Kuka pelkää naamarikoiraa: kirja lapsen koirapelosta

Ville Hytösen ja Mira Malliuksen uusi Kuka pelkää naamarikoiraa (Savukeidas, 2016) on tarina lapsen koirapelosta.

Maissi pelkää koiria, kaikenlaisia ja kaikenkokoisia. Ei tarvitse pelätä, aikuiset sanovat, mutta lapsen pelkohan ei käskemällä kaikkoa. Viimein äiti keksii pukea pelottavalle Bosse-koiralle pellenaamarin. Maissi intoutuu leikkimään “Pellenaamarin” kanssa. Leikin tiimellyksessä naamari putoaa, ja kas, sehän on Bosse! Maissi tajuaa, ettei sitä kannata pelätä, ja koirasta ja lapsesta tulee kaverit.

Kirjan on hauskalla tyylillään kuvittanut Mira Mallius. Ihastuin Malliuksen kuvitustyyliin ensimmäistä kertaa viime joulun alla, kun ostin hänen tekemiään joulukortteja. Mallius on kuvittanut myös mm. hienon kalenterin, jota ihastelin joulun aikoihin. Hänen kuvitusoriginaalejaan myydään esimerkiksi Helsingin Käpylässä sijaitsevassa Sisupuodissa. Hän on myös luonut aivan ihanan näköisiä pehmoeläimiä.

Urbaaniudessaan ja ehkä värien käytössään Malliuksen kuvitukset tuovat mieleen Annastiina Syväjärven kuvat Kissanpissa-kirjassa, vaikka kuvittajien tyylit muuten poikkeavatkin toisistaan. Tässä kirjassa parasta ovat persoonalliset, keskenään erilaiset koirahahmot ja hauskat linnut. Tykkään myös hienoista mustista puhekuplista.

Kirjoittaja Ville Hytönen kärsii itsekin koirapelosta, joten kyse on henkilökohtaisesta tekstistä. Parhaiten minuun uppoaa tässä kirjassa aikuisten tyhmä vakuuttelu: “Ei tarvitse pelätä”. Miksi kukaan sanoo sellaista, tai miksi niin moni sanoo sellaista? Sehän ei todellakaan poista pelkoa, mutta onnistuu sen sijaan vähättelemään toisen tunteita.

Muutoinkin tämä on opettava kirja – etenkin aikuisille. Se näyttää, miten tyhmästi me aikuiset usein lohdutamme lasta, ilman että pysähtyisimme kuuntelemaan mikä lapsella oikeasti on hätänä ja miten häntä voisi oikeasti auttaa.

Ville Hytönen tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Savukeidas-kustantamon vetäjänä. Kuka pelkää naamarikoiraa? on häneltä jo viides lastenkirja. Olemme aiemmin lukeneet häneltä Hipinäaasi apinahiisi -lastenkirjan, jonka on kuvittanut aina ihana Matti Pikkujämsä. Kesällä Hytönen-Pikkujämsä -kaksikolta on tulossa Vauvaperhe matkustaa -kirja, joka varmasti luetaan meilläkin.

Kuka pelkää naamarikoiraa?
Teksti: Ville Hytönen
Kuvitus: Mira Mallius
Kustantaja: Savukeidas, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Moppe pelastaa päivän

Piilokuvakirjat ovat meillä lasten yhteisiä suosikkeja, joita kaivetaan hyllystä ja kirjastosta tasaisin väliajoin. Moppe pelastaa päivän (Karisto, 2016) on lastemme uusi suosikki, jonka ääressä on tällä viikolla sairastellessa vietetty pitkät tovit.

Moppe pelastaa päivän -kirjassa utelias Moppe-koira lähtee kaupunkiretkelle. Se käy torilla, tehtaalla ja paloasemalla, seuraa herkullisia tuoksuja ja kohtaa kaikkialla tuttaviaan. Kun konserttiin matkalla oleva koulubussi hajoaa tielle, Moppe tietää mitä tehdä. Se hakee apuun ensin mekaanikon ja, kun tämä ei pysty auttamaan, koko tuttavapiirinsä. Pieni koira pelastaa lasten päivän, ja konsertti voidaan pitää.

