Kadonnut äitini

Käsi ylös kaikki, jotka eivät ole tunteneet syyllisyyttä riideltyään lasten kuullen.

Kovin moni käsi ei tainnut nousta.

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S&S, 2017) on koskettava kirja, joka pohtii lapsen pelkoja päivänä aikuisten riidan jälkeen.

Kirjassa nimettömäksi jäävä minäkertoja herää yöllä aikuisten riitelyyn peloissaan ja yksin. Seuraavana päivänä äiti on kadonnut, mutta päähenkilön luokse ilmestyy omituinen koira nimeltä Nalle, joka vuoroin kaipaa lohdutusta, vuoroin riehuu ja raivoaa.

“Äiti oli kadonnut, koska hän ei halunnut enää mitään. Hän ei halunnut ripustaa minun sukkiani narulle kuivumaan eikä laittaa niitä pyykkikoneeseen. Äiti ei halunnut edes nähdä yhtään sukkaa enää. Äiti ei enää jaksanut imuroida keittiön mattoa, jolle oli varissut murusia minun näkkileivästäni. Eikä äiti halunnut pyyhkiä pöydältä enää yhtäkään jugurttipisaraa iltapalan jälkeen tai kaivaa minun pikkuautojani sohvan alta.”

Äiti ei ehkä palaa takaisin, vaikka kirjan viimeisessä kuvassa lapsi onkin päässyt äidin syliin.

Tämä kaunis kirja pureutuu lapsen tuntemuksiin herkästi ja hienosti. Pelottaa, kun joutuu todistamaan vanhempien riitaa ja kuulee äidin tuskastumisen arkisiin askareisiin. Rakastaakohan äiti enää? Oliko se lapsen vika, että äiti suuttui ja katosi?

Kadonnut äiti -kirjan teema ei ole helpoimmasta päästä, eikä myöskään kirjan tapa käsitellä aihetta. Kirja ei kerro suoraan, mitä lopulta tapahtuu. Lapsen tunteita käsitellään ennen kaikkea mielikuvituskoiran kautta – tämäkään ei ole simppelein ratkaisu lapselle ymmärrettäväksi.

Löydän itseni heijastelemasta omaa kiireistä, väsynyttä ja ajoittain aika kiukkuistakin elämäntilannettani kirjan kertomukseen. Miltä lapsistamme tuntuu? Ovatko he peloissaan, kun minä olen niin äksy? Äitienpäiväkin on edessä, ja minulle se on sellainen vuosittainen merkkipaalu, joka pysäyttää pohtimaan omaa vanhemmuutta, vahvuuksineen ja riittämättömyyden tuntemuksineen.

Mietin myös, onko tämä varsinainen lastenkirja ollenkaan, vai kuvakirja aikuisille? En ehkä lukisi tätä esimerkiksi vanhempien eron pyörteissä oleville lapsille, sillä kirja ei tarjoa heille juuri lohtua, ennemminkin juuri vertaistukea aikuisille.

En ole lukenut tätä kirjaa vielä lastemme kanssa, sillä tuntuu, että se on parempi säästää johonkin vähän rauhallisempaan kohtaa elämää.Ehkä minua myös oman äitini (onneksi vasta aikuisena) menettäneenä riipaisee tämä äidin menettäminen aihepiirinä, ja haluan säästellä lapsiamme siltä. Kuopus kuitenkin nappasi kirjan tietokoneeni päältä ja halusi, että lukisimme sen iltasaduksi. Sanoin, että säästetään se myöhemmäksi, että se on vähän surullinen iltasaduksi. Esikoinen kommentoi: “Jos sinä kirjoitat siitä, niin kirjoita se iloisemmaksi samalla!” Tämän kommentin myötä mietimme yhdessä sitä, pitääkö kaikkien kirjojen olla hauskoja ja iloisia, vai olisiko hyvä välillä myös lukea surullisia tai kiukkuisia kirjoja. Jospa sellaiset auttaisivat meitä ymmärtämään jotain lisää itsestämme ja ympäristöstämme.

