Ei käy päinsä, Antero

IMG_5115

Nyt meillä luetaankin hauskaa kirjaa! Brittiläisen Daisy Hirstin uunituore Ei käy päinsä, Antero (Lasten keskus, 2016) on meidän koko perheen uusi suosikki.

IMG_5116

Natalia on pieni hirviö, jolla on pikkuveli (?) Antero, jonka kanssa hän tulee yleensä hyvin toimeen. Joskus Antero sotkee Natalian leikkejä, ja kerran Antero löytyy sängyn alta syömässä siskon lempikirjaa. Natalia harmistuu ja unelmoi kostosta. Antero yrittää hyvitellä tekemiään tuhoja, mutta joutuu pieneen onnettomuuteen. Lapset pyytävät toisiltaan anteeksi ja korjaavat kirjan yhdessä.

IMG_5099

Fanitan kirjaa sen hienon kuvituksen ja varsinkin mahtavan näköisten pienten hirviöiden ansiosta. Antero ja Natalia ovat ilmeikkäitä ja ihanan sympaattisen näköisiä tyyppejä, jotka on tehty juuri sopivan lapsekkaaseen tapaan.

ihanhukassa

Chris Haughtonin tyyliä

Tyylistä tulee minulla jostain syystä mieleen Chris Haughton, jonka kuvitukset ovat toki ihan eri näköisiä, mutta ehkä näitä kahta kuvittajaa yhdistää kollaasitekniikka ja samanlainen minimalismi. Haughtonin tapaan myös Hirstin pelkistetyissä kuvissa on kaikki kohdallaan, jokaista yksityiskohtaa ja värivalintaa myöten. Kirjaa hallitsevat hahmojen tunnusvärit punainen ja sininen, ja näiden lisäksi on käytetty paljon tehokkaita keltaisia pintoja. Kuvissa tapahtuu mahdollisimman vähän, ja lukijan mielikuvitukselle jää tilaa. Lapsetkin tykkäävät katsella kuvia. Kuopuksen mielestä Antero on pitkine korvineen pupu, eikä suostu tinkimään kannastaan.

IMG_5129

Myös tarina on kiva ja ajankohtainen varmaan kaikissa pikkulapsiperheissä. Vaikka lapsella ei edes olisi omia pikkusisaruksia, hoidossa tai puistossa tulee aina vastaan pienempiä lapsia, jotka sotkevat leikit. Kirjan tarinassa lopulta hyvitetään teot ja pyydetään anteeksi, kumpikin toisiltaan. Tarina on kuvituksen tapaan minimalistinen. Hirst käyttää sanoja niin niukalti kuin mahdollista, mutta kertoo täyteläisen ja kivan tarinan.

Kirjan lempeä huumori vetoaa minuun ja löydän itseni hykertelemästä kirjan äärestä.   Myös lapsemme ovat lumoutuneita kirjasta ja tahtovat kuulla sen uudestaan ja uudestaan. Kun avasimme kirjan paketista, se luettiin heti kolmeen kertaan, ja sen jälkeen minun on pitänyt jemmailla sitä hyllyllä, jotta se säilyisi valokuvaukseen asti siistinä.

IMG_5118

Tämänkaltaiset kirjat ovat syynä siihen, että ylipäätään aloin koskaan intoilemaan lastenkirjoista. Toivottavasti se saa oikein paljon lukijoita ja uusia faneja.

Screen Shot 2016-01-23 at 18.02.43Ei käy päinsä, Antero on Daisy Hirstin toinen kirja. Myös hänen esikoisensa näyttää hauskalta, katsokaas tuossa vasemmalla! Toivon, että lahjakas kirjailija jatkaa hienojen kirjojen tekemistä ja että häneltä myös suomennetaan lisää kirjoja oikein pian.

