Siiri ja Heppa Huoleton

Processed with Snapseed.

Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kirjat kuuluvat meillä kaikkein eniten luettuihin kuvakirjoihin. Hyppäsimme aikanaan kelkkaan Siiiri ja villi taapero -kirjan ilmestymisen aikoihin, ja olemme sittemmin lainanneet sarjan kaikki osat lukuisia kertoja kirjastosta ja haalineet hyllyihimmekin aika monia sarjan kirjoja (olen kirjoittanut mm. Siiri ja sotkuinen Kerttu -kirjasta ja näytelmästä). Sarjahan on ehtinyt jo pitkälle teini-ikään, sillä sen ensimmäinen osa Siiri ja kolme Ottoa ilmestyi vuonna 2002.

Siispä uusi Siiri, Siiri ja Heppa Huoleton (Tammi, 2016) oli taas ilmestyessään tapaus. Ja vähän jännää – jaksaako näin moniosaiseksi venynyt sarja pitää tason yllä?

Tällä kertaa Siiri innostuu kepparoinnista ja saa kaverinsa pikku-Otonkin innostettua mukaan keppihevosharrastukseen. Lapset tekevät esteitä ja hoitavat keppihevosiaan. Isommat lapset iso-Otto ja keski-Otto vakoilevat toisten leikkiä.

Sitten Siirin itse tekemä keppiheppa katoaa. Missä se on? Ja mikä on pelottava musta olento, joka hyökkää pihaan? Entä kuka on salaperäinen tyttö, jonka lapset tapaavat? Lopulta kaikki kääntyy tietenkin parhain päin.

Processed with Snapseed.

Siiri-tarinoiden maailma on kehittynyt koko ajan. Iso-Otosta ja keski-Otosta on tullut vähän kuin isoja poikia, jotka leikkivät mieluiten kaksistaan, ja Siiri ja pikku-Otto ovat oma kaksikkonsa. Siiri ja Heppa Huolettoman tarina käsittelee siis heppa-aiheen lisäksi myös isoksi kasvamista, kaveruutta ja leikkiin mukaan ottamista. Aihe on esikoiseni kaveripiirissä juuri nyt ajankohtainen: vielä keväällä nelivuotiaina samassa porukassa leikkineet pojat ovatkin nyt viisivuotiaina yhä enemmän omissa oloissaan poikaporukassa ja leikkivät poikien leikkejä. Esikoinen on tietenkin tästä pahoillaan. Kirja auttaa suruun ja antaa hyvän pohjan keskustelulle: minkälainen mieli tulee, jos joku ei ota mukaan leikkiin? Mitä sille voi tehdä?

Siiri ja Heppa Huoleton käsittelee myös omistamista ja toisten tunteiden ottamista huomioon, mistä tykkään kovasti.  Tiina Nopolan kyky kuljettaa tarinaa on ihailtava, ja Siireissä on aina hauskan reipas ote ja sopiva määrä lasta ilahduttavia väärinymmärryksiä, vähän kuten Tiina Nopolan siskonsa Sinikan kanssa kirjoittamissa Risto Räppääjissäkin.

Processed with Snapseed.

Mervi Lindamanin kuvitus on yhtä ihanaa kuin aina aiemminkin. Tykkään tosi paljon hänen luomistaan suurisilmäisistä, kivannäköisistä hahmoista ja kiinnostavasta maailmasta. Sivuilla on aina sopivasti katseltavaa ja kivoja yksityiskohtia. Lähes joka aukeamalla seikkailee myös Siirin koira Hunskeli tai jokin muu pieni eläin, joita tarkkasilmäinen viisivuotiaani tykkää etsiä.

Näissä uusissa Siireissä sivuilla on mahtavan paljon väriä. Olemme lukeneet nyt samaan aikaan Siiri-sarjassa toisena ilmestynyttä, kolmetoista vuotta vanhaa Siiri ja yläkerran Onni -kirjaa, joka on hauskannäköinen sekin, mutta josta näkee hyvin hahmojen ja Mervi Lindamnin piirrosjäljen kehityksen.