Olemme lukeneet Hannamari Ruohosen kuvittamia Niilo leipoo- ja Sehän on Pikkuapina-kirjoja tosi ahkerasti, ja siltäkin kannalta oli kiva päästä tutustumaan tähän Ruohosen uutuuteen. Lapset tunnistivat kuvitustyylin heti kannesta, ja lopulta kävin takavarikoimassa kirjan kuopuksen sängystä tänä iltana. “Äiti kyllä mä saan pitää tämän, kun nää kuvat on niin hienoja.” Niin ovat, äidinkin mielestä tosi hienoja.

Kadonnut äitini
Teksti ja kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Sinä olet superrakas

img_1849

Olen aina ajatellut, että jos minä olisin supersankari, olisin Tykkääjä, joka tykkää kauheasti kaikesta. (Olin viime vuonna tykännyt Facebookissa 10 000 eri asiasta!) Niinpä ilahduin, kun näin Ninka Reitun uuden kirjan Sinä olet superrakas (Otava, 2017), sillä siinä on kyse juuri siitä: supersankareista ja rakkaudesta.

img_1825

Sinä olet superrakas on kaunis ja hauska pieni kirja aikuisen ja lapsen – Ison ja nimettömäksi jäävän minäkertojan – rakkaudesta. Mitä rakkaus oikein  on? Rakkaus kutittaa vatsassa, se tekee rohkeaksi ja tuottaa turvallisen olon. “Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona”, sanoi Iso.

Mutta onko rakkaudella rajat? Rakastaako aikuinen silloinkin, kun hänen huomionsa on jossain muualla kuin lapsessa (kirjassa tätä aihetta on kuvitettu ajanmukaisesti sillä, että aikuinen on uppoutunut puhelimeensa)? Tai kestääkö rakkaus välimatkan, pois lähtemisen, sen että käyttäytyy huonosti? Sen, että lapsi kasvaa isoksi? Iso vastaa lapsen kysymyksiin kärsivällisesti, viisaasti ja rakastavasti.

img_1824

Ninka Reittu on kuvittajana ja kirjatekijänä minulle uusi tuttavuus. Hän on tehnyt myös Messi ja Mysteeri -kirjoja (joista on kirjoittanut mm. bloggaajakamuni Bleue Sinisessä keskitiessään) mutta emme ole tulleet syystä tai toisesta lasten kanssa tarttuneeksi niihin. Tämän jälkeen kyllä lainaamme ne varmasti, sillä ihastuin kovasti Reitun kuvitusjälkeen ja kykyyn löytää kuviin kivoja tilanteita.

Näin tykkääjänä tykkään kovasti siitäkin, että tämä kirja ei ole yhtään lälly eikä marenkinen, vaikka kertookin rakkaudesta herkästi ja koskettavasti. Rakkauskirja ilman söpöilyä tai vaaleanpunaisuutta, uu jeee!

img_1828

Muistelen, että noin vuosi sitten, nelivuotiaana, esikoisellamme oli vahviten käynnissä tämä rakkauden rajallisuuden mietintä. Silloin hän otti usein puheeksi sen, lakkaavatko vanhemmat rakastamasta silloin, kun tekee jotain sellaista, mistä vanhemmat eivät pidä. Silloin tämä kirja olisi todella ollut paikallaan!

Nyt viisivuotiaanakin häntä kiinnostaa aihepiiri kovasti. Hän sanoi ensilukemisen jälkeen, että “tää on ihan paras kirja!” Kolmivuotias taas ei ollut yhtään valmis näille rakkausjutuille, vaan veivasi koko lukemisen ajan vieressäni ja paukutti minua autokirjalla, jonka halusi luettavan. Hänen aikansa tunneasioille koittaa varmaan joskus myöhemmin.

img_1822

Samoja tuntemuksia käsittelee myös pari muuta kuvakirjaa. Meillä on luettu esimerkiksi vähän vanhempi Rakastatko minua jos… -kirja, jossa pieni karhu pohtii kovasti äidin rakkauden rajoja. Arvaa kuinka paljon sinua rakastan on klassikkokirja tästä rakkauden äärettömyydestä. (Kummankin kirjan linkit vievät postauksiini niistä.) Näistä kirjoista tämä Sinä olet superrakas erottuu edukseen raikkaalla lähestymisellään ja freesillä, modernilla kuvituksellaan. Kolmikon ehdottomasti paras kirja, sanoisin! Ja sellainen, joka tuo pohdinnoissaan mieleen klassikoista klassikoimman Pikku Prinssin. 

img_1823

Sinä olet superrakas sopii hyvin lahjaksi rakkaalle lapselle tai aikuisellekin (ja myös vaikka ystävänpäivänlahjaksi). Itse olen toivottavasti saamassa upouuden kummilapsen (IIK! IIK!) jolle oikein mielelläni lahjoittaisin tämän kirjan vaikka jo ristiäislahjaksi.