 

Ei käy päinsä, Antero (alk. Alphonse, that is not ok to do!)
Teksti ja kuvitus: Daisy Hirst (suom. Kalle Nuuttila)
Kustantaja: Lasten keskus, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Advertisements

Roald Dahlin Tynkätyiset

9789518843118_Tynkatyiset

Roald Dahl oli lapsuuteni suurin sankari.
Luin lapsena Jali ja suklaatehdasta edestakaisin, kerta toisensa jälkeen. Se oli ihaninta mitä kuvitella saattaa, varsinkin kaikki ne herkut ja se, että ilkeät lapset saivat ansionsa mukaan. Vaikka rakastin Jalia ja suklaatehdasta palavasti, se jäi ainoaksi lukemakseni Dahlin kirjaksi, vaikka luin kyllä muuten kaiken, mitä kunnalliskirjastossamme oli lapsille tarjota. Kahteen kertaan. Nyt juuri tajusin, että valtaosa suomennoksista on tullut reilusti minun lapsuuteni jälkeen. Ilmankos.

Nuorena aikuisena sitten rakastuin nokkelaan Rakkaani, kyyhkyläiseni -jännitysnovellikokoelmaan, ja nyt aikuisena olen lukenut muutamia Roald Dahlin lastenkirjoja ihan omaksi ilokseni. Matilda on minusta aivan loistava, Ilmarin ihmelääke  riemastuttava, Taikasormi ihan hauska. Iso kiltti jätti taas oli minusta sen verran rasittava, että jätin sen kesken.

Nyt minulla on edessäni entuudestaan aivan tuntematon Roald Dahlin kirja, Tynkätyiset (Art House, 2015).

IMG_3699

Tynkätyiset sijoittuu kirjailijan lapsuusmaisemiin.

Tarinan lähtökohtana on tuttu tilanne: Villellä on vähän tylsää kotona, mutta kotipihasta ei ole lupa poistua. Varsinkaan ei ole lupa mennä kodin takana olevaan Turmiometsään, jossa asuu kaikenlaisia kauheita olentoja. Mutta Villeä kyllästytti tavattomasti olla koko ajan niin kilttinä.” Mitähän Ville tekee? No lähtee tietenkin tutustumaan metsään, ja kuulee pian takaansa kauheaa ääntä.

Ville vilkaisee olan yli ja näkee, että häntä jahtaa oranssia savua syöksevä jokin. Ville pelastautuu puuhun, jossa hän huomaa pieniä ikkunaluukkuja kaikkialla. Puussa asuu pikkuruisia ihmisiä, tynkätyisiä! Tynkätyisten johtaja herra Tynkä kertoo, että puun alla odottava hirviö on nimeltään Rouskija, ja se söisi Villen hetkessä, jos poika laskeutuisi puusta alas. Villen täytyy siis jäädä puuhun ikuisiksi ajoiksi. Vaikka tynkätyisten seurassa onkin hauskaa, Ville alkaa jo kaivata kotiin takaisin.

Poika keksii ratkaisun. Koska tynkätyisetkin voivat ratsastaa linnuilla, myös hänelle löytynee sopivankokoinen lintu, jonka avulla hämätä Rouskijaa. Joutsen ottaa Villen selkäänsä ja lentelee Rouskijan edessä.  Hirviö syöksyy Villen hajua seuratessaan järveen ja uppoaa. Metsää uhannut hirviö on kadonnut ikuisiksi ajoiksi. Kiitolliset tynkätyiset lupaavat Villelle palkkioksi joutsenen kyyditsijäksi niin pitkäksi aikaa, kunnes poika kasvaa liian isoksi. Joutsen saapuukin joka ilta vanhempien jo mentyä nukkumaan viemään Villeä seikkailuihin. Lopulta Ville kasvaa liian suureksi, mutta onneksi tynkätyiset tulevat vuorostaan Villen kotiin visiitille.

“Eikä yhdelläkään lapsella ole milloinkaan ollut niin jännittävää lapsuutta kuin Villellä, eikä yksikään lapsi ole niin tunnollisesti säilyttänyt valtavaa salaisuuttaan.”