Processed with Snapseed.

Kirjan sisäkansissa on ohjeet keppihevosen tekemiseen itse. Jos tuntuu, että apu kädestä pitäen olisi tarpeen, Annantalolla Helsingissä järjestetään maanantaina 10.10. Siiri ja Heppa Huoleton -työpaja, jossa pääsee kokeilemaan kepparien tekemistä ja tapaamaan kirjan tekijöitä. Työpaja on auki klo 9.30-12, ja tekijöitä haastatellaan klo 10.30.

Processed with Snapseed.

Siiri ja Heppa Huoleton
Teksti: Tiina Nopola
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Save

Save

Advertisements

Heppakirja pienimmille: Liian pieni Putti

Liian pieni Putti1

Nelivuotias heppatyttömme haluaisi lukea hevosaiheisia kirjoja, mutta hänen ikäisilleen niitä on ollut tosi vaikea löytää. Heppakirjat on pääosin suunnattu kuuminta hevoshulluutta eläville noin 8-12-vuotiaille tytöille, ei leikki-ikäisille.

Ingrid Flygaren Liian pieni Putti (Tammi, 2016) paikkaa osaltaan tätä puutetta. Se on hevosaiheinen kuvakirja, joka sopii noin 3-6-vuotiaille.

Liian pieni Putti

Kuusikukkulan tallilla on vierailupäivä, ja tallin hevoset ja ponit laukkaavat tarhassa odottaessaan ohjelman alkamista. Pieni Putti haaveilee estekisoista, mutta toiset kertovat, että se on liian pieni. Sen töpöjaloilla ei pääse esteiden yli.

Toiset hepat pääsevät kisoihin, mutta Putin täytyy jäädä surullisena karsinaan. Onneksi kisojen päätyttyä alkaa poniratsastus, johon kaikki hepat tahtoisivat osallistua, mutta vain Putti tulee valituksi. Putti kuljettaa lapsia varovasti ympäri kenttää ja saa töiden jälkeen vielä herkkuja ja uuden kampauksen. Kaverit katselevat ikkunasta kateellisina.

IMG_6037

Lasten on helppo samastua pieneen Puttiin, jolla on tahtoa enemmän kuin kykyjä. Kirjan sanoma on, että jokaiselle on paikkansa ja kaikilla on omat vahvuutensa. Lapsille on usein rankkaa, kun ei vielä osaa jotain ja on liian pieni tekemään monia asioita. Liian pieni Putti lohduttaa, että vaikka ei olisi yhdessä asiassa hyvä, voi onnistua toisessa.

Kirjan kuvitus sopii pienille lukijoille. Hevoset ovat suurisilmäisiä ja oikein söpöjä. Hepat on tyypitelty huolellisesti kaikki erirotuisiksi ja -näköisiksi. Lasten iloksi sisäkansissa on vielä heppojen esittely naamakuvien kera.

IMG_6036

Kirjan sinänsä hyvin soljuvassa käännöksessä on muutama heppatytön korvaan särähtävä termien epätarkkuus. Hevoset ovat kirjassa haassa, mutta nykysuomeksi se paikka on tarha tai laidun, vaikka lähtökielellä ruotsiksi sanottaisiin haga. Kukaan ratsastuksenohjaaja ei myöskään sanoisi kuten kirjassa, että pyydä ponia juoksemaan kovempaa. Kyllä sitä pyydettäisiin ravaamaan.

IMG_6035
Kirjailija taas on hiukan stiplaillut kohdassa, jossa Putti-poni saa ylimääräistä kauraa syötäväkseen, kun joutuu olemaan yksin sisällä. Voi olla shetlanninponille vaarallista syödä ylimääräistä – jos lainkaan –väkirehua, ja voi olla hyvin vaarallista laittaa lasten päähän sellaista ajatusta, että yksinäiselle tai surullisen oloiselle ponille kannattaa antaa lisää ruokaa. Poni voi sairastua vakavasti ja pahimmassa tapauksessa kuolla, jos se saa liikaa ja liian vahvaa ruokaa.

