Kadonnut äitini

Käsi ylös kaikki, jotka eivät ole tunteneet syyllisyyttä riideltyään lasten kuullen.

Kovin moni käsi ei tainnut nousta.

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S&S, 2017) on koskettava kirja, joka pohtii lapsen pelkoja päivänä aikuisten riidan jälkeen.

Kirjassa nimettömäksi jäävä minäkertoja herää yöllä aikuisten riitelyyn peloissaan ja yksin. Seuraavana päivänä äiti on kadonnut, mutta päähenkilön luokse ilmestyy omituinen koira nimeltä Nalle, joka vuoroin kaipaa lohdutusta, vuoroin riehuu ja raivoaa.

“Äiti oli kadonnut, koska hän ei halunnut enää mitään. Hän ei halunnut ripustaa minun sukkiani narulle kuivumaan eikä laittaa niitä pyykkikoneeseen. Äiti ei halunnut edes nähdä yhtään sukkaa enää. Äiti ei enää jaksanut imuroida keittiön mattoa, jolle oli varissut murusia minun näkkileivästäni. Eikä äiti halunnut pyyhkiä pöydältä enää yhtäkään jugurttipisaraa iltapalan jälkeen tai kaivaa minun pikkuautojani sohvan alta.”

Äiti ei ehkä palaa takaisin, vaikka kirjan viimeisessä kuvassa lapsi onkin päässyt äidin syliin.

Tämä kaunis kirja pureutuu lapsen tuntemuksiin herkästi ja hienosti. Pelottaa, kun joutuu todistamaan vanhempien riitaa ja kuulee äidin tuskastumisen arkisiin askareisiin. Rakastaakohan äiti enää? Oliko se lapsen vika, että äiti suuttui ja katosi?

Kadonnut äiti -kirjan teema ei ole helpoimmasta päästä, eikä myöskään kirjan tapa käsitellä aihetta. Kirja ei kerro suoraan, mitä lopulta tapahtuu. Lapsen tunteita käsitellään ennen kaikkea mielikuvituskoiran kautta – tämäkään ei ole simppelein ratkaisu lapselle ymmärrettäväksi.

Löydän itseni heijastelemasta omaa kiireistä, väsynyttä ja ajoittain aika kiukkuistakin elämäntilannettani kirjan kertomukseen. Miltä lapsistamme tuntuu? Ovatko he peloissaan, kun minä olen niin äksy? Äitienpäiväkin on edessä, ja minulle se on sellainen vuosittainen merkkipaalu, joka pysäyttää pohtimaan omaa vanhemmuutta, vahvuuksineen ja riittämättömyyden tuntemuksineen.

Mietin myös, onko tämä varsinainen lastenkirja ollenkaan, vai kuvakirja aikuisille? En ehkä lukisi tätä esimerkiksi vanhempien eron pyörteissä oleville lapsille, sillä kirja ei tarjoa heille juuri lohtua, ennemminkin juuri vertaistukea aikuisille.

En ole lukenut tätä kirjaa vielä lastemme kanssa, sillä tuntuu, että se on parempi säästää johonkin vähän rauhallisempaan kohtaa elämää.Ehkä minua myös oman äitini (onneksi vasta aikuisena) menettäneenä riipaisee tämä äidin menettäminen aihepiirinä, ja haluan säästellä lapsiamme siltä. Kuopus kuitenkin nappasi kirjan tietokoneeni päältä ja halusi, että lukisimme sen iltasaduksi. Sanoin, että säästetään se myöhemmäksi, että se on vähän surullinen iltasaduksi. Esikoinen kommentoi: “Jos sinä kirjoitat siitä, niin kirjoita se iloisemmaksi samalla!” Tämän kommentin myötä mietimme yhdessä sitä, pitääkö kaikkien kirjojen olla hauskoja ja iloisia, vai olisiko hyvä välillä myös lukea surullisia tai kiukkuisia kirjoja. Jospa sellaiset auttaisivat meitä ymmärtämään jotain lisää itsestämme ja ympäristöstämme.

Olemme lukeneet Hannamari Ruohosen kuvittamia Niilo leipoo- ja Sehän on Pikkuapina-kirjoja tosi ahkerasti, ja siltäkin kannalta oli kiva päästä tutustumaan tähän Ruohosen uutuuteen. Lapset tunnistivat kuvitustyylin heti kannesta, ja lopulta kävin takavarikoimassa kirjan kuopuksen sängystä tänä iltana. “Äiti kyllä mä saan pitää tämän, kun nää kuvat on niin hienoja.” Niin ovat, äidinkin mielestä tosi hienoja.

Kadonnut äitini
Teksti ja kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s