Täältä tulee Pikku Myy: Touhukas Tahmatassu

img_0573

Muumi-kirjat, tuo yksi suomalaisen lapsuuden tärkeimmistä kulmakivistä!

Muumienkin nimissä on julkaistu monenlaista tavaraa, ihan huttua ja sitten toisaalta myös laadukkaita, Tove Janssonin perintöä kunnioittavia kirjoja.

Riina ja Sami Kaarlan Täältä tulee Pikku Myy -sarja kuuluu ehdottomasti niihin jälkimmäisiin. Nyt sarjassa on ilmestynyt uusi osa nimeltä Touhukas Tahmatassu (Tammi, 2016).

img_0574

Postinkantaja tuo talvilevolle käyvälle muumiperheelle pikalähetyksen. Se on paketti ja kirje Rouva Tahmatassulta, ja sisältää pienen Tahmatassun, jonka kasvattamisessa hänen äitinsä tuntee epäonnistuneensa. Koska postinkantaja ehti jo lähteä ja on tosiaan talvilevonkin aika, Tahmatassu saa jäädä kevääseen asti. Perhe käpertyy sänkyihinsä ja rauha laskeutuu Muumitaloon.

img_0575

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tahmatassu ei tahdo nukkua, vaan hilluu ja innostaa Pikku Myynkin mukaan kolttosiinsa. Yhdessä nämä kaksi pientä vakoilevat muita. Talo onkin ihastuttavan täynnä kaikenlaisia salaisuuksia, aikuisia jotka leikkivät leluilla tai pelaavat salaa korttia, vaikka pitäisi tehdä jotain ihan muuta.  Vastineeksi vaikenemisestaan Tahmatassu ja Pikku Myy kiristävät aarteita ja vastapalveluksia.

Tahmatassu ja Pikku Myy yrittävät pitää salaisuudet sisällään, mutta se on pienelle Tahmatassulle ihan liian vaikeaa. Lopulta se ei pysty pysymään hiljaa, vaan möläyttää kovaan ääneen toisten salatut asiat. Isommat häpeävät, mutta Pikku Myy lohduttaa suoraviivaisesti: “Nyt kun teidän salaisuutenne eivät ole enää salaisuuksia, voisitte olla taas vaihteeksi oma itsenne.”

img_0576

Kolmi- ja viisivuotiaamme ovat todella innoissaan tästä kirjasta. Touhukas Tahmatassu oli niin monta iltaa peräkkäin iltasatuna, että iltasatumestari isi lopulta kieltäytyi lukemasta kirjaa. Luulen, että kirjan suosio johtuu kolttosiaan tekevistä pienistä olennoista, joihin lasten on helppo samastua. Ja tietenkin siitä, että viisivuotiaamme on NIIN vaklausiässä ja rakastaa hiippailla kulmien takana ja piiloutua salaisiin kätköihin. Kirjan salaisuusteema kutkuttaa tätä agenttihermoa ihanasti.

Nämähän eivät siis ole mitään kivasti käyttäytyviä lapsia – mitään roolimalleja ei voi tästä kirjasta sanoa löytyvän. Kirjassa aikuiset eivät kasvata lapsia, vaan lapset aikuisia. Se on virkistävää, aikuisenkin mielestä, ja se suuri syy miksi kirja vetoaa lapsiin.

Kirjassa liikutaan tosiaan kiinnostavien asioiden äärellä, ja filosofisemmin kuin näissä uus-Muumeissa on tapana. Mieleen tulevat Tove Janssonin alkuperäiset kirjat.

img_0577

Piirrosjälki on mukavan laadukasta, niin kuin näissä Riina ja Sami Kaarlan kirjoissa on tapana. Kuvissa tapahtuu juuri sopivan paljon, jotta lapset (kolmivuotiaskin) jaksavat kuunnella koko sivun tekstin rauhassa.