IMG_3702

Rouskija syöksee tulta

Dahlin viimeiseksi jäänyt kirja Tynkätyiset ei edusta ihan tyypillisintä roalddahlia. Tämä on tyyliltään tyypillisemmin satu kuin muut Roald Dahlin kirjat, joita olen lukenut. Tämä on myös melko vakava kirja, eikä se sisällä Dahlille tunnusmerkillistä äkkiväärää huumoria. Sen sijaan kirja kyllä on pienuuden ylistys, niin kuin monet Dahlit. Kolmantena eroavuutena kirjassa ei ole tyhmiä, ilkeitä tai välinpitämättömiä aikuisia tai muita lapsia. Sen sijaan tämä on allegorinen tarina lapsen aikuistumisesta. Äiti (missähän isä on?) pyrkii suojelemaan lasta ja pitämään tämän lähellään, mutta lapsi itse tahtoo suureen maailmaan. Vaikka lapsi kohtaakin vaaroja, hän oppii selviytymään niistä.

IMG_3707

Tynkätyiset poikkeaa muista Roald Dahlin kirjoista siinäkin, että se on ainoa, jota Quentin Blake ei ole kuvittanut. Tynkätyisten kuvituksen on tehnyt Patrick Benson, jolla on satukirjamainen, paljon pientä viivaa sisältävä tyyli, hyvin erilainen kuin Blaken luonnosmaiset kuvat. Bensonin kuvitus sopii Tynkätyisten tarinaan hyvin. Tämä on palanen entisaikojen Englantia, osa kirjailijan lapsuusmaisemaa.

IMG_3700

Pieni poika suuressa metsässä

Tynkätyiset on vielä vähän liian jännä lapsillemme, joten en pääse jakamaan kirjan tuomaa iloa heidän kanssaan vielä hetkeen. Hirviöt ja takaa-ajot sopivat varmasti paremmin vasta noin eskari-ikään päästyä. Meillä on lasten kanssa yhdessä luettu Roald Dahlin tuotannosta vain Suunnattoman suuri krokotiili, joka oli lasten mielestä vähäsen jännä sekin.

IMG_3708

Kun nelivuotiaamme alkoi kesällä väsähtää mustikkametsässä, kehotin häntä etsimään puista maahisten ovia ja ikkunoita, jotka vievät salaisiin palatseihin. Lapsi löysikin niitä kymmenittäin. Hän juoksi puulta toiselle silmät loistaen ja raportoi, että täälläkin on vielä yksi! Ja täällä! Siitä samasta uskosta kaikkialla piilevään taikuuteen tämäkin kirja ammentaa. Lapsilla on kyky nähdä sellaista, mitä aikuisten silmät ovat lakanneet näkemästä. Kirja päättyy sanoihin:

“Mutta ennen kaikkea, katsele kirkkain silmin koko maailmaa ympärilläsi, sillä kaikkein suurimmat ja hämmästyttävimmät salaisuudet piileksivät aina odottamattomissa paikoissa. Ne, jotka eivät usko taikuuteen, eivät sitä ikinä löydäkään.”

Tynkätyisistä on aiemmin kirjoittanut mm. Maija Kirjojen keskellä -blogissa.

Tynkätyiset (alk. The Minpins)
Teksti: Roald Dahl (suom. Päivi Heininen)
Kuvitus: Patrick Benson
Kustantaja: Art House, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Ei! sanoi pieni hirviö

IMG_0419

Kun olimme kaverini kanssa ylikilttejä kaksikymppisiä, hän osti meille kummallekin oman kappaleen kirjasta Opi sanomaan ei ilman syyllisyyttä. Se ei valitettavasti opettanut ei. Jämäkkyyskoulutus olisi varmaan pitänyt aloittaa paljon aiemmin. Kunpa meidän lapsuudessamme olisi ollut kirja Ei! sanoi pieni hirviö (Pieni karhu, 2010). Tästä kirjasta voi aikuinenkin ottaa opiksi.

Kirjassa Pientä hirviötä kiusaa Iso hirviö, joka on niin hirveä, että jättää tussien tulpatkin auki. Pieni hirviö nautiskelee omasta rauhastaan sanomalehden kanssa, kun ovella on joku. Suuri hirviö! Pieni hirviö pohdiskelee, että Suuri hirviö tahtoo aina komennella, pilaa toisten leikit ja kiusaa. Pieni hirviö ei uskalla koskaan sanoa Isolle hirviölle yhtään mitään vastaan. Vaan miten käy tänään? Pieni hirviö huutaakin ei! heti oven avattuaan ja luettelee Isolle hirviölle omat ehtonsa: ei saa kiusata eikä määräillä. Iso hirviö lyö kättä päälle, ja sitten heillä onkin oikein hauskaa yhdessä.