Muuten Liian pieni Putti on suloinen tarina pienuudesta ja oman paikan löytämisestä. Kirja sopii hyvin alle kouluikäiselle hevoshullulle.

IMG_6038

Hevosista kiinnostuneille lapsille suosittelen myös Reetta Niemelän asiantuntevia Tikkumäen talli -sarjan kirjoja, joista tuorein on Tikkumäen ponileiri.

Liian pieni Putti (alk. Du är för liten, Pytte!)
Teksti ja kuvitus: Ingrid Flygare (suom. Tittamari Marttinen)
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Opas hevosharrastukseen

IMG_4360 (1)

Minulla on erityisen lämmin suhde ratsastusoppaisiin. Olin yhdeksänvuotiaana lukenut Soini Talaskiven 400-sivuisen Suomalaisen hevoskirjan kannesta kanteen lukuisia kertoja ennen kuin olin edes käväissytkään hevosen selässä.

Minulta löytyy Talaskiven tiiliskiven lisäksi yhä hyllystä lukuisia hevostietokirjoja, vaikken kovin aktiivisesti enää ratsastakaan. Tutustuin innokkaasti myös Sirpa Ylösen uuteen teokseen Opas hevosharrastukseen (Into, 2015).

IMG_4362 (1)

Ensiselailulla kirja poikkeaa genrensä muista kirjoista hillityllä ja kauniilla ulkoasullaan. Lajin kirjoissa on yleensä paljon pieniä infokuvia, mutta ulkoasusta vastannut Elina Salonen on taittanut tähän kirjaan suuria kokosivun tai aukeaman kuvia. Ratkaisu miellyttää aikuisen silmää, mutta mietin siinä kirjaa pläräillessäni, että jaksaakohan pienempi hevosharrastaja keskittyä suuriin tekstimassoihin, joita pikkukuvat eivät riko? Entä voiko pelkällä tekstillä ohjeistaa kaikkia asioita? Miten ohjien pitämisen kädessä pystyy hahmottamaan ilman kuvaa, entä oikean istunnan?

IMG_4361 (1)

Opas hevosharrastukseen käy läpi hevosen psykologiaa, varusteiden ja tallin valintaa, ratsastuksen aloittamista ja hevosen käsittelyä maasta. Kirjan sävy on kertoileva, hevosharrastajalta toiselle. Usein ratsastusoppaat on kirjoitettu jokseenkin ylhäältä alaspäin, niin että asiantuntija jakaa tietouttaan rahvaalle. Tässä kirjassa on rento ja läheinen ote ilman vaikeita termejä tai paperinmakua. On kuin blogia lukisi! Kirja ei ole perinteinen ratsastusopas, vaan kertoo ennemminkin konkreettisesti siitä, millaista elämä hevosten kanssa on. Tällaista hiljaista tietoa ei useinkaan oppaista löydä, vaan moni oppii sen vasta kantapään kautta. Mitkä ovat ratsastuskentän väistämissäännöt, entä miten saadaan laitumella makaava hevonen liikkeelle? (Tätä jälkimmäistä olen itse joutunut pohtimaan erään pullean suomenhevosen kanssa. Ei vetämällä, ei työntämällä, ei kierittämällä.) Tai miten pitää jalat lämpiminä (no, lämpimähköinä) näillä pakkasilla? Suosittelen tällaiseen tiedonhakuun myös Facebookin Talliniksit-ryhmää. Plussaa kirja saa myös pienen hevosharrastajan vanhemmille omistetusta luvusta, sillä myös lapsen kanssa tallilla liikkuvan aikuisen tulee tuntea tallin säännöt – vaikkei niitä hänelle useinkaan suoraan kerrota.