Hetki sitten jossain seuraamassani Facebook-ryhmässä muuten joku kyseli vinkkejä kirjoista, joissa kuvataan isän ja lapsen suhdetta. Tässä on hyvä lisä siihenkin joukkoon! (Ja jos päädyit tähän postaukseen etsiessäsi juurikin kuvakirjoja isästä ja lapsesta, lue myös postaukseni Niilo leipoo -kirjasta!)

 

Sinä olet superrakas
Teksti ja kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Toivo ja talviyö

img_1434

Benji Davies on yksi kaikkein suurimpia idoleitani lastenkirjojen tekijöistä. Mikä mahtava enne tälle vuodelle, että hänen tuore kirjansa Toivo ja talviyö (Karisto, 2017) on minulla käsissäni ensimmäisenä tämän vuoden kirjasadosta.

Toivo ja talviyö on jatkoa täydellisen ihanalle Toivo ja valas -kirjalle, joten odotukset kirjaa kohtaan olivat meillä korkealla.

img_1435

Toivossa ja valaassa yksinäinen Toivo-poika löysi ystäväkseen rantaan ajautuneen pienen valaan, joka piti vapauttaa lopulta takaisin mereen. Nyt on jo saapunut talvi, mutta Toivo ei saa valaanpoikasta mielestään.

Ihailen Benji Daviesin rohkeaa vähäeleisyyttä.

Ihailen Benji Daviesin rohkeaa vähäeleisyyttä.

Toivon kalastajaisä lähtee syksyn viimeiselle kalastusreissulle, vaikka meri alkaa jo jäätyä. Illalla isää ei kuulu kotiin.  Toivo näkee merellä jotain ja ryntää ulos. Poika lähtee eksyy pimeydessä ja lumisateessa. Lopulta Toivo löytää isän veneen, mutta ei isää. Toivoa pelottaa, mutta juuri silloin pikku valas tulee perheineen apuun. Toivo pääsee kuin pääseekin perille, isä löytyy, ja kaikki on lopulta hyvin.

img_1441

Toivo ja talviyö on kaunis, vähäeleinen kirja, jota lukee todella mielellään. Toivo ja valas oli jättänyt lapsillemme hiukan kaihomielen: mitä pikku valaalle kävi? Miksi niiden piti erota toisistaan? (Okei, myönnän, minullakin oli vähän surkea mieli.) Tämä kirja tuo vanhan ystävän takaisin ja saa lapset huokaamaan tyytyväisinä.

img_1442

Tarina ei ole yhtä vahva kuin Toivossa ja valaassa, joka olikin uskomattoman taidokas siinä, miten se kertoi muutamilla sanoilla hienon, täyteläisen tarinan. Onko jatko-osan rooli ollakin hiukan heikompi? Toisaalta tämä kirja tarjoaa seikkailun ja jännitystä, joka sai lapset istumaan tikkusuorassa ja puristamaan minua kädestä. Miten Toivolle käy? Selviääkö se?

Mutta vaikka Toivo ja talviyö hiukan häviää edeltäjälleen, on se silti hieno kirja, jota luemme kaikki hyvin mielellämme.

img_1439

Tuttua kirjassa on Benji Daviesin mielettömän hieno kuvitusjälki. Hahmot on tehty yksinkertaisesti, mutta sympaattisesti ja ilmeikkäästi. Kuvituksessa on upea retrofiilis, joka tekee aikuisen hyvälle mielelle. Väritkin ovat kauniit, ja kirjailija on uskaltanut tehdä vahvoja, vähäeleisiä kuvia, jotka puhuttelevat kauneudellaan.

img_1444

Luimme vastikään myös saman tekijän mahtavaa Vaarin saari -kirjaa, jota suosittelen myös lämpimästi kaikille.

Toivo ja talviyö (alk. The Storm Whale in Winter)
Teksti ja kuvitus: Benji Davies (suom. Sanna Niemi)
Kustantaja: Karisto, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Minä, Muru ja metsä

IMG_8839

Onko olemassa lasta, joka ei pelkäisi pimeää jossain kohtaa lapsuuttaan? Leena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä (S&S, 2016) käsittelee lapsen pimeänpelkoa ihanan omaperäisellä tavalla.

Kirjan (nimettömäksi jäävä) päähenkilö on äitinsä kanssa mökillä – ajankohtainen tapahtumapaikka nyt kesällä mökkeilyaikaan! Äiti rakastaa mökkeilyä, päähenkilö pelkää oikeastaan vähän kaikkea mökkeilyyn liittyvää. Varsinkin sitä, että mökillä käydään metsäpissalla. Hän yrittää pidätellä, mutta lopulta ei enää auta, vaan äiti lähettää lapsen ja Muru-koiran ulos.

IMG_8840

Ulkona on pimeää ja ympärillä kuuluu outoja ääniä. Sitten taskulamppukin sammuu. Pimeässä metsässä seikkailevat Näkki Nykänen ja Gargatuula. (Hih hih, ajattelee kirjaa lukeva aikuinen.) Mutta hurjalta tuntuvien seikkailujen jälkeen kaikki on kuitenkin hyvin, ja viimein voi käydä pissalle ja nähdä taivaan tähdet. Menikö hyvin, äiti kysyy lapsen jälleen palatessa sisään mökkiin. Tosi hyvin!

IMG_8841

Kirja on kansia myöten kokonaan musta. Harvinaista lastenkirjalle! Minä, Muru ja metsä on ulkoasultaan varsin tyylikäs, rohkea ja omaperäinen. Tämä kirja erottuu kilpailijoistaan.

IMG_8845

On mahtavaa, että lasten peloista kirjoitetaan nyt uusia lastenkirjoja. Tänä vuonna meillä on luettu myös Ville Hytösen ja Mira Malliuksen uutta kirjaa Kuka pelkää naamarikoiraa, joka kertoo koirapelosta. Vähän vanhemmista kirjoista mieleen tulee pimeänpelosta kertova Nukuhan jo, Vesta-Linnea.

Mökkimaisemiin sijoittuva Minä, Muru ja Metsä -kirja koskettaa varmasti monia kesälomalla mökkeileviä lapsia. Itse muistan oman lapsuuteni ulkohuussireissuista pahimpana käärmeenpelon: luikerteleeko se polulla pimeässä huomaamatta jalan alle?

IMG_8844

Tämän kirjan lukeminen voi vaatia vähän uskallusta, sen verran vahvasti siinä kuljetaan lapsen pelon matkassa. Lukija oikein tempautuu pimeään metsään. Mietin etukäteen, että tämä ei ehkä ole paras kirja iltasaduksi, vaikka lopussa odottaakin itsensä voittaminen ja turva. Uskaltaako tätä kukaan meillä edes kuunnella? Taas oli äiti väärässä. Lapset taistelivat lopulta siitä, kumpi saa ottaa kirjan mukaansa sänkyyn. Ei tullut painajaisia.

Minä, Muru ja metsä
Teksti ja kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Kustantaja: S&S, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kuka pelkää naamarikoiraa: kirja lapsen koirapelosta

IMG_6393

Ville Hytösen ja Mira Malliuksen uusi Kuka pelkää naamarikoiraa (Savukeidas, 2016) on tarina lapsen koirapelosta.

Maissi pelkää koiria, kaikenlaisia ja kaikenkokoisia. Ei tarvitse pelätä, aikuiset sanovat, mutta lapsen pelkohan ei käskemällä kaikkoa. Viimein äiti keksii pukea pelottavalle Bosse-koiralle pellenaamarin. Maissi intoutuu leikkimään “Pellenaamarin” kanssa. Leikin tiimellyksessä naamari putoaa, ja kas, sehän on Bosse! Maissi tajuaa, ettei sitä kannata pelätä, ja koirasta ja lapsesta tulee kaverit.

IMG_6394

Kirjan on hauskalla tyylillään kuvittanut Mira Mallius. Ihastuin Malliuksen kuvitustyyliin ensimmäistä kertaa viime joulun alla, kun ostin hänen tekemiään joulukortteja. Mallius on kuvittanut myös mm. hienon kalenterin, jota ihastelin joulun aikoihin. Hänen kuvitusoriginaalejaan myydään esimerkiksi Helsingin Käpylässä sijaitsevassa Sisupuodissa. Hän on myös luonut aivan ihanan näköisiä pehmoeläimiä.

Urbaaniudessaan ja ehkä värien käytössään Malliuksen kuvitukset tuovat mieleen Annastiina Syväjärven kuvat Kissanpissa-kirjassa, vaikka kuvittajien tyylit muuten poikkeavatkin toisistaan. Tässä kirjassa parasta ovat persoonalliset, keskenään erilaiset koirahahmot ja hauskat linnut. Tykkään myös hienoista mustista puhekuplista.

IMG_6396

Kirjoittaja Ville Hytönen kärsii itsekin koirapelosta, joten kyse on henkilökohtaisesta tekstistä. Parhaiten minuun uppoaa tässä kirjassa aikuisten tyhmä vakuuttelu: “Ei tarvitse pelätä”. Miksi kukaan sanoo sellaista, tai miksi niin moni sanoo sellaista? Sehän ei todellakaan poista pelkoa, mutta onnistuu sen sijaan vähättelemään toisen tunteita.

Muutoinkin tämä on opettava kirja – etenkin aikuisille. Se näyttää, miten tyhmästi me aikuiset usein lohdutamme lasta, ilman että pysähtyisimme kuuntelemaan mikä lapsella oikeasti on hätänä ja miten häntä voisi oikeasti auttaa.

IMG_6398

Ville Hytönen tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Savukeidas-kustantamon vetäjänä. Kuka pelkää naamarikoiraa? on häneltä jo viides lastenkirja. Olemme aiemmin lukeneet häneltä Hipinäaasi apinahiisi -lastenkirjan, jonka on kuvittanut aina ihana Matti Pikkujämsä. Kesällä Hytönen-Pikkujämsä -kaksikolta on tulossa Vauvaperhe matkustaa -kirja, joka varmasti luetaan meilläkin.

IMG_6400

Kuka pelkää naamarikoiraa?
Teksti: Ville Hytönen
Kuvitus: Mira Mallius
Kustantaja: Savukeidas, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Mörkökirja

IMG_4075Kaikki lapset sen tietävät.

Mörköjä on olemassa.

Jos et usko, lue Harri István Mäen Mörkökirja (Haamu, 2015). Möröt seikkailevat tässä tarinakokoelmassa kaikkialla; ne hyppivät katolla yöllä ja vaanivat järven pohjassa veneitä.IMG_4080

Harri István Mäen möröt eivät ole kovin kauheita, vaan aika höpsöjä. Tarinoissa järvimonsteri saa migreeniä, kun sen saalistamat ihmiset pitävät kauhuissaan niin kovaa meteleliä. Jankó-mörkö satuttaa toistuvasti itsensä kokeillessaan eri ammatteja ja metsämörkö hyppää kyllä hurjana auton katolle, mutta loukkaantuu ja tulee surulliseksi.

IMG_4117 (2)

Mörkökirja koostuu lyhyistä, melko nopealukuisista tarinoista. Tarinoissa on huumoria ja lämpöä, ja ne kertovat toisista välittämisestä – vaikka nämä olisivatkin vähän kummallisen näköisiä. Välillä toivon, että kertoja pysähtyisi kuvailemaan tunnelmia tarkemmin. Miltä esimerkiksi näyttävät katolla hyppivät möröt, jotka ovat Mörönkarkottaja-kertomuksessa Oskarin ja Rozikan riesana? Oskar karjuu, että katolla on taas mörköjä, ja Rozika sanoo vain ettei kestä ja vetää sohvatyynyn korviensa päälle. Toisaalta tietenkn vahvistetaan kuvaa maailmasta, jossa möröt ovat samanlainen arkipäivän riesa kuin vaikka pulut meillä.

IMG_4698

Kirjailija on itse kuvittanut teoksen. Kuvitusjälki on omaleimainen; Mäki piirtää persoonallisella mustalla viivalla mitä erilaisimpia olentoja. Kuvien talot ovat ei-suomalaisen näköisiä, ehkä unkarilaisen tyylisiä? Myös möröillä on unkarilaiset nimet.

IMG_4118

Tällaiset turvalliset ja vähän höpöt mörkötarinat voivat olla omiaan monstereita pelkäävälle lapselle. Sen sijaan kutkuttavia kauhukokemuksia hakevalle rohkelikolle  Mörkökirjan kertomukset voivat olla liian leimejä. Eskarilainen tai eka-tokaluokkalainen voisi olla hyvää lukija- ja kuulijakuntaa näille kilteille hirviötarinoille.

Mörkökirja
Teksti ja kuvitus: Harri István Mäki
Kustantaja: Haamu Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

Rakastatko minua jos…

IMG_2358

“Äiti, koska sä kuolet?”

“Äiti, mitä jos mä jään yksin?”

Kohta nelivuotiaamme miettii kovasti tunteita ja välittämistä. Hän on kasvanut sen verran isoksi (ja itsenäiseksi), että erillisyys, yksinjäämisen mahdollisuus ja kuoleminenkin on ensimmäistä kertaa valjennut hänelle. Samalla hän myös miettii, onko rakkaus ehdollista: menetänkö rakkauden, jos teen jotain väärää.

Rakastatko minua jos… (Lasten Keskus, 2012) on täsmäkirja näihin tuntemuksiin. Kirja pohtii äidinrakkautta ja rakkauden ehdollisuutta. Pikku Karhun takki repeää kesken leikin ja hän pelkää, että äiti suuttuu. Äiti onkin vähän väsynyt työpäivän jälkeen ja huokailee ennen kuin parsii takin. Pikku Karhu tulee surulliseksi ja rupeaa pohtimaan, mitä teosta seuraa. Rakastaako äiti häntä yhä? Tietysti.

No entä jos hän repisi kaikki vaatteensa, kiusaisi toisia ja sotkisi? Tai olisi ruma? Tai jos lakkaisi itse rakastamasta äitiä? Äiti rakastaisi yhä. No entäs jos äiti kuolisi? Silloinkin äiti rakastaisi.

IMG_2359

Entä jos Pikku Karhu ei tahtoisi, että äiti rakastaa häntä? No silloinkin. Entä jos äiti rakastaisi jotain toista enemmän? Mahdotonta. No entä jos Pikku Karhu itse rakastaisi jotakuta toista enemmän kuin äitiä?
“Äiti katsoi Pikku Karhua levollisena. “Älä huoli. Silloinkin minä rakastan sinua. Sinä voit rakastaa ketä sinä haluat.””

IMG_2362

Rakastatko minua jos… on oikein turvallinen kirja rakkaudesta. Äiti rakastaa aina ja ihan varmasti. Turvallisuudessaan kirja sopii hyvin myös iltasaduksi: lapsi voi mennä hyvillä mielin ja varmana rakkaudesta nukkumaan.

Kirjassa hiukan liikaa toistoa minun makuuni. Entä jos ja vielä jos? Toki juuri sillä tavallahan lapset käyttäytyvät, keksivät vielä yhden kysymyksen lisää, vielä yhden uskomattoman variaation teemasta, niin pitkään kunnes vanhemmat ovat raivokkaan uupumuksen partaalla. Tässä kirjassa kyllä on toistoa niin paljon, että jopa toistoa rakastavaa lastakin uuvuttaa, ja hän kääntää sivuja välillä niin nopeasti, että niiltä ehtii lukea vain ensimmäisen rivin.

Tämä tärkeitä kysymyksiä lempeällä tavalla käsittelevä kirja on varmasti hyvää luettavaa myös silloin, jos perheessä on joitakin lapsen perusturvallisuutta uhkaavia muutoksia, kuten vakava sairaus tai ihan vaan nuoremman sisaruksen syntymä edessä.

Kirjan kuvituksessa tykkään eniten siitä, että sivuille on reippaasti laitettu vain yksi, iso kuva, ja kuvissa on aika vähän yksityiskohtia. Nallet on maalattu perussuloisiksi, lastenkirjamaisiksi, ilman suurta persoonallista otetta.

Rakastatko minua jos…
Teksti: Catherine Leblanc
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustantaja: Lasten Keskus, 2012
Mistä: kirjastosta