG_4129

Lapsemme ovat nyt sairastelleet pitkästi. Juuri, kun toipilasaika rupesi käymään ihan kaikkien hermoille, meillä oli onni päästä testaamaan Oppi&Ilo-tekemiskortteja. Taaperon kanssa (Oppi&Ilo 2015, arvostelukappale kustantajalta) -korttipakka tarjoaa viisikymmentä erilaista leikkiohjetta ja puuhaa palleron kanssa.

IMG_4131

Pakan kortit on värikoodeilla jaettu kolmeen ryhmään: vihreällä merkityt kortit on tarkoitettu 1-2-vuotiaille, oranssit 1-3-vuotiaille ja siniset puolestaan 2-3-vuotiaille. Kaksivuotiaamme osuu periaatteessa kaikkiin näihin ryhmiin. Kaikissa ryhmissä on monipuolisesti erilaisia tehtäviä ja leikkejä lapsen hellimisestä autoleikkeihin.

Touhukortit edistävät leikin kautta luovuutta ja erilaisia lapsen taitoja. Korttien takapuolelle on leikkiohjeen oheen merkitty, mitä taitoja juuri kyseinen leikki tai puuha edistää.

Jotkut puuhista ovat meille entuudestaan tuttuja (esimerkiksi teippitie, joka tosin on jäänyt itse kokeilematta), mutta tarkoitus ei varmaankaan ole keksiä pyörää uudelleen, vaan koota kattava, iänmukainen kokoelma leikkejä. Kokeilemme korttien innottamana taikataikinaa, jota lapset leipovat vimmaisesti muottien ja pikkuautojen (kyllä, Salama McQueenkin taikinoidaan) avulla.

Monta muuta puuhavinkkiä jää varastoon tulevia vapaa- tai sairaspäiviä varten. Vaikka puuhat onkin suunnattu ensisijaisesti 1-3-vuotiaille, myös nelivuotiaamme on innoissaan mukana puuhissa.

Samankaltaisia puuhaohjeita on tarjolla myös netissä ja monissa kirjoissa. Tällaisen korttipakan etu on nopea plärättävyys. Kortteja on myös helppo kantaa mukana ihan käsilaukussakin. Tai no siihen minun sadan litran vetoiseen kassiini menisi minkä tahansa kokoinen kirjasto, ensyklopediakin, mutta noin niinku periaatteessa.

IMG_0194

Monissa seuraamissani Facebook-ryhmissä on näin joulun alla mietitty, mitä antaa tai pyytää joululahjaksi lapselle, jolla “on jo kaikkea”. Useimmiten nämä ovat ison sisaruskatraan nuorimpia lapsia, jotka ovat jo perineet isommilta lähes kaiken tarpeellisen, tai sitten kysyjinä ovat kaikenlaista krääsää vastustavat vanhemmat. Taaperon kanssa -kortit sopivat lahjaksi kummankin ryhmän lapsille; ne ovat hyvinkin epämaterialistiset tarjotessaan ensisijaisesti viihdettä yhteiseen aikaan. Näitä tänä vuonna ilmestyneitä uutuuskortteja ei varmasti löydy vielä kenenkään hyllystä isompien lasten perintönä, eikä litteä korttipakka myöskään täytä kotia juurikaan.

Mokomaki! Mikä tunne?

IMG_3787

Uunituore Mokomaki – mikä tunne (Myllylahti, 2015) on neljäs Mokomaki-kirja. Se tutustuttaa taaperon tunteisiin reippaalla ja hauskalla tavalla. Mikä tunne saa tiikerin hytkymään, entä tarttuiko se tunne jo sinuun? Tai mikä saa pikku apinan punastumaan, ja oletko sinä kokenut sen?

IMG_3791

Kirja käy läpi perustunteita: ilo ja suru, pelko ja inho, viha, rakkaus ja nolostus käydään läpi. Tunteiden tunnistamisen lisäksi kirja kyselee lapselta itseltään kysymyksiä. Mitä sinä pelkäät, mikä voisi suututtaa seepran, auttaako pusu vihaan? Mistä sinä nolostut, entä oletko kokenut tätä tunnetta?