IMG_0420

Pieni hirviö harjoittelee jämäkkyyttä

Ei! sanoi pieni hirviö on oikein hyvä kirja kiusaamisesta ja omien rajojen vetämisestä lapsille. Ja aikuisille. Huomaan pohtivani omaa suhdettani dominantteihin ihmisiin ja heijastavani kirjaan omia tuntemuksiani päällepäsmäreistä. Kun Iso hirviö lupaa olla kiltisti, olen ihan varma, että se tekee kuitenkin vielä jotain ikävää. Minusta tosielämän hirviöt tekevät aina niin. Mutta kirjassa Iso hirviö käyttäytyykin oikein kiltisti, kun Pieni hirviö on kerran tehnyt omat rajansa selviksi. Kirja ei erikseen selvitä, miten Pieni hirviö saa juuri tällä kertaa voimaa panna isommalle vastaan, mutta ehkä hänellä nyt vaan tuli mitta täyteen. Hyvä niin.

Hyvää on myös se, että Pieni hirviö pystyy omin voimin selvittämään ongelmansa ja kohtaamaan pelkonsa, niin kuin nyt hyvissä lastenkirjoissa on tapana.

IMG_0423

Mitä sanotaan, jos toinen ryhtyy uudelleen ilkeäksi?

Kirjan ulkoasu on oikein pelkistetty ja tumma. Kirja on tehty revintätekniikalla, mikä antaa retrovivahdetta kuvitukseen. Hirviöt ovat oikein sympaattisen näköisiä alun hurjien kuvien jälkeen. Kirja kuvittaa hienosti sitä, miltä toden ja mielikuvituksen ero näyttää. Kun Pieni hirviö alkaa ajatella Isoa hirviötä, tämä on kasvoton, aika hurjannäköinen hahmo. Sitten Iso hirviö saa jo kasvot, mutta on häijyn näköinen yhä. Lopulta hän hymyilee ja pitää pienempää kainalossaan.
Ei! sanoi pieni hirviö
Teksti: Kalle Güettler, Rakel Helmsdal, Âslaug Jónsdóttir (suomennos Sari Peltonen)
Kuvitus: Âslaug Jónsdóttir
Kustantaja: Pieni karhu, 2010
Mistä: kirjastosta

Urhea pikku Mörkyli

mörkyli

Mörkyli on moderni klassikko. Olin lukenut brittiläisistä perhelehdistä Mörkyli-hehkutusta, mutta Suomessa mörkylit eivät olleet tulleet vastaan ennen kuin vähän aikaa sitten. Kirjat on julkaistu jo yli kymmenen vuotta sitten – aikaan, jolloin meillä ei ollut yhtään lasta edes suunnitelmissakaan. Ilahduin siis kovasti, kun jokin aika sitten löysin kirjastosta Mörkylin ykkösosan. Sittemmin esikoinen on katsonut isin kanssa Mörkyli-leffan, kirjastosta sekin, ja nyt lähikirjaston hyllystä löytyi myös itsenäinen jatko-osa Urhea pikku Mörkyli (Mäkelä, 2004).

Ensimmäisessä osassa (tai miten siitä pitäisi puhua? Alkuperäisessä Mörkylissä?) hiiri keksii petoeläinten pelotteluksi Mörkyli-nimisen hirviön. Käykin niin, että Mörkyli on olemassa ja tahtoo syödä hiiren. Nokkela hiiri kuljettaa Mörkyliä näytillä halki metsän – katsopas, olen niin hirveä, että metsän pelottavimmatkin eläimet pelkäävät minua, joten ei kannata syödä minua. Oikeasti eläimet tietenkin säikähtävät Mörkyliä, jolla hiiri on pelotellut.