IMG_4363

Opas hevosharrastukseen ei tarjoa vinkkejä perinpohjaiseen hevosen kouluttamiseen tai ongelmahevosen ongelmien ratkomiseen. Siihen suosittelen esimerkiksi Tuire Kaimion Hevosen kanssa -kirjaa. Sen sijaan se tarjoaa vinkkejä tilanteisiin, joissa pitää selvitä vaikkapa hankalan ratsastuskouluhevosen kanssa. Useinhan ratsastajat – pienetkin – joutuvat laittamaan hevosen yksin valmiiksi ilman kokeneempaa apua. Vastaan tulee väistämättä tilanteita, joissa hevonen ei nosta jalkaansa kavionpuhdistusta varten tai anna kiristää satulavyötään. Perustuntilainen ei tarvitse ohjeita, joilla ehdollistaa hevosta pois tästä käytöksestä, vaan pikaniksejä tilanteesta selviämiseen. Tämä kirja tarjoilee juuri niitä.

IMG_4364 (1)

Jos kaipaat lisälukemista, etsi kirjastosta käsiisi esimerkiksi nämä hevostietokirjat:
Soini Talaskivi: Suomalainen hevoskirja
Tuire Kaimio: Hevosen kanssa
Kyra Kyrklund ja Jytte Lemkow: Kyra ja ratsastuksen taito
Sally Swift: Centered Riding
Opas hevosharrastukseen
Teksti: Sirpa Ylönen
Kustantaja: Into Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Tikkumäen ponileiri

IMG_3985

Tikkumäen tallin tarina jatkuu Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen kirjassa Tikkumäen ponileiri (Otava, 2015; arvostelukappale kustantajalta). Olemme tulleet tikkumäkeläisten kanssa tututuiksi jo kirjoissa Tikkumäen talli ja Tikkumäen koirat. Näiden kertovien tietokirjojen lisäksi sarjassa on julkaistu myös romaani Ystäväni Uljas ja täytettävä kirja Omat hevosystäväni.

IMG_3986

Tällä kertaa Tikkumäessä järjestetään ratsastusleiri. Jaetaan ponit, hoidetaan niitä, ratsastetaan maastossa ja maneesissa. Välillä voi vähän pelottaa ponin pompsahtaessa tai maastoesteitä hypättäessä, mutta taidot karttuvat matkan varrella. Yhdessä opiskellaan esimerkiksi ponin letittämistä ja ötökkäkarkotteen laittamista. Vain leirikisat, tuo omien leirieni kohokohta, puuttuu kirjasta. Onko tämä nyt osa sellaista kasvatuspolitiikkaa, että lapsia ei kilpailuteta toisiaan vastaan? Kilpailujen sijaan kirjassa lapset saavat tehdä viimeisellä ratsastustunnilla juuri niitä heppajuttuja, joista he pitävät eniten. Sekin kuulostaa kyllä hauskalta!

IMG_3987

Kirja sopii hyvin esimerkiksi fiilistelyyn ennen omaa ratsastusleiriä, varsinkin jos leirille meno jännittää. Silloin on hyvä käydä kirjan kanssa etukäteen läpi, mitä siellä leirillä oikein tehdäänkään. Minulle tulee kirjaa lukiessani suloisen nostalginen olo, kun mieleen palaa oma ensimmäinen ratsastusleirini kymmenvuotiaana. Voi kun silloin olisi ollut tällaisia kirjoja, joiden kanssa intoilla ja miettiä vaikkapa sitä, mitä leirille pitää pakata mukaan! Pystyn hyvin samastumaan kirjan hahmojen tuntemuksiin esimerkiksi silloin, kun ei saakaan hoitohepaksi omaa suosikkiponiaan. Meinaa ihan tulla pettymys päähenkilö Iiriksen puolesta, kun hän ei saa leirillä hoitaa suosikkiaan Uljasta.

Olen Tikkumäki-sarjasta tosi iloinen. Hevoshulluna haluan jakaa heppaintoiluni myös lasteni kanssa, mutta leikki-ikäisille suunnattuja heppakirjoja ei juuri ole. Ilokseni huomasin, että Tammelta on keväällä tulossa pienille hevoshulluille suunnattu Liian pieni Putti -kirja, joka varmasti osaltaan täyttää tätä puutetta. Tikkumäki-kirjat toki soveltuvat (ja on varmaan tarkoitettukin) myös vanhemmille lapsille kuin meidän 2- ja 4-vuotiaamme, mutta tiiviisti ja selkeästi esitettyä tekstiä on myös näin nuorten helppo seurata. Arvostan tekijöiden kykyä pakata informaatiota viihdyttävään ja helposti lähestyttävään, mutta silti asiapitoiseen muotoon. Ylläolevassa galleriassa on muutamia kivoja vinkkejä, miten rauhalliseen tahtiin ja hevosta ymmärtäen voi oppia uutta.