Olen kirjoittanut sarjaan kuuluvista Villit vieraat– ja Merten hurjapäät -kirjoista täällä blogissani aiemmin.

img_0579

Täältä tulee Pikku Myy: Touhukas Tahmatassu
Teksti ja kuvitus: Riina ja Sami Kaarla
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Advertisements

Viiru ja Pesonen piilosilla

img_0343

Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen kuuluu perheessämme kaikkein eniten luettuihin kuvakirjasarjoihin. Lapset rakastavat Viiru-kissan tempauksia ja sitä, että kuvissa tapahtuu paljon, mutta kirjoissa on usein liikaa tekstiä kolmivuotiaalle kuopuksellemme. Välillä jopa viisivuotiaamme on vaikea jaksaa kuunnella tekstiä kokonaisuudessaan, vaan nopea pieni käsi käy kääntämässä sivua, vaikka teksti on kesken.

Siksi olin innoissani, kun huomasin että Tammelta on ilmestunyt uusi, kartonkisivuinen kirja Viiru ja Pesonen piilosilla, jossa tekstiä on huomattavasti vähemmän kuin sarjan muissa osissa. Tässäpä ratkaisu!

img_0373

Kirjassa Viiru-kissa tekee puumajassaan piirustusta, jonka se haluaisi antaa ukko Pesoselle. Mutta ukkoa ei näy missään! Viiru etsii kaikkialta ja kyselee kaikilta tilan olennoilta, mutta ei, Pesosta ei löydy. Mutta hei, sitten yksi kanoista näkee tutun keltaisen hatun – ja siellähän Pesonen onkin, mukanaan oma yllätys Viirulle.

img_0374

Yksi kirjan suurimmista vahvuuksista on siinä, että se käsittelee lapsiperheissä tuttuja asioita. Lapsi tahtoo yllättää vanhemman (sillä lasta ja vanhempaahan nämä kissa ja ukko esittävät) ja esittää täälle, mitä on tehnyt: piirtänyt, askarrellut, rakentanut. Mutta vanhempi ei ehdi tai on muuten poissaoleva. Asetelmahan on kaikessa arkisuudessaan riipaiseva, jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Onneksi kirja tarjoaa lohdullisen ratkaisun: aikuinen onkin ollut koko ajan tekemässä omaa yllätystään lapselle.

img_0375

Myös kirjan piiloleikki ja etsiminen on kolmi- ja viisivuotiaillemme mieleen. Kolmivuotiaan mielestä on kyllä vähän jännää tai jopa pelottavaa, että aikuista ei löydy mistään, ja hän selaa ensimmäisellä lukukerralla kirjaa kiihtyneenä eteenpäin. Löytyykö se Pesonen? No löytyy!

Kirjan kuvat ovat sekä rauhoittavia että hauskoja. Rauhoittavia, koska verkkaisen oloinen maalaismiljöö saa mielen lepäämään. Hauskaa kuvissa on varsinkin Viirun erilaiset temput. Lapset myös nauravat ääneen (kuuluvaa tekonaurua) kirjassa seikkailevien pienten otusten, muklien, tempauksille. Omaperäiset ja hauskat oliot ovat minustakin yksi näiden kirjojen parhaista puolista.

img_0376

Kartonkisivuisena ilmestyy yleensä katselukirjoja pienimmille, vauvasta taaperoon. Siinä mielessä tämä hyvin tekstipitoinen ja pitkän, täyteläisen tarinan sisältävä Viiru ja Pesonen piilosilla on poikkeus, sillä ihan pienimmille lukijoille se ei sovellu. Kuvatkin ovat yksityiskohtaisempia ja tapahtumarikkaampia kuin pikkuisten kirjoissa on tapana. Mutta ainakin tämä on kestävä formaatti, jonka kanssa ei tarvitse pelätä, että innokkaimmatkaan kirjallisuudenystävät saisivat sivuja ruttuun.

Viiru ja Pesonen piilosilla (alk. Var är Pettson?)
Teksti ja kuvitus: Sven Nordqvist (suom. Tittamari Marttinen)
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Siiri ja Heppa Huoleton

Processed with Snapseed.

Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-kirjat kuuluvat meillä kaikkein eniten luettuihin kuvakirjoihin. Hyppäsimme aikanaan kelkkaan Siiiri ja villi taapero -kirjan ilmestymisen aikoihin, ja olemme sittemmin lainanneet sarjan kaikki osat lukuisia kertoja kirjastosta ja haalineet hyllyihimmekin aika monia sarjan kirjoja (olen kirjoittanut mm. Siiri ja sotkuinen Kerttu -kirjasta ja näytelmästä). Sarjahan on ehtinyt jo pitkälle teini-ikään, sillä sen ensimmäinen osa Siiri ja kolme Ottoa ilmestyi vuonna 2002.