Mokomaki – mikä tunne? ilahduttaa minua suuresti. Kirjassa on hauskannäköiset, selkeät kuvat, joissa on raikkaita värejä ja kivannäköisiä hahmoja yhdistettynä hyödylliseen sisältöön, joka laittaa lapsen aivot töihin. Sivuilla on tekstiä vain vähän, mutta kirjasta riittää seuraa pitkäksi aikaa. Varsinaisten tunteidentunnistustehtävien lisäksi sivuilla on lisätehtäviä. Löydätkö linnulta hukassa olevat kymmenen poikasta? Anna pusu sille jota rakastat! Meillä on juuri nyt luettu lasten kanssa paljon muitakin aktivoivia kirjoja, ja hyvät tehtävät kyllä saavat lapset kerta toisensa jälkeen riemastumaan ja vähän kilpailemaan toistensa kanssa.

IMG_3790

Taaperomme lisäksi myös leikki-ikäisemme tykkää tästä kirjasta. Nelivuotiaallakin on tunteiden harjoittelu vielä kesken, vaikka kolmivuotiaaseen itseensä verrattuna hän alkaa olla jo suoranainen mestari. Tämä kirja on hyvä apuväline silloin, kun lapsi opettelee omien tunteidensa tunnistamista ja sanoittamista. Tykkään aina, kun opettavaisuus osataan kääriä riittävän hyvin viihdyttävään ja tietenkin myös kauniiseen pakettiin.

Mokomaki-sarja on valloittanut maailmaa Yhdysvaltoja ja Kiinaa myöten. Samat hahmot seikkailevat myös seinätarroissa, postikorteissa ja julisteissa. Sarjan Facebook-sivulla voi seurata kirjojen kansainvälisiä kuulumisia. Mokomaki – mikä tunne sopii mahtavasti myös joululahjakirjaksi 1-5-vuotiaille lapsille.

Mo-ko-ma-ki! Mi-kä tun-ne?
Teksti ja kuvitus: Satu Kontinen
Kustantaja: Myllylahti, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

Pitääkö lastenkirjojen opettaa? Tai saavatko lastenkirjat opettaa?

Entä onko lastenkirjoilla oikeus olla kapinallisia, nauraa pieruille tai julistaa ei-kasvatuksellista sanomaa? Voiko lapsi saada kirjoista vääriä ajatuksia, tai voivatko kirjat olla jopa vahingollisia lapsille?

Näitä kysymyksiä tulee väkisinkin mietittyä kirjoja lukiessa. Valtaosa kirjoista opettaa melko hillitysti: sanoma on kätketty tarinan sisään huomaamattomasti ja usein huumorintajuisestikin. Toisaalta vastaan ei ole myöskään juuri tullut kirjoja, jotka olisivat (melko vapaamielisten) kasvatusperiaatteidemme vastaisia. Ingrid har plåster (suom. Ilona ja iloinen laastari) -kirja saattoi vähän kiihdyttää esikoisen halua saada laastari joka paikkaan, ja Heinähatut ja Vilttitossut ovat nyt olleet meillä vähän aikaa jäähyllä, koska nelivuotias ei ihan pysty tunnistamaan Vilttitossun urpoiluja, vaan toistelee niitä sellaisinaan hyvinä juttuina.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun meillä on nyt luettu kahta kirjaa, jotka edustavat tietyllä tavalla kahta ääripäätä, toinen opettavaisuutta ja toinen vessahuumoria. Lapset tykkäävät kummastakin, niin minäkin.

IMG_3060

Kathleen Amantin Älä Pure, Hilla! (Lasten Keskus, 2015) on hyvä kirja meidän kaikkien pureskelijoiden perheisiin.