IMG_0398

Urheassa pikku Mörkylissä Mörkylillä on pentu, jolle hän kertoo varoittavaa tarinaa. Ei saa mennä metsään, sillä siellä asuu Hirmuinen Hiiri. Pikkumörkyli ei usko, vaan lähtee yöllä yksin metsän seikkailulle. “Tiukka on tuisku, tuuli tuivertaa selkää,/ mutta Mörkylin pentu ei metsässä pelkää.” Rakenne on samankaltainen kuin ykkösosassakin: yksi kerrallaan kierretään metsän eläinten keskellä, mutta kukaan ei olekaan pelätty peto. Hiiri säikäyttää mörkylinpennun hurjalla varjollaan. “Esiin nousee kirkas ja pyöreä kuu. / Varjo valtava hangelle laskeutuu. / Mikä otus noin vahva ja suuri voi olla? / Kuka metsässä kulkee kuutamolla?” Pelästynyt pentu luikkii kotiluolaan turvaan. Enää ei tylsistytä ollenkaan!

Aikuisen kainalossa on turvallista olla.

Aikuisen kainalossa on turvallista olla.

Mörkylit ovat riemastuttavia veijaritarinoita urhokkaasta hiirestä, joka saa narutettua isompia. Kirjojen lumo piilee hiiren neuvokkuudessa ja klassisessa kolmen toiston kaavassa. Tässä kirjassa vetoava on myös rohkea pieni Mörkyli, joka lähtee kohtaamaan pelkoaan. Lukija tietenkin tietää, ettei mitään pelättävää olekaan. Hannele Huovi on taidokkaasti riimitellyt kirjat suomeksi. Kolmivuotiaan on vähän vaikea seurata runomitassa kulkevaa kerrontaa, mutta äititulkki onneksi selkokielistää lukiessaan.

IMG_0399

En olisi varmasti tullut tarttuneeksi Mörkyleihin pelkän kuvitustyylin perusteella, jos en olisi entuudestaan tiennyt kirjoista. Olen nyt vähitellen lämmennyt kuvituksille, ja varsinkin pentumörkyli on aika söpö.

Urhea pikku Mörkyli
Teksti: Julia Donaldson (käännös: Hannele Huovi)
Kuvitus: Axel Scheffler
Kustantaja: Mäkelä, 2004

Mistä: kirjastosta

Kummajaisia ja vilkutuksia

IMG_0236

Yhtenä aamuna yritin vielä torkkua, kun minua tönittiin. Käänsin kylkeä ja teeskentelin nukkuvaa. Ehkä se joku jättäisi minut rauhaan.

Turha toivo.

Seuraavaksi tunsin, kuinka otsaani sohittiin jollain kulmikkaalla, ja puolitoistavuotias poikani huusi täysiä PÖÖ! Luovutin. Laitoin valon päälle ja raotin silmiänikin lopulta. Oli aika avata aamu lukemalla Pientä kummajaiskirjaa (Nemo, 2010).

IMG_0240

Poikamme on intohimoisesti rakastunut Pieneen kummajaiskirjaan. Kirjan ideana on tutkia sivuilla olevia hirviöitä ja huutaa aina Hui! (Poikani tulkinnalla PÖÖ!) Viimeisellä sivulla on peili, jossa voi katsoa kaikkein hirveintä hirviötä – itseään – ja huutaa taas hui. Kirja on ostettu aikoinaan esikoiselle ja suuresti rakastettu jo silloin.

Kuopukselle löytyi kirpparilta (0,50 €, ei harmittanut) kaveriksi myös Pieni vilkutuskirja (Nemo, 2009), jossa on samantyyppinen yksinkertainen idea. Jokaisella sivulla on vilkuttava eläin, jolle lapsi pääsee vilkuttamaan takaisin. Viimeisellä sivulla on peili ja kehotus vilkuttaa minulle. Pikkupoikani saattaa hakea kirjan hyllystä, istua sen kanssa lattialle ja vilkutella eläimille yksinään. Äidin sydän sulaa.

IMG_0237

IMG_0238

Kumpaankin kirjaan on kansiin valittu kaikkein staileimmat kuvat. Muu kuvitus ei ole yhtä tyylikästä, mutta kirjat saavat pisteet hyvästä ideasta ja aktivoivuudesta.

Pieni kummajaiskirja ja Pieni vilkutuskirja

Teksti ja kuvat: Kenneth Andersson

Kustantaja: Nemo, 2009 ja 2010

Mistä: kirjakaupasta ja kirpparilta