Siispä uusi Siiri, Siiri ja Heppa Huoleton (Tammi, 2016) oli taas ilmestyessään tapaus. Ja vähän jännää – jaksaako näin moniosaiseksi venynyt sarja pitää tason yllä?

Tällä kertaa Siiri innostuu kepparoinnista ja saa kaverinsa pikku-Otonkin innostettua mukaan keppihevosharrastukseen. Lapset tekevät esteitä ja hoitavat keppihevosiaan. Isommat lapset iso-Otto ja keski-Otto vakoilevat toisten leikkiä.

Sitten Siirin itse tekemä keppiheppa katoaa. Missä se on? Ja mikä on pelottava musta olento, joka hyökkää pihaan? Entä kuka on salaperäinen tyttö, jonka lapset tapaavat? Lopulta kaikki kääntyy tietenkin parhain päin.

Processed with Snapseed.

Siiri-tarinoiden maailma on kehittynyt koko ajan. Iso-Otosta ja keski-Otosta on tullut vähän kuin isoja poikia, jotka leikkivät mieluiten kaksistaan, ja Siiri ja pikku-Otto ovat oma kaksikkonsa. Siiri ja Heppa Huolettoman tarina käsittelee siis heppa-aiheen lisäksi myös isoksi kasvamista, kaveruutta ja leikkiin mukaan ottamista. Aihe on esikoiseni kaveripiirissä juuri nyt ajankohtainen: vielä keväällä nelivuotiaina samassa porukassa leikkineet pojat ovatkin nyt viisivuotiaina yhä enemmän omissa oloissaan poikaporukassa ja leikkivät poikien leikkejä. Esikoinen on tietenkin tästä pahoillaan. Kirja auttaa suruun ja antaa hyvän pohjan keskustelulle: minkälainen mieli tulee, jos joku ei ota mukaan leikkiin? Mitä sille voi tehdä?

Siiri ja Heppa Huoleton käsittelee myös omistamista ja toisten tunteiden ottamista huomioon, mistä tykkään kovasti.  Tiina Nopolan kyky kuljettaa tarinaa on ihailtava, ja Siireissä on aina hauskan reipas ote ja sopiva määrä lasta ilahduttavia väärinymmärryksiä, vähän kuten Tiina Nopolan siskonsa Sinikan kanssa kirjoittamissa Risto Räppääjissäkin.

Processed with Snapseed.

Mervi Lindamanin kuvitus on yhtä ihanaa kuin aina aiemminkin. Tykkään tosi paljon hänen luomistaan suurisilmäisistä, kivannäköisistä hahmoista ja kiinnostavasta maailmasta. Sivuilla on aina sopivasti katseltavaa ja kivoja yksityiskohtia. Lähes joka aukeamalla seikkailee myös Siirin koira Hunskeli tai jokin muu pieni eläin, joita tarkkasilmäinen viisivuotiaani tykkää etsiä.

Näissä uusissa Siireissä sivuilla on mahtavan paljon väriä. Olemme lukeneet nyt samaan aikaan Siiri-sarjassa toisena ilmestynyttä, kolmetoista vuotta vanhaa Siiri ja yläkerran Onni -kirjaa, joka on hauskannäköinen sekin, mutta josta näkee hyvin hahmojen ja Mervi Lindamnin piirrosjäljen kehityksen.

Processed with Snapseed.

Kirjan sisäkansissa on ohjeet keppihevosen tekemiseen itse. Jos tuntuu, että apu kädestä pitäen olisi tarpeen, Annantalolla Helsingissä järjestetään maanantaina 10.10. Siiri ja Heppa Huoleton -työpaja, jossa pääsee kokeilemaan kepparien tekemistä ja tapaamaan kirjan tekijöitä. Työpaja on auki klo 9.30-12, ja tekijöitä haastatellaan klo 10.30.

Processed with Snapseed.