 

Heppakirjoja lapsille ja äidille

IMG_0788

Hevoshulluus roihahti taas kirjastoreissulla. Tykkäämme tyttäreni kanssa kummatkin kovasti hepoista, muttemme ole kumpikaan päässet pitkään aikaan ratsastamaan, sillä se on vähän turhan kallista hommaa tämänhetkiseen taloustilanteeseemme (puolen tunnin naperotuntikin oli yli 25 €, auts). Onneksi kirjat auttavat hätään kuin hätään.

Itselleni otin toista kertaa lainaan Lauren St Johnin ihanan Yhden dollarin hevosen (Nemo, 2014). Aiemmassa postauksessani tunnustinkin jo rakkautta ponikirjoihin ja harmittelin, miksi niitä julkaistaan nykyisin niin vähän. Varsinkaan hyviä, aikuisellekin kelpaavia on tosi tosi vähän. Tämä Yhden dollarin hevonen se sitten on hyvä, melkein yhtä hyvä kuin kulta-aikojen parhaat heppakirjat kuten Helteinen hevoskesä, Poneja poneja tai Yli esteitten, vaikka on siinä puutteensakin, mistä lisää myöhemmin.

Yhden dollarin hevonen on parhaiden heppakirjojen tapaan tuhkimo- ja rags to riches -tarina. Casey haaveilee kilparatsastajan urasta, mutta rahaa ei ole. Äiti on kuollut ja isälläkin rikosrekisteri. Eräänä päivänä Caseyn eteen karauttaa hevonen suoraan teurastamon pihasta. Casey ja isä ostavat kurjan näköisen hepan yhdellä dollarilla, ja tie kohti kenttäkilpailuja alkaa.

Hyvässä heppakirjassa on tärkeää, ettei mitään liian yllättävää tapahdu. Alienit eivät tietenkään saa laskeutua keskelle hevostallia, mutta muitakin genren konventioita on noudatettava. Ei saa olla liikaa huumoria. Naljailu on sopivaa, varsinkin tytön ja pojan välillä, mutta tämä on vakava laji, ei komedia. Hyvät ovat hyviä ja pahat pahoja. Toimintaa pitää olla, mutta minun makuuni ei liikaa. Ei mitään jahdataan mopovarasliigaa -actionia minulle, kiitos. Faktojen täytyy olla ehdottomasti oikein – kirottu olkoon kirjailija tai suomentaja, joka nimittää riimua suitsiksi – mutta kirja ei saa olla olla tietokirja.

Parhaissa heppakirjoissa on hevosen tuhkimotarina ja tytön kasvukertomus samassa. Niin kuin tässä. Heppa on laiha, huonokuntoinen ja rumassa karvassa, mutta muuttuu hyvin ravituksi, lihaksikkaaksi ja kiiltäväkarvaiseksi, ja ainoastaan tytön kovan työn ansiosta. Vastaan tulee pahiksia (vähän turhan yksiulotteisia, mutta ajavat asiansa) ja hyviksiä, jotka ovat valmiita altruistisesti auttamaan tyttöä kohti päämäärää.

Tässä kirjassa on myös genressään uskaliaan pelkistetty kansi (aikuinen tykkää!) ja ihanan vaaleanpunaiset sivujen reunat (myös lapsi tykkää).