Hilla-tytön hampaista kerrotaan ensin taustaa. Niitä on monta, ne näkyvät hymyillessä ja niitä pestään usein. Joskus Hillalle tulee kuitenkin riitaa pienen Leo-veljen kanssa, ja silloin hän puree veljeä. Se sattuu ja siitä tulee jälki. Hampaat eivät ole pikkuveljen puremista varten, vaan syömistä varten tarkoitetut. Äiti suuttuu ja vie Hillan istumaan portaille (sivuhuomautus – ei vetele, että lapsi laitetaan yksin jäähylle, kuten kirjan kuva näyttää). Hilla miettii äidin sanoja. Kiukkua voi purkaa juoksemalla, potkimalla palloa, juttelemalla tai ehdottamalla toista leikkiä. Ei puremalla. Pahasta mielestä voi kertoa aikuiselle. Purra ei saa.

IMG_3062

Kirja kertoo simppelisti ja toiston kautta, miksi pureminen on kiellettyä. Sen tehokeinot purevat (kjeh) hyvin kaksivuotiaaseemme, joka varmaan onkin kirjan ydinkohderyhmää. Poika osoittelee kulmat kurtussa kuvaa, jossa Hillan pikkuveljen käsivarteen on tullut jälki. Puremisesta tulee jälkiä, pureminen sattuu, muistuttelen. Lapsi on samaa mieltä. Yllättävää kyllä, tämä kirja toimii myös silloin, kun pojalla on paha mieli ja hän kaipaa jotain muuta ajateltavaa. Ehkäpä kirjan pallopäiset hahmot vetoavat häneen.

IMG_3061

Pureminen on jotain, minkä jokainen lapsi varmasti keksii jossain vaiheessa puolen vuoden ja kahden ja puolen vuoden välillä. Kokeillakseen suutaan, testatakseen ihoa ja muita pintoja, osoittaakseen mieltään. Meillä molemmat lapset ovat olleet todella nopeahampaisia jossain vaiheessa taaperouttaan. Kuopus kokeilee edelleen hampaidensa terävyyttä silloin tällöin. Hänen kanssaan on ihan hyvä, että aiheesta voi muistutella myös kirjallisuuden keinoin.

IMG_3065

Hilla on yksin jäähyllä. Tästä en niin tykkää.

Tällaisia suoraan opettavaisia kirjoja ei meillä tule luettua paljon, mutta kuten sanottua, kirja toimii kohderyhmässä hyvin. Kaksivuotias ei vielä kovin monimutkaisia juonikuvioita edes ymmärrä.

Älä pure, Hilla (alk. Niet Bijten, Anna!)
Teksti ja kuvitus: Kathleen Amant (suom. Sanna Hytti)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3069

David Robertsin Pertun pöksyissä paukkuu (Vau’kirja, 2007) taas edustaa karnevalistista vessahuumoria.

Saako pieruille tai muulle alapäähuumorille nauraa? Minun mielestäni saa, jos kerran naurattaa. Mutta ehkä pienokaisille on tarpeen painottaa samalla, että kaikkien mielestä paukuttelu ei ole hauskaa ja että seurassa ei ole kohteliasta paukautella.

IMG_3070

Pertusta on hauska päästellä hajuja. Hän toteuttaa itseään hammaslääkärissä, taidenäyttelyssä ja kahvilassa. Hyi, sanovat kaikki. Pertun mielestä on epäreilua, että hänen äänekkäitä paukkujaan moititaan, kun kaikki muutkin piereskelevät. Äiti hämää sen yskäisemällä, isä tuhnuttelee salaa ja mummi syyttää kissaa rupsuistaan. Kaikki tekevät sitä, kirja toteaa, mutta Perttu on mestari!

IMG_3071

Kirja löytyi kirpparilta esikoisemme ollessa vähän alle kaksivuotias. Hän tykkäsi sitä kovasti kuunnella, mutta oli aina mukana hyvin vakavana. Paukku ei ollut hänestä kirjallisuudessa mikään naurun asia, vaikka se luontoäänenä häntä kovasti huvittikin. Nyt nelivuotiaana aihepiiri on alkanut tosissaan kiinnostaa tytärtämme – “äiti, saanko mennä vessaan puhumaan vessajuttuja?” – ja kirjakin on alkanut häntä naurattaa.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Jos tämä kirja naurattaa, suosittelen myös Nemon kustantamia Pittau & Gervaisin teoksia Seepralta lorahti pissa ja Ronsulta pääsi paukku. Tai ovathan kaikki lukeneet Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin erinomaisen Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä -kirjan (Nemolta tämäkin)?