Siiri ja Heppa Huoleton
Teksti: Tiina Nopola
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Save

Save

Save

Soiva kirja: Peku ja rokkibändi

Processed with Snapseed.

Ihastuimme keväällä Magali Le Huchen Peku ja orkesteri -kirjaan, jonka ääninappeja painamalla pääsee kuuntelemaan erilaisia klassisia soittimia. (Lue postaukseni täältä.) Peku seikkailee jälleen, nyt rockmaailmassa, kirjassa Peku ja rokkibändi (Tammi, 2016). Tämä kirja toimii samalla periaatteella kuin edeltäjänsäkin, eli jokaisella sivulla on ääninappi tai pari, joita painamalla saa kuunnella kuvassa olevaa soitinta. Tällä kertaa tosiaan mukana on rock-instrumentteja.

Processed with Snapseed.

Peku-koira on matkustanut nyt Lontooseen, rock-musiikin kaupunkiin, koska hän rrrrakastaa rokkia. Peku kiertelee kaupungin kaduilla ja kaupoissa, kunnes päätyy studioon äänittämään musaa. Levy julkaistaan, ja julkkareissa on villi meno.

Processed with Snapseed.

Tämä kirja se sitten rokkaa! Lapset jorasivat kirjan seurassa ensimmäisellä lukukerralla niin, että koko sohva tärisi. Itse en ole kirjassa soivan rock’n’rollin suurin ystävä, mutta lapsiin musa vetoaa. Varsinkin kolmivuotiaamme on tämän kirjan jättimäinen fani. Hän hakee kirjan hyllystä lallattaen: “Soitan lokkiaaa” ja tunkee itsensä väkisin syliin kirja kainalossaan. Luetaan!

Processed with Snapseed.

Rokkia ääninapista.

Lontoo on suosikkikaupunkini maailmassa ja minusta on ihana kulkea sen kaduilla myös Pekun seurassa. Sivuilta voi bongata kuuluisia paikkoja ja brittiläisiä ilmiöitä, kuten kaksikerroksisen bussin ja punaisen puhelinkopin (vieläkö niitä jossain on?).

Processed with Snapseed.

Sivuilla on aikuisen iloksi muutakin tuttua, kuten mukaelmat Clashin ja Doorsin albumien kansista. Rupesi muuten heti soimaan päässä Clashin London Calling.

Tämä Peku-sarja on minusta oikein kiva lisä ääninappikirjoihin, jotka yleensä ovat suunnattuja aika pienille lukijoille. Peku-kirjat viihdyttävät (ja sivistävät) viisivuotiastakin, varmaan jopa eskari-ikäistäkin. Sarjan ensimmäinen kirja oli minusta aivan uskomattoman ihana, mutta tämä rokkibändikirja ei ehkä ihan yllä samaan. Vertaaminen on kyllä epäreilua, sillä tämäkin on oikein hauska, kivannäköinen ja hyvin toimiva kirja, jonka tänä vuonna varmasti pakkaan lahjapakettiin tuttujen lapsien synttäri- ja joululahjaksi.

Peku ja rokkibändi
Teksti ja kuvat: Magali Le Huche (suom. Katariina Heilala)
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä:arvostelukappale kustantajalta

Poika ja mekko

Poika ja mekko

Salainen, ihana paheeni on lukea nuortenkirjoja ja lasten romaaneja ihan yksikseni, siis ilman lapsia. Viime aikoina olen lukenut kahta hienoa nuortenkirjaa erilaisuudesta, The Art of Being Normal ja I’ll Give You the Sun, joiden teemoina on transseksuaalisuus ja homous.

Ne tuovat mieleen suosikkikirjani David Walliamsilta, Poika ja mekko (Tammi, 2015), jonka nimi jo paljastaakin kirjan teeman: voiko poika tykätä mekoista?