Niistä kirjan puutteista taas – juonikuvio on tuttu miljoonista muista heppakirjoista ja juuri silloin kun apua eniten tarvitaan, saapuu deus ex machina, ihmepelastuminen. Lisäksi on täysin epäuskottavaa, että kokematon juniori aliravitulla hevosella saavuttaisi kaiken sen, mihin Casey ja Storm Warning yltävät. Kaikkia tärkeitä paikkojakaan ei oikein malteta kuvailla tarpeeksi, esimerkiksi uuden unelmien tallin parissa olisin tahtonut viivähtää kauempaa. Mutta vastavuoroisesti heppaa on kuvailtu riitttävästi, niin että lukijakin tykästyy siihen.

IMG_0796

Elisabeth Feurstin Ihanat varsat! (WSOY, 1994) tuli ihan randomisti vastaan kirjaston lasten heppahyllyssä. Se kertoo kirjoittajan kahden ponitamman varsottamisesta. Varsan saaminen aikaan kuvataan tunnollisesti astutuksesta syntymään ja varsavuoden loppuun. Sessa-poni on connemaratamma, joka saa Kajo-varsan. Mini taas on shetlanninponi, jolle syntyy Veijari-varsa. Ponien tiineys kerrotaan muutamalla sivulla, ja sitten päästään itse asiaan, varsaan. Kajo-ponista on saatu kuvia ihan syntymän jälkeen, makaamassa märkänä karsinassa. Iik! Myös poikani rakastaa näitä kuvia ja silittelee varsan päätä. Sitten varsat jo kasvavat ja pääsevät mukaan lenkille, näyttelyyn ja hyppäämään.

IMG_0799

Kirja tuo elävästi mieleen 1970- ja 80-lukujen Hevoshullu-lehden, jonka sivuilla Uma Aaltonen kertoi samanlaisilla kuvakertomuksilla Minkki- ja Cappuccino-hevostensa tarinaa varsasta aikuisuuteen. Rakastin Minkin kuulumisia ihan yli kaiken, niin kuin kai koko ikäpolveni hevoshullut. Minulla taitaakin olla niiltä ajoilta jossain kirjahyllyjen syvyyksissä Minkin estekirja, jonka voisin nyt kaivaa luettavaksi.

IMG_0803

Kirja on helposti lähestyttävä ja lämmin tietokirja varsan syntymästä, joka ei kaihda kuvata siitosta tai sisätutkimustakaan. Se on oikeastaan tarkoitettu meidän lapsiamme isommille lapsille, sellaisille heppahulluikäisille, mutta kiihkeästi nämä pienemmätkin tahtovat tutustua kirjan kuviin. Omaan silmääni kirjan kuvat ja taitto ovat turhan vanhahtavat. Jotenkin tämä 90-luvun kirja tuntuu staililtaan 10 vuotta vanhemmalta, jollei vanhemmaltakin.

IMG_0795Ingrid Anderssonin, Lena Furbergin ja Lotta Gyllenstenin Nuoren ratsastajan opas (Mäkelä, 2007) opastaa ratsastuksen alkuun. Kirja kertoo ratsastuksen perusasiat lyhyesti ja helppotajuisesti. Kuten edellinenkin kirja, tämäkin on suunnattu hevoshulluikäisille, mutta putoaa myös taaperolle ja leikki-ikäiselle.

IMG_0794

IMG_0790

Minusta kirjassa kaikkein parasta ovat Lena Furbergin kuvitukset. Rakastin hänen piirtämiään sarjakuvia jo lapsena Hevoshullun sivuilla, ja piirrosjälki miellyttää minua edelleen. Furberg on hyvä tekemään yhtä hyvin herkkiä, realistisia kuvia kuin humoristisempia, pilapiirrosmaisia kuvia. Itse tykkään herkistä kuvista enemmän. Hevoset ovat ilmeikkäitä ja rakastettavan näköisiä. Kirjassa on piirosten lisäksi myös valokuvia. Samassa sarjassa on ilmestynyt myös Nuoren hevoshullun opas, jossa opetellaan hevosen hoitoa.

IMG_0791

Lukuviikon lastenkirjatapahtuma

Lukuviikko_logo_pienempi

Tällä viikolla vietetään Lukuviikkoa, jonka tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria kirjallisuuden pariin. Aihe on tärkeä ja minulle rakas, vaikka juuri meidän perheessä ketään ei tarvitsekaan erikseen innostaa lukemaan. Tämän vuoden teema on “Minä lukijana”. Omppu Reader, why did I marry him -blogista haastoi bloggarit lukuviikon kunniaksi lastenkirjatapahtumaan, jonka tarkoitus on antaa lasten- ja nuortenkirjallisuudelle lisää näkyvyyttä. Tapahtumaan voi osallistua vaikkapa pyytämällä lasta kirjoittamaan kirja-arvostelu tai kertomalla omasta suhteestaan lastenkirjallisuuteen lapsena tai nyt.

Minä tartuin tähän jälkimmäiseen vaihtoehtoon – omaan lastenkirjasuhteeseeni – sillä olen taas ollut salaisen paheeni parissa. Luen ponityttökirjoja. Niitä heppa- ja ahmimisikäisille suunnattuja kirjoja, joissa hevosia rakastava tyttö voittaa itsensä/hevosen/kisat, ja loppu hyvin kaikki hyvin.

Heitin heppakirjojen lisäksi kuvaan mukaan pari nuortenkirjasuosikkiani

Heitin heppakirjojen lisäksi kuvaan mukaan pari nuortenkirjasuosikkiani

Suhteeni heppakirjoihin on pitkä. Heppahulluus heräsi minussa ehkä 7-8-vuotiaana, ja varmaan jo pian sen jälkeen olin lukenut kunnalliskirjastomme puhtaaksi heppakirjoista. Välillä seurasi tauko, mutta parikymppisenä rupesin metsästämään kirppareilta lapsuuteni suosikkeja, joita minulla onkin nyt ihan hyvä hyllymetrillinen. Olen lukenut suosikkini lukuisia kertoja kuluneiden vuosikymmenten aikana. Ihan hyvä sijoitus siis, kun olen alun perin maksanut noin euron tai alle per kirja.

Heppakirjat ja niiden lukijatkin jakautuvat kahteen kastiin. On seikkailukirjoja, joissa tyttöjengi poneineen syöksyy seikkailusta toiseen. Minä en kuulu siihen porukkaan ollenkaan. Minusta ainoita oikeita ovat kehityskertomukset, joissa hevostyttö saa unelmiensa hepan ja oppii voittamaan itsensä. Osa genren kirjoista on enemmän tuhkimotarinoita, osa ihan psykologisesti viisaita nuortenkirjoja.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin hevoset. Kaikkien faktojen pitää olla oikein, mutta kirja ei saa olla kuitenkaan yhtään oppikirjamainen. Heppa pitää kuvailla hyvin ja sen täytyy tietty olla sellainen, että lukijakin rakastuu siihen. Omalla tavallaanhan nämä kirjat ovat romansseja, kertomuksia tytön rakkaudesta hevoseen. Hevonen on usein kuin romanttisen kirjallisuuden sankari, arvaamaton ja vaikeasti saavutettava. Parin tielle heitetään esteitä (hih, kirjaimellisestikin joissakin heppakirjoissa), kunnes lopulta he saavuttavat harmonisen yhteiselon.

IMG_0451

Tulen toimeen varsin hyvin pelkästään näiden 70- ja 80-luvulla kirjoitettujen heppakirjojen voimin. Olen aina silloin tällöin lainannut kirjastosta tuoreempia kirjoja, mutten juuri ole innostunut. Hevostyttö Iitu-sarjan ensimmäinen, Talttumaton Talismaani, oli ihan hyvä, ja sitten tykkäsin tosi tosi paljon Yhden dollarin hevonen -kirjasta, jolle olen innokkaana odottanut jatkoa. Minun täytyy varmaan jossain vaiheessa oikein kirjoittaa siitä oma postaus, kun se oli niin hyvä.

Tällä hetkellä minulla on menossa Nan Ingerin Helteinen hevoskesä, jossa tytöt viettävät unelmiensa hevosleiriä. Rakkaus hevosiin ja ratsastukseen, vähän ihmissuhdesotkuja, kesä, kaveri. Aah. Olisipa kesä. Olisinpa ratsastusleirillä.