Harvoissa piilokuvakirjoissa aukeamilla tapahtuu yhtä paljon kuin Mopessa! Jokainen sivu on ladattu täyteen vilinää ja hahmoja, ja etsittävää ja tutkittavaa riittää pitkäksi aikaa. Uusien lukukertojen myötä kirjan hahmot alkavat käydä tutuiksi, ja tuttuja on helpompi löytää sivuilta.

Jos pääsee käymään niin, että kaikki kuvasivujen tehtävät osataan jo ulkoa, kirjan lopussa on lisää tehtäviä. Kirja sopii hyvin kuopuksemme ikäiselle kaksivuotiallekin, mutta luulen vielä eskarilaisen tai pikkukoululaisenkin viihtyvän hyvin etsintätehtävien kimpussa ja hyötyvän juuri näistä lopun puuhasivuista.

Pieni Moppe on sympaattinen sankari. Se rakastaa herkkuja ja löytääkin niitä kaikkialta. Pizzaa, munkkeja ja jäätelöä! Lapset kuolaavat jo ajatuksesta. Moppe on utelias ja ystävällinen, ja se hyödyntää lopulta näitä luonteenpiirteitään toisten avuksi. Kirjan yksinkertaisessa tarinassa on lempeä opetus.

Lapset pitävät värikkäistä kuvista ja eläinhahmoista. Kummallakin lapsella on omat suosikkinsa, jotka he tahtovat aina löytää ensimmäiseksi sivuilta. Varsinaisia piilokuvasivuja rytmittävät juonellisemmat aukeamat (yllä), jotka vievät tarinaa eteenpäin ja Moppea tapahtumasta toiseen.

Jättiaukeama: lasten mielestä ihana, mutta valitettavasti ryttäytyy käytössä.

Moppe voi hyvinkin pelastaa päivän esimerkiksi tylsällä juna- tai bussimatkalla tai lääkärillä jonottaessa, jos pitää saada lapsi istumaan paikoillaan pitkiä aikoja. Etsintätehtävä rauhoittaa helposti vilkkaan tai vähän ärtyneenkin lapsen; voi oikein tuntea, kuinka aivojumppa saa mielen kohisemaan. Minusta muuten tuntuu, että paras tapa väsyttää lapsi on laittaa hänen mielensä töihin esimerkiksi vaikean palapelin tai tämänkaltaisen tehtäväkirjan kanssa. Toimii paremmin kuin väsyksiin juoksuttaminen!

Moppe pelastaa päivän (alk. Migloo’s Day)
Teksti ja kuvitus: William Bee (suom. Susanna Sjöman)
Kustantaja: Karisto, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Lumiukko ja lumikoira

Lumiukko-elokuva on jouluklassikko, jota Suomessakin seuraa joka jouluaattoaamu melkein puoli miljoonaa ihmistä. Muutama vuosi sitten leffa sai jatko-osan 30-vuotispäivänsä kunniaksi. Nyt Lumiukko ja lumikoira (Sitruuna Kustannus, 2015) on julkaistu myös kirjana suomeksi.

Billy-pojan elämä on muutoksessa: hän muuttaa uuteen kotiin, ja vanha koirakin kuolee. Yksinäinen poika löytää piilosta lattialaudan alta kuvan, joka esittää jotain toista poikaa ja lumiukkoa – viittaus alkuperäiseen Joulupukki-tarinaan siis. Billykin innostuu rakentamaan lumiukon ja tekee sille vielä seuraksi lumikoiran, ja ne heräävät yöllä eloon. Billy pääsee lentomatkalle lumiukon kainalossa ja lentokoneella Pohjoisnavalle, jonne on kokoontunut iso joukko lumiukkoja. Aamun tullen on mentävä kotiin, ja uusien lumikaverien pitää jäädä ulos. Billyä harmittaa, kunnes hän muistaa saaneensa Pohjoisnavalla joulupukilta lahjan. Se on kaulapanta, joka muuttaa lumikoiran ihan oikeaksi koiraksi. Billyllä on nyt kaveri, vaikka aamuaurinko onkin sulattanut lumiukon.

 

Kirja käsittelee yksinäisyyttä ja menetystä, ja mikäpä siihen parempi miljöö kuin joulu. Billy menettää sekä vanhan koiransa että kirjan lopuksi myös lumiukkoystävänsä, mutta onneksi hän saa uuden koiraystävän. Joulun kunniaksi tapahtuu ihmeitä! Empaattiselle nelivuotiaallemme nämä kaikki menetykset meinaavat olla liikaa, mutta muuten kirja vetoaa häneen kovasti. Hän olikin juuri sopivasti käynyt tällä viikolla katsomassa tarhan kanssa alkuperäisen Lumiukko-leffan kirjaston näytöksessä, joten tämä kirja on meille monella tavalla ajankohtainen. Se on herttainen pieni tarina, josta voi hyvin muodostua uusi jouluperinne.

Lumiukko ja lumikoira
Suomentaja: Maija Heikinheimo (muita tekijöitä ei ole ilmoitettu)
Kustantaja: Sitruuna Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

Lastenkirjoja koirista

Kaveriperheeseen tuli koiranpentu. Ihana, lötköinen pikku staffi, joka kömpi ylitsemme ja nuuhki innoissaan lapsia, kun kävimme sitä moikkaamassa.

Koirakuumehan se taas heräsi.

Ikävä kyllä meille ei voi ottaa minkäälaista koiraa. Onneksi koirista voi edes lukea, ja nyt meillä on jatkuvassa luennassa kaksi hyvin erityyppistä koiratarinaa.

Anneli Kannon ja Noora Katon Virtasen lapset ja pentu (Karisto, 2015) on seitsemäs, tuorein osa Viisi villiä Virtasta -kirjasarjassa. Esikoisemme rakastaa villeistä Virtasista kertovaa sarjaa, ja tämäkin kirja otettiin lämpimästi vastaan.

Virtasen lapset tahtovat koiranpennun. Ankaran mankumisen jälkeen he saavat naapurista sekarotuisen pennun sillä ehdolla, että lupaavat kouluttaa ja hoitaa sitä hyvin. Kyllä kyllä, lupaavat kaikki paitsi Vilma. Vertiksi ristitty pentu on alkuun aivan ihana, mutta se ei osaa kulkea hihnassa eikä tahdo nukkua yöllä. Se pissaa, myllää, varastelee ja pureskelee. Se jahtaa Varzan-kissaa eikä osaa mitään temppuja. Kukaan ei jaksa viedä sitä ulos.

Vanhemmat kutsuvat lapset perheneuvotteluun. Koira pitää palauttaa naapuriin kasvattajilleen, kun siitä ei kukaan jaksa pitää huolta. Lapset surevat ja päättävät yhdessä sitoutua koiranhoitoon. Kun lapset sinnikkäästi kasvattavat ja hoitavat Vertti-pentua, se oppii paljon ja kasvaa kivaksi koiraksi.

Kirja sopii hyvin koirasta haaveilevalle lapselle. Se kertoo realistisesti, minkälaista elämä koiranpennun kanssa on. Pitää jaksaa kouluttaa pentua, sillä itsekseen se ei osaa mitään. Pentu vaatii sääntöjä ja jatkuvaa hoitoa, jotta se voisi hyvin. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja sisua. Pelkästään rakastamisella se ei pysty kasvamaan.

Virtasen lapset ja pentu
Teksti: Anneli Kanto
Kuvitus: Noora Katto
Kustantaja: Karisto, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Holly Webbin ja Rebecca Harryn Vili eksyksissä (Karisto, 2015) kertoo eksyvän koiranpennun tarinan.

Vili pääsee pienen omistajansa Eevin kanssa ensimmäiselle yhteiselle kävelylenkille. Puisto on ihaninta, mitä Vili on ikinä kokenut. Pentu juoksee pallon perään ja panta luiskahtaa pois sen kaulasta. Pallojahdissa se  ei kuule ihmisten huutoja, vaan juoksee kauemmas ja päätyy itse suurten koirien jahtaamaksi.

Vili pelastautuu puun alle ja tapaa Kaneli-kissan, joka lupaa auttaa sen takaisin puistoon. Puisto onkin tyhjä kun kaverukset pääsevät sinne. Kaneli lupaa edelleen auttaa Viliä löytämään kotiin. Ruoanetsintätouhuissa iso kissa uhkaa Kanelia, mutta Vili rohkaistuu ja ajaa kissan pois. Vili on sankari!

Samassa pentu tuntee kodin tuoksun ja johdattaa ystävänsä omalle talolleen. Kun Kaneli meinaa laahustaa pois, Vili kutsuu kissan takaisin. Eevin luona on tilaa myös Kanelille. Mahat täynnä ystävykset nukahtavat pienen emännän syliin.

Vili eksyksissä on suloinen kertomus pikkuisesta koiranpennusta. Pennun seikkailussa kohtaamat vaarat ovat lempeitä ja juuri sopivan jänniä. Kaksivuotiaammekin kuuntelee tarinaa innoissaan.

Vili eksyksissä on tarina rohkeudesta ja ystävyydestä. Urhea pieni pentu uskaltaa uhmata vaaraa kun sen ystävää uhataan, vaikka se on itsekin peloissaan.  Kun pääsemme lasten kanssa kirjan loppuun, molemmat painautuvat kainalooni. Tällaisista kirjoista tulee turvallinen olo.

Vili eksyksissä (alk. Little Puppy Lost)
Teksti: Holly Webb (suom. Taina Wallin)
Kuvitus: Rebecca Harry
Kustantaja: Karisto, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Voi sinua, Sulo!

Lapset tapasivat vappuna ihanan Samu-koiranpennun ja ovat nyt koirakuumeen vallassa. Nyt meillä sitten plarataan kirjahyllyistä kaikkia koira-aiheisia kirjoja. Yhdessä kaikkein rakkaimmista lastenkirjoistamme Voi sinua, Sulo (Lasten keskus, 2012) onkin onneksi koira päähenkilönä.

Sulo-koiran omistaja herra Hyyppä on lähdössä ulos ja pyytää Lupoa olemaan nätisti. Joo joo, sanoo Sulo. Vaan kuinkas sitten käykään? Keittiössä on herkullisen tuoksuinen kakku, kissakin oikein kutsuu jahtaamaan itseään ja muheva multa kuopsuttamaan itseään. Sulo ei mahda itselleen mitään, ja sitten jo herra Hyyppäkin tulee kotiin.

“Lupasin olla kiltisti,
Sulo ajattelee.
Toivoin, että olisin kiltisti,
mutta en kumminkaan ollut.
Mitä Sulo nyt tekee?
“Anteeksi”, Sulo sanoo.
“Ota tämä,
se on lempileluni.””

Sovinnon merkiksi herra Hyyppä vie Sulon lenkille, jossa on vastassa samat houkutukset: multa, kissa ja kakku. Sulo jaksaa vastustaa niitä, vaan mitä hän tekee, kun vastaan tulee oikein namin tuoksuinen roskapönttö? Sulo?

Voi sinua, Sulo on ihastuttava kirja houkutuksista ja kepposista. (Mieleeen tulee lainaus Oscar Wildelta: Voin vastustaa kaikkea muuta paitsi houkutuksia.) Sulo on periaatteessa oikein kiltti koira, mutta kovin altis houkutuksille. Suloiseen Suloon on helppo samastua. Koira yrittää parhaansa, mutta lankeaa kiusauksiin. Kirjan ääressä on hyvä keskustella lapsen kanssa sopimuksista, säännöistä ja niiden rikkomisesta, sekä tietenkin anteeksi antamisesta. Vahinkoja voi sattua silloin, kun on innoissaan. On tärkeää pyytää ja saada anteeksi.

Lapsemme tietenkin rakastavat Suloa, ja minä. Sydän murtuu joka kerta, kun Sulo tulee tarjoamaan lempileluaan hyvitykseksi tekemästään tuhosta. Sulo on varsin inhimillinen ja rakastettava sankari. Kirjan juoni noudattaa klassista, saduista tuttua kolmen toiston kaavaa.

Kirjan kuvitus on pelkistetty kirjailijan aiemmasta kirjasta Ihan hukassa tutulla tavalla. Minimalistisimmillaan sivuilla on vain pelkkä Sulo, toimintasivut ovat värikkäämpiä. Sulolla on ilmeikäs, rakastettava naama, ja herra Hyyppä on huvittava töttiäinen. Haughtonin staili retrotyyli vetoaa minuun tavattomasti. Toivon, että lapsemme eivät vielä muutamaan vuoteen kasvaisi ulos Sulo-iästä. Ainakin on varmaa, että Sulo on tullut meille lopulliseen kotiinsa, eikä varmasti päädy tästä osoitteesta kiertoon.
Voi sinua, Sulo!
Teksti ja kuvitus: Chris Haughton (suom. Tuula Korolainen)
Kustantaja: Lasten keskus, 2012
Mistä: kirjakaupasta

Tikkumäen koirat

Kaverin koiranpentu kävi meillä viime viikolla kylässä. Lapset juoksivat nauraen ja hihkuen palleron perässä itsensä aivan näännyksiin. Oli aika kaivaa kaapista Tikkumäen koirat (Otava, 2013).

Tikkumäki-sarjan ensimmäinen osa, Tikkumäen talli, oli ollut meillä jo lukuisia kertoja lainassa kirjastosta, sillä olemme tyttäreni kanssa aivan heppahulluja. Tikkumäen koirat taas olin nappassut Suomalaisen alelaatikosta muutama kuukausi sitten odottelemaan sopivaa hetkeä.

Tikkumäen koirat on lapsille suunnattu koiratietokirja. Siinä tavataan Tikkumäen tallille tuleva Hippa-koiranpentu, jonka kehitystä seurataan pienten tarinoiden kautta ja samalla opitaan tärkeää koiratietoa. Vaikka kirjaa kuljetetaankin fiktiivisten hahmojen ja tarinoiden kautta, kyseessä on kuitenkin tietokirja.

Kirja opettaa lapsille sopivan helpossa muodossa tärkeää koiratietoa. Jokaiselle aukeamalle on ripoteltu varsinaisen tarinan lisäksi pieniä tietoiskuja koiran hoitamisesta, varusteista ja koulutuksesta. Muoto on lapselle sopivan kevyt ja ytimekäs. Kolmevuotiaan riemuksi myös pissat ja kakat käydään läpi. “Mä tiedän mitä ne hevosenkakkarat oikeasti on! Ne on kakkaa!”

Koiran koulutuksesta käsitellään istumista, noutamista ja luokse tulemista – temppuja, joita vähän isompi lapsi voi oikeasti harjoitella koiran kanssa.

Puolitoistavuotiaan ei voi parhaalla tahdollakaan väittää olevan koiraoppaan kohderyhmää, mutta poikani rakastaa tätä kirjaa. Välillä seuraa tiukkaa neuvottelua siitä, kuka saa lukea kirjaa, kun pienempi tahtoisi pikakelata sitä eteenpäin ja sanoa koirille ‘auf’ (suomeksi hau) ja isompi haluaisi pysähtyä miettimään koiran käyttäytymistä. Miksi koira tahtoo haistaa kaikkea? Miksi se pissaa lattialle? Ei lattialle saa pissata.

Mikä kirjassa oli parasta? “Se Hippa-koira. Kun se leikki.” Äiti kiittää realistista kuvausta koiranpennun kanssa elämisestä ja selkeitä neuvoja siitä, miten koiran kanssa pitää käyttäytyä. Vaikkei meille koskaan omaa koiraa tulekaan ja vaikka suuri osa tiedosta onkin vielä paljon isommille suunnattua. Salla Savolaisen kuvitus on helposti lähestyttävää ja lapsille mieleen.
Tikkumäen koirat
Teksti: Reetta Niemelä
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Otava, 2013

Mistä: kirjakaupasta