Dennis on 12 ja asuu isänsä ja veljensä kanssa. Dennis on hyvä jalkapallossa, mutta rakastaa salaa myös mekkoja. Äiti on häippäissyt eikä hänestä saa edes puhua. Isä taas on lohtusyönyt itsensä muodottomaksi. Ilmapiiri ei siis ole otollinen minkäänlaiselle erilaisuudelle eikä sukupuoliroolista sopisi poiketa. Dennis ystävystyy yllättäen Lisan, suositun tytön kanssa ja pääsee jakamaan intohimonsa muotiin ja muotilehtiin. Lisan rohkaisemana Dennis innostuu lähtemään mekossa kouluun  – ja jää kiinni. Tietenkin. Poika erotetaan koulusta ja samalla hän joutuu luopumaan rakkaasta jalkapallostaan. Mitenhän tästä selvitään?

IMG_7051

Kirjassa on isoja teemoja, niin kuin näissä Walliamsin lastenromaaneissa aina. Crossdressingiä, sukupuoli-identiteettiä, erilaisuuden hyväksymistä, itsensä löytämistä, vanhemman menettämistä, suruja joita ei pystytä kohtaamaan… Kuulostaa isolta paketilta, mutta Walliamsin yhdistelmä hölmöä huumoria ja lämmintä ihmisrakkautta tekevät kokonaisuudesta kevyen. Ihailen myös Walliamsin taitoa kuljettaa kertomusta helposti ja itsestäänselvästi eteenpäin. Vaikka henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä, ovat ne kuitenkin täyteläisiä ja uskottavia.

IMG_7053

Odotin kirjaa ensimmäisen kerran lukiessani koko ajan, että Dennis paljastuisi homoksi tai transevestiitiksi, mutta niin ei tietenkään ollut. Kysehän on Walliamsista. Tietyllä tavalla olin vähän pettynyt kirjan loppuratkaisuun, toisaalta kirja julistaa, että mitä tahansa voi kokeilla ja mistä tahansa voi tykätä, mutta sen ei tarvitse leimata ihmistä loppuelämäksi.

IMG_7054

Mahtavaa on se, että tällainen esiteineille suunnattu kirja puhuu sallivasti sukupuolirooleista. Siinä iässähän lapset alkavat (viimeistään) niitä miettiä, mutta usein aihetta käsitellään vasta nuortenkirjoissa. Ei ole olemassa muuten liikoja hyviä nuortenkirjojakaan, jotka käsittelisivät sukupuoli-identiteettiä.

IMG_7057

Kirjan on suomentanut Harry Potter -käännöksistä tuttu Jaana Kapari-Jatta, joka taitaa nyt olla Walliamsin hovisuomentaja. Hän on suomentanut Walliamsilta myös uuden Gangsterimummin ja Herra Lemun.

IMG_7056

Poika ja mekko on kirja, jonka pitäisi löytyä jokaisen lapsiperheen kirjahyllystä. Se on aikamme klassikko, jonka uskon vain parantuvan aikojen saatossa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin mm. blogikaverini Bleue Sinisessä Keskitiessään ja Kia Luetaanko tämä -blogissaan. Ainakin Kia muuten myös äänesti Poikaa ja mekkoa viime vuonna Blogistanian Kuopus -palkinnoissa yhdeksi vuoden parhaista lastenkirjoista. Itse en ennättänyt siitä viime vuoden puolella kirjoittaa, joten en sitä äänestänyt. Se ei poista sitä, että  minustakin tämä oli ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoa. Tämä on sellainen kirja, muuten, josta ei kerta kaikkiaan voi kirjoittaa lyhyesti. Ajatus versoo aivan joka suuntaan tätä kirjaa lukiessa ja siitä puhuessa. Ehdottomasti hyvän kirjan merkki!

Olen ollut viime aikoina yötä päivää ylityöllistetty, ja nämä kirjapostaukset ovat surukseni jääneet vähemmälle. Ajatuksiani saa hiukan useammin lukea toisesta blogistani.

PS. Poika ja mekko -kirjasta on tehty myös tv-elokuva pari vuotta sitten. Sen kun saisi myös Suomessa telkkariin!

Poika ja mekko (alk. The Boy in the Dress)
Teksti: David Walliams (suom. Jaana Kapari-Jatta)
Kuvitus: Quentin Blake
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Gangsterimummi

Gangsterimummi

Posti toi mieluisan ylläripaketin, joka sisälsi uutuuskirjan Gangsterimummi (Tammi, 2016) suosikkikirjailijaltani David Walliamsilta.