IMG_3074

Pertun pöksyissä paukkuu (alk. Pooh! Is that you, Bertie?)

Teksti ja kuvitus: David Roberts (suom. Virpi Vainikainen)

Kustantaja: Vau’kirja, 2007

Mistä: kirpparilta

Kuvasanakirjoja taaperoille

Esikoinen sai ensimmäisen kuvasanakirjansa yksivuotislahjaksi.

Eikä ollut kiinnostunut siitä vähääkään.

Minä tietysti mietin, onko lapsessa jotain vikaa. No ei tietenkään. Kiinnostus vain heräsi vähän myöhemmin, samalla tavalla kuin pikkuveljellä hänen jälkeensä, noin puolitoistavuotiaana.

Minä myös jotenkin ajattelin, että kiinnostus kuvasanakirjoihin olisi ohimenevää, että sitten kun lapsi on oppinut kaikkien esineiden nimet, yhteiselo sanakirjojen kanssa päättyisi. Olin niin väärässä, siinäkin. (Väärässä olemisen kokemus muuten toistuu aika tiheään äidin elämässä. Mikään ei ole niin pysyvää kuin väärässä oleminen.) Esikoinen on yhä, tai uudestaan, innoissaan sanakirjoista nyt kun kuopus on niistä kiinnostunut. Tällä kertaa siis puhun muutamista suosikkikuvasanakirjoistamme. Tässä esiteltyjen kirjojen lisäksi hyllystämme löytyy mm. Tuomaksen kiva sanakirja ja Peten suuri sanakirja, joista lisää toisella kertaa. Päädyn aina olemaan niin vuolassanainen, ettei yhteen postaukseen mahdu kovin monta kirjaa.

IMG_2447

Yksi kaikkein eniten luetuista kuvasanakirjoistamme, ja oikeastaan kirjoistammekin, on esikoiselle aikoinaan kirjaston poistomyynnistä 50 sentillä ostettu Maisan suuri sanakirja (WSOY, 2006).

IMG_2451

Maisoja meillä on luettu muutenkin paljon, ja Maisa on ollut kummankin lapsemme varmaan suurin suosikkihahmo taaperoiässä, mutta tämä jo valmiiksi aika paukutetussa kunnossa ostettu kirja se sitten on ollut kovassa käytössä. Olen lukenut sitä satoja tai tuhansia kertoja ensin esikoiselle ja nyt kuopukselle. Voisi sanoa, että viidenkymmenen sentin sijoitus on kannattanut.

IMG_2455

Maisassa parasta varmaan on sympaattisen näköiset hahmot, suuret perusväripinnat ja selkeä layout. Tavaraa ei ole sivuilla liian paljon eikä liian vähän. Pienikin lapsi tunnistaa, mitä kuvat esittävät. Mukana on (tai on ollut, meillä monet ovat historiaa) luukkuja lähes joka aukeamalla.

IMG_2453

Maisan suuressa sanakirjassa esitellään tuttuja esineitä ja tapahtumia, joita vähän vajaa kaksivuotias ja vähän vajaa nelivuotias katselevat erilaisin silmin. Taapero tahtoo tietää kaikkien vaatteiden nimet, leikki-ikäinen suunnittelee niistä kivoja asuja. Pienempi päästelee kulkuneuvojen ääniä, isompi miettii, mihin ne ovat menossa.

IMG_2449Kummankin mielestä on riemukasta, että härän pyllystä plötsähtelee kakkaa. Tätä kohtaa on rakastettu niin paljon, että se on pitänyt kursia kasaan teipillä. Lähes yhtä suosittuja ovat myös synttäri- ja leikkipuistoaukeamat.

Maisan suuri sanakirja

Teksti ja kuvitus: Lucy Cousins (suom. Anneli Heimonen)

Kustantaja: WSOY, 2006

Mistä: kirjaston poistomyynnistä

IMG_2379

Ole Könnecken Suuri sanojen ja kuvien kirja (Lasten keskus, 2011) väittää takakansitekstissään sisältävänsä kaikki sanat ja asiat, joita pieni lapsi ensimmäisinä vuosinaan tarvitsee. No siitä tahtoisin olla pikkuisen eri mieltä. Kirja toki sisältää hyvin paljon hyödyllisiä ja arjessa tarpeellisia sanoja, mutta sisältää myös muutamia meidän lastemme arjelle vieraampia sanoja, eikä monia tuttuja asioita puolestaan ole mukana. Esimerkiksi  1-2-vuotiaan suomalaisen lapsen ei ehkä ole tarpeellista tietää sanaa viinipullonavaajalle, joka kirjassa esitellään. Itse korvaisin sen jollain pikkulapsen elämässä usein vastaan tulevalla kuten sauvasekoittimella, muffinivuoalla tai blenderillä…

IMG_2380Vessahommia esittelevällä sivulla taas on nimetty kolme erilaista parranajovehjettä, mutta meikeistä vain huulipuna. Voi miehet, oikeesti. Jos nimetään parranajokamoja, niin saman tien voisi laittaa kuvat vaikka terveyssiteestä ja tamponista, jotka jokainen lapsi löytää ennemmin tai myöhemmin äidin kaapista.

Meikeistä taas kynsilakka, meikkivoide ja ripsiväri ovat meillä lähes päivittäin esillä, vaikken edes meikkaa kovin paljon. Jos niitä meikkejä tahtoo mukaan tällätä, siis. Tai muista vessakamoista hiusharja, kampa ja tukkakumpparit ovat käytössä ihan lapsienkin elämässä. Sellaisetkin voisi mukaan laittaa.

Kirja on sympaattisesti kuvitettu, nyt kun on saatu feministinen purkaus pois päiväjärjestyksestä. Eläinhahmot ovat kivannäköisiä, varsinkin norsut. Sivut on kuvitettu väljästi, mikä varmasti auttaa pientäkin lasta hahmottamaan kuvia sivuilta. Monissa muissa kuvasanakirjoissa on tavaraa ihan hillittömästi joka sivulla, eivätkä lapsemme ole yksivuotiaina jaksaneet keskittyä niihin. Yllättäen tämä kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan vetoaa myös melkein nelivuotiaaseemme. Kirjassa pohditaan myös tunteita, esitellään värejä ja vuodenaikoja, numeroita ja kirjaimia.

Suuri kuvien ja sanojen kirja
Teksti ja kuvitus: Ole Könnecke (suom. Aapo Poskela)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2011
Mistä: kirjastosta

IMG_2441

Richard Scarry kuuluu niihin lastenkirjailijoihin, joiden töitä lapset rakastavat sukupolvi toisensa jälkeen. Minäkin luin lapsena Scarryn kirjoja, joskin minusta ne olivat vähän outoja. Silti nyt aikuisena tunnen lämmintä nostalgiaa Scarryn hahmoja kohtaan. Scarrylta on julkaistu Tammen kultaisissa kirjoissa Mato Matalan sanakirja (Tammi, 2011), joka oli yksi esikoisen suurimmista suosikeista.

IMG_2442

Mato Matalan sanakirja käy tuttuja kuvasanakirjan kuvioita läpi. Esitellään erilaisia vaatteita, katsellaan kodin erilaisia huoneita ja tutustutaan ajoneuvoihin. Kirjassa kulkee kehyskertomuksena tarina Kissalan perheen päivästä, joka vie perheen erilaisiin paikkoihin maatilalta lentokentälle. Lopussa on vielä sarja kuvia eläinhahmoista erilaisissa toimissa. Alkukielellä näissä on selvästikin esitelty aakkosia, mutta aakkostus ei ole kääntynyt suomeksi, ja osio jää hiukan irralliseksi.

IMG_2446

Kuvat ovat tuttua Scarrya, mutta tästä kirjasta jää puuttumaan Scarryn teosten paras puoli, umpipöhköys. Mukana on toki pakollinen kurkkuauto, mutta muuta mielikuvituksellista kirjassa ei juuri ole.

IMG_2444Esikoisen mielestä parasta oli kuva ruokakaupasta, ja hän tykkäsikin nimetä ja shoppailla sieltä vihanneksia ja marjoja.

 

IMG_2445Kuopuksen mielestä lentokoneaukeama on paras, ja ajatus siitä, että lentokoneella pääsisi Kreikkaan saa pojan hyppäämään ilmaan ja huutamaan jee. Tätä kirjaa meillä on toisiaan rakastettu niin paljon, että menossa on toinen kappale siitä. Ensimmäinen luettiin palasiksi.

Mato Matalan sanakirja

Teksti ja kuvitus: Richard Scarry

Kustantaja: Tammi, 2011

Mistä: kirpputorilta

Lastenkirjoja kierrätyksestä

IMG_2281

Meillä ollaan sillä lailla keskiluokkaisen ekotietoisia. Jätteet lajittelemme, tietenkin, lasten vaatteet, lelut ja kirjat ovat pääasiassa kirpparilta ja lapset ovat käyttäneet kestovaippoja. Olemme silti vasta nyt tarttuneet lasten kanssa kirjoihin kierrätyksestä.

Salla Savolaisen Kirpputorikoira Napo (Lasten Parhaat Kirjat, 2000) tuli vastaan – kirpparilla. Pitihän se ottaa mukaan. Olen aina toisinaan hajamielisesti yrittänyt katsoa tätä kirjaa kirjastosta, mutta koskaan ei ole tullut vastaan. Nettihaun mukaan sitä kyllä on ihan hyvin Helmet-kirjastoissa, mutta niin sitä kirjat voivat hautautua hyllyihin olevinaan tarkankin etsijän katsoessa.

Kaverit nauravat.

Kaverit nauravat.

Kirjassa nimeämättömän minäkertojan äiti rakastaa kirpputoreja ja kantaa kotiin kaikenlaisia löytöjä: kuppeja, sormuksia, laukkuja ja peilejä. Äidin kaverit ihastelevat äidin löytöjä, mutta kertojan (kuvien perusteella ehkä eskari- tai alakouluikäiset) kaverit puolestaan nauravat kertojan vaatteille. Se saa hänet luomaan kriittisen katsauksen vaatekaappiin, ja kaikki vaatteet näyttävät yhtäkkiä ihan vääränlaisilta.

“–Ei ihme, että kaikki nauravat minulle, sanon itsekseni ja huudan äidille:
–Minä haluan itse valita omat vaatteeni, kun sinä et kerran osaa!
–Tuohan on se ihana mekko, jossa on käsinnyplätyt pitsit ja kaikki, äiti kummastelee.
–Pidä itse ryntteesi!
–Ei tässä muu auta kuin että tulet mukaan.
–Ja heti seuraavana kirpputoripäivänä!
–Sovitaan niin, lupaa äiti.”

IMG_2284

Kaikissa vaatteissa on vikaa.

Kirpputorilla on kertojankin mielestä sitten kaikkea hienoa kamaa, mutta vaatteissa on jotain vikaa. Liian isoja tai pieniä kaikki. Onneksi äiti löytää hienon kulhon, jonka kaupanpäällisiksi saa kertojalle mieleisen pehmokoiran.

Pahanhajuinen koira, jonka lapsi ristii Napoksi, pitää pestä, mutta se hajoaa pesussa. Koira korjataan, äiti lupaa viedä lapsen tavalliseen kauppaan ostamaan tavallisia vaatteita, ja lapsen kaveritkin tulevat kylään leikkimään äidin kirpputorivaatteilla.

IMG_2287

Äiti, tytär ja löydöt

Kirjan kuvailema kirppareilla luuhaaminen on minulle erityisen tuttua. Itselleni en kyllä koskaan löydä mitään vaatteita, mutta lasten vaatteet ovat oikeastaan alusvaatteita lukuun ottamatta kaikki kirppikseltä. Meillä ei onneksi ole vielä juurikaan tullut sitä ongelmaa, että äidin valitsemat vaatteet eivät kelpaisi, joskaan minusta hienot harmaat vaatteet ovat kohta nelivuotiaan tyttären mielestä rumia. Kirjan lapsen ongelma ovat rimssuiset ja röyhelöiset tai liian pienet tai risat vaatteet. Meillä kyllä kaapit ovat täynnä käytettynä ostettua perustrikoota tai käyttömekkoja, takuulla sopivan kokoisina (ja kahta kokoa eteenpäinkin on jo valmiiksi ostettuna) ja ehjinä.

IMG_2288

Tyttäreni tykkää niin kirppareilla kiertelemisestä kuin tästä kirjastakin. Hänellä on menossa vahva pehmolelukausi, joten häneen vetoaa kovasti kirjan ajatus uuden pehmeän kaverin ostamisesta. Joskaan meille ei kyllä tule mitään pehmoisia leluja kirpparilta. Ikinä.

IMG_2289

Salla Savolaisen kuvitustyyli vielä vähäsen hakee itseään tässä teoksessa. Hahmot eivät ole niin hioutuneita tai omaperäisiä kuin esimerkiksi Savolaisen myöhemmin kuvittamissa Vesta-Linneoissa tai Tikkumäen tallista kertovissa kirjoissa. Kirja sinällään on herttainen ja kiva tarina perhearjesta.

IMG_2282

Sanna Pelliccionin Onni-pojan kierrätyskirja (Minerva, 2008) taas kertoo kierrätyksestä vähän pienemmän lapsen näkökulmasta. Kirja on osa Onni-pojasta kertovaa kirjasarjaa.

IMG_2290

Onni osaa jo laittaa banaaninkuoret bio- ja viilipurkin sekajätteeseen. Roskikset ovatkin jo täynnä, joten eikun syöttämään moolokkia isin kanssa. Samalla he saavat naapurilta hienoja pahvilaatikoita, joista askarrellaan kotona muun muassa laiva. Iltapäivällä pihalla on kirpputori, josta Onnikin saa valita itselleen yhden tavaran. Onni valitsee merimieslakin, joka päässä onkin hyvä mennä jatkamaan laivaleikkiä.

Onni-pojan kierrätyskirjassa on monia hauskoja havaintoja lapsen arjesta: miten kiva onkaan heittää lasia lasinkeräysastian kitaan, tai miten tärkeä on seurata jäteauton kulkua ja kuunnella sen peruutusääntä. Tai että kun lapset saavat valita leluja, joku yksi lelu on kaikkien mielestä se paras. Sen sijaan Onnin verbaalius tuntuu hiukan epärealistiselta:
“Äiti ja isi! Pitää viedä roskat! Biojäte- ja lasilaatikko ovat aivan täynnä!” Onni huutaa.” Ja tämä sellaiselta palleron kokoiselta, joka nukkuu päikkärit tekemässään laatikkolaivassa? I don’t think so.

IMG_2293

Lapsemme lukevat kirjaa mielellään. Joskin olin lainannut tämän kirjastosta ennen kaikkea kohta kaksivuotiasta pikkuveljeä varten, mutta hän kyllästyy kirjaan äkkiä. Isosisko sen sijaan voisi lukea tätä useita kertoja. Kirja on sopivan arkinen, ja erilaiset kierrätyksen muodot on saatu upotettua tarinaan yllättävän luontevasti. Kirja ei myöskään saarnaa lainkaan, mistä pisteet sille.

Onni-pojan kierrätyskirja
Teksti ja kuvitus: Sanna Pelliccioni
Kustantaja: Minerva Kustannus, 2008
Mistä: kirjastosta

Kirpputorikoira Napo
Teksti ja kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Lasten Parhaat Kirjat, 2000
Mistä: kirpparilta