Fanitan Walliamsia suunnattomasti ja olen lukenut Walliamsin kirjoja paljon. Kaikkein suurin suosikkini on vielä suomentamaton Billionaire Boy, ja seuraavina toplistallani tulevat Poika ja mekko ja Herra Lemu.

Gangsterimummi2

Gangsterimummi kertoo mumminsa kanssa paljon aikaa viettävästä Benistä. Mummin luona on tylsää. Ruoka on pahaa kaalia, telkkari ei toimi ja mummi on tylsä ja pierunhajuinen.

Sitten eräänä päivänä Ben löytää mummin kaapista keksipurkin täynnä jalokiviä ja koruja. Pojan uteliaisuus herää. Mummi tunnustaa olevansa jalokivivaras, yksi suurista. Lopulta mummi ja lapsenlapsi päättävät lähteä yhteiselle ryöstökeikalle, vaan miten heille mahtaa käydä?

IMG_6689

Juoni pitää otteessaan hyvin. Kirja tarjoilee viimeisillä 20 sivulla yllättävän juonenkäänteen, jota en tässä spoilaa.

Kirja on hauska ja surullinen. Walliamsissa parasta näin aikuisen silmissä on hänen sallivuutensa ja rakkautensa ihmisiä – pienempiä tai heikompia – kohtaan. Lapset rakastavat posketonta huumoria, joka irvailee varsinkin aikuisten typeryydelle.  Huumorin keskellä on raskaita, vaikeita teemoja – sairautta, kuolemaa, vanhusten yksinäisyyttä. Toivon Walliamsin ihanien kirjojen herättelevän lapsia ajattelemaan ja tuntemaan myötätuntoa.

IMG_6690 (1)

Walliamsin kirjoissa on yleensä joku hienosti kirjoitettu moraalin oppitunti, joka ei hyppää aikusenkaan lukijan kasvoille. Aiemmissa kirjoissa teemoina ovat olleet mm. erilaisuuden hyväksyminen, sukupuoliroolit ja raha ei tuo onnea -sanoma.

Kuten Walliamsin kirjoissa usein muulloinkin, vanhemmat ovat tässäkin kirjassa outoja. Benin vanhemmat ovat hulluina tv:n tanssiohjelmaan ja tahtoisivat poikansakin tanssivan. Ben sen sijaan tahtoisi olla putkimies ja piilottelee putkialan lehteä patjansa alla. Gangsterimummin ja muidenkin Walliamsin kirjojen pääkohderyhmä elääkin varmaan juuri sellaista vaihetta elämässään, jolloin he alkavat pitää vanhempiaan vähän hävettävinä ja rasittavina. Ja ehkä piilottelevatkin jotain patjansa alla (tai nykyaikana luultavasti tietokoneellaan).

IMG_6692

Jos vanhemmat ovatkin Walliamsilla kummallisia ja ärsyttäviä, isovanhemmat sen sijaan ovat hänen kirjoissaan ihania. Tämä on nyt toinen Walliamsilta lukemani kirja, jossa puhutaan isovanhempien tärkeydestä. Grandpa’s Great Escapessa päähenkilö Jack yrittää vapauttaa vanhainkotiin lukittua rakasta vaariaan, tässä taas päähenkilö Ben oppii näkemään mumminsa hyvät puolet. Isovanhemmat horisevat omiaan ja ovat muutenkin vähän outoja, mutta silti he ovat saattaneet elää kiehtovan elämän, josta lapsenlapset eivät tiedä mitään.

Kirjan on ansiokkaasti suomentanut Jaana Kapari-Jatta, joka tunnetaan varmaan parhaiten Harry Potterien suomentajana.

Gangsterimummi on kolmas suomennettu Walliamsin lastenromaani. Sitä ennen suomennetut Herra Lemu ja Poika ja mekko ovat jopa parempia kuin Gangsterimummi. Niistä lisää myöhemmissä postauksissa.

Gangsterimummi on myötätuntoinen, hauska ja surullinen kirja, joka ajattoman aiheensa ja sujuvan kerrontansa vuoksi on varmasti tulevaisuuden klassikko. Sellaisena se ansaitsee paikkansa jokaisessa kirjahyllyssä.

Gangsterimummi (alk. Gangsta Granny)
Teksti: David Walliams (suom. Jaana Kapari-Jatta)
Kuvitus: Tony Ross
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Heppakirja pienimmille: Liian pieni Putti

Liian pieni Putti1

Nelivuotias heppatyttömme haluaisi lukea hevosaiheisia kirjoja, mutta hänen ikäisilleen niitä on ollut tosi vaikea löytää. Heppakirjat on pääosin suunnattu kuuminta hevoshulluutta eläville noin 8-12-vuotiaille tytöille, ei leikki-ikäisille.

Ingrid Flygaren Liian pieni Putti (Tammi, 2016) paikkaa osaltaan tätä puutetta. Se on hevosaiheinen kuvakirja, joka sopii noin 3-6-vuotiaille.

Liian pieni Putti

Kuusikukkulan tallilla on vierailupäivä, ja tallin hevoset ja ponit laukkaavat tarhassa odottaessaan ohjelman alkamista. Pieni Putti haaveilee estekisoista, mutta toiset kertovat, että se on liian pieni. Sen töpöjaloilla ei pääse esteiden yli.

Toiset hepat pääsevät kisoihin, mutta Putin täytyy jäädä surullisena karsinaan. Onneksi kisojen päätyttyä alkaa poniratsastus, johon kaikki hepat tahtoisivat osallistua, mutta vain Putti tulee valituksi. Putti kuljettaa lapsia varovasti ympäri kenttää ja saa töiden jälkeen vielä herkkuja ja uuden kampauksen. Kaverit katselevat ikkunasta kateellisina.

IMG_6037

Lasten on helppo samastua pieneen Puttiin, jolla on tahtoa enemmän kuin kykyjä. Kirjan sanoma on, että jokaiselle on paikkansa ja kaikilla on omat vahvuutensa. Lapsille on usein rankkaa, kun ei vielä osaa jotain ja on liian pieni tekemään monia asioita. Liian pieni Putti lohduttaa, että vaikka ei olisi yhdessä asiassa hyvä, voi onnistua toisessa.

Kirjan kuvitus sopii pienille lukijoille. Hevoset ovat suurisilmäisiä ja oikein söpöjä. Hepat on tyypitelty huolellisesti kaikki erirotuisiksi ja -näköisiksi. Lasten iloksi sisäkansissa on vielä heppojen esittely naamakuvien kera.

IMG_6036

Kirjan sinänsä hyvin soljuvassa käännöksessä on muutama heppatytön korvaan särähtävä termien epätarkkuus. Hevoset ovat kirjassa haassa, mutta nykysuomeksi se paikka on tarha tai laidun, vaikka lähtökielellä ruotsiksi sanottaisiin haga. Kukaan ratsastuksenohjaaja ei myöskään sanoisi kuten kirjassa, että pyydä ponia juoksemaan kovempaa. Kyllä sitä pyydettäisiin ravaamaan.

IMG_6035
Kirjailija taas on hiukan stiplaillut kohdassa, jossa Putti-poni saa ylimääräistä kauraa syötäväkseen, kun joutuu olemaan yksin sisällä. Voi olla shetlanninponille vaarallista syödä ylimääräistä – jos lainkaan –väkirehua, ja voi olla hyvin vaarallista laittaa lasten päähän sellaista ajatusta, että yksinäiselle tai surullisen oloiselle ponille kannattaa antaa lisää ruokaa. Poni voi sairastua vakavasti ja pahimmassa tapauksessa kuolla, jos se saa liikaa ja liian vahvaa ruokaa.

Muuten Liian pieni Putti on suloinen tarina pienuudesta ja oman paikan löytämisestä. Kirja sopii hyvin alle kouluikäiselle hevoshullulle.

IMG_6038

Hevosista kiinnostuneille lapsille suosittelen myös Reetta Niemelän asiantuntevia Tikkumäen talli -sarjan kirjoja, joista tuorein on Tikkumäen ponileiri.

Liian pieni Putti (alk. Du är för liten, Pytte!)
Teksti ja kuvitus: Ingrid Flygare (suom. Tittamari Marttinen)
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta