Kuvakirjoja vauvan tulosta perheeseen

Kun meille aikoinaan odotettiin toista lasta, varasin kirjastosta ja kirjakaupasta arsenaalin kirjoja, joiden avulla valmistelin silloin alle kaksivuotiasta esikoistamme vauvan tuloon. Kirjoja löytyikin ihan mukavasti, mutta olin hiukan pettynyt siihen, miten ne kaikki tuntuivat toistelevan samaa kaavaa ja samaa draaman kaarta.

Nyt meille ei enää tule yhtään vauvaa, mutta tykkäämme kyllä aina silloin tällöin lueskella vauvojen tulosta kertovia kirjoja, varsinkin kun viime aikoina on ilmestynyt pari oikein virkeää kirjaa vauvan syntymästä ja isosisarukseksi tulemisesta. Sekä Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneo (S&S, 2016) että Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus (WSOY, 2017) poikkeavat hauskalla tavalla perinteisimmistä “meille tulee vauva” -kuvakirjoista .
img_0905

Olemme lainanneet Lauri Ahtisen ja Anna Sofia Vuorisen Itä-Borneon kirjastosta jo muutaman kerran. Kirja ilahduttaa superhienolla kuvituksellaan ja eri suuntiin rönsyilevällä, mielikuvitusta kutkuttavalla nonsense-tarinallaan.

img_0908

Itä-Borneo on kirja lasten tavallisesta päivästä ja siitä, mistä vauvat tulevat. Eräänä iltapäivänä, kun isä Karhula tulee hakemaan lapsiaan päiväkodissa, häntä odottaa myös sarja kysymyksiä: mistä vauvat tulevat ja miten ne päätyvät äidin vatsaan?

Isä pakkaa lapset polkupyörän kyytiin ja vastaa kysymyksiin – mutta omalla tavallaan. Tuuli kuljettaa vauvansiemeniä, joita äiti voi vahingossa nielaista, ja vauvat ovat ennen syntymäänsä Itä-Borneossa (siitä kirjalle nimi) jolleivät joudu ikävään Haaparantaan syömään eineslihapullia. Tarinaa riittää koko kotimatkaksi.

img_0910

Rakastan kirjan rentoa, humoristista otetta ja letkeää tarinankerrontaa. Ensimmäisellä lukukerralla mietin silti, onko kirjan hölynpöly vauvojen alkuperästä oikeasti tarpeen. Onko tämä nyt vain nykyversio marjapuskan alta löydetyistä vauvoista tai haikaran tuomista lapsista?

Mutta toisaalta, laskemmehan me luikuria mistä tahansa muustakin aiheesta, miksei sitten lasten saamisesta! Minulle on kuitenkin tärkeää, että omat lapsemme tietävät mistä lapset tulevat, lapsentasoisesti kerrottuna totta kai.

img_0911

Kirjan esittämä tilanne on todenmakuinen: vakavista, suurista aiheista ei ainakaan meillä keskustella koskaan kodin rauhassa, siinä sohvalla vierekkäin istuen, vaan ne tulevat lapsen mieleen bussissa, ruokakaupassa tai ravintolan pöydässä. Ja se on ihan ok. Itse olen päässyt selittämään kolmivuotiaalle täpötäydessä junassa, miten ne lapset oikein tulevat.

Virkistävää muuten, että tässä kirjassa isi on vaihteeksi laitettu kysymysprässiin! Kaikkineen kirja on hyvin eletyn elämän oloinen; voisin kuvitella, että tarinat olisivat voineet syntyä tarinoimishaluisen isän oikeasti lapsilleen kertomina. Isihuumori kunniaan!

img_0912

Kuvitus on moderni, pelkistetty ja hauska, kertakaikkisen hieno. Tykkäämme kaikki katsella Itä-Borneon kuvia – näitä olisi kiva saada postikortteina tai vaikka lakanoihin lapselle, jooko! Meillä on onneksi kustantajan ystävämyynnistä siepatut täytettävät julisteet, joihin voi kirjoittaa tietoja lapsesta. Ne ovatkin olleet tosi rakkaat lapsillemme.

Kirjastosta lainaamamme Katriina Rosavaaran ja Reetta Niemensivun Villiina ja isosiskopakkaus ilahduttaa minua monella tavalla. Sen tarina on raikas ja huumorintajuinen, ja kuvitus reipas.

Villiinan perheeseen, johon kuuluu Villiinan lisäksi äiti ja mamma, on tulossa vauva, ja se hiukan harmittaa tyttöä. Eräänä päivänä Villiina kompastuu kotiovella odottavaan vauvapakkaukseen – ja säikähtää. Pakkauksesta puuttuu vauva! Onko Villiina hukannut sen? Villiina lähtee kaverinsa Jimin kanssa etsimään vauvaa, mutta löytääkin vain mummon.

Mummo lohduttaa, että vauva ei ole kadonnut mihinkään, vaan kasvaa yhä äidin mahassa. Mummo myös järjestää Villiinalle oman isosiskopakkauksen, mikä onkin muuten loistava ajatus!

Kirja käsittelee huumorintajuisesti tunteita, joita isompi sisarus joutuu käymään läpi vauvan tullessa perheeseen. Ei ole helppoa olla pieni ja iso yhtä aikaa! (Luulen, että juuri tästä syytä tuore eskarilaisemme tykkää tästä kirjasta niin kovasti, sillä hän käy näitä samoja tuntemuksia läpi oman elämänmuutoksensa yhteydessä.) Vauva muuttaa esikoisen roolia perheessä, ja mustasukkaisuudelta on vaikea välttyä. Onneksi Villiinalla on mummo, jonka kanssa voi käsitellä aihetta!

Tykkään kirjassa myös siitä, että Villiina on sateenkaariperheen lapsi – hänellä on äiti ja mamma – mutta asiaa ei sen suuremmin alleviivata. Mahtavaa, että kuvakirjoissa esitellään erilaisia perhemalleja ja muutenkin erilaisuutta.

PS. Rakastan kirjoja, joiden sisäkansien eteen on nähty vaivaa. Villiinan sisäkannet näyttävät kaksi eri tilannetta jäätelöauton vierailusta. Tarkkasilmäinen viisivuotiaamme tykkää myös etsiä näistä eroja.

Jos kaipaat lisälukemista vauvan tulosta perheeseen ja isosiskoksi tai -veljeksi tulemisesta, muista myös nämä kotimaiset kirjat: Sanna Pelliccionin Onni-pojasta tulee isoveli ja Kristiina Louhen kirjat Aino ja pakkasen poika ja Tomppa ja piimänakki.

 

 

Advertisements

Kadonnut äitini

Käsi ylös kaikki, jotka eivät ole tunteneet syyllisyyttä riideltyään lasten kuullen.

Kovin moni käsi ei tainnut nousta.

Hannamari Ruohosen Kadonnut äitini (S&S, 2017) on koskettava kirja, joka pohtii lapsen pelkoja päivänä aikuisten riidan jälkeen.

Kirjassa nimettömäksi jäävä minäkertoja herää yöllä aikuisten riitelyyn peloissaan ja yksin. Seuraavana päivänä äiti on kadonnut, mutta päähenkilön luokse ilmestyy omituinen koira nimeltä Nalle, joka vuoroin kaipaa lohdutusta, vuoroin riehuu ja raivoaa.

“Äiti oli kadonnut, koska hän ei halunnut enää mitään. Hän ei halunnut ripustaa minun sukkiani narulle kuivumaan eikä laittaa niitä pyykkikoneeseen. Äiti ei halunnut edes nähdä yhtään sukkaa enää. Äiti ei enää jaksanut imuroida keittiön mattoa, jolle oli varissut murusia minun näkkileivästäni. Eikä äiti halunnut pyyhkiä pöydältä enää yhtäkään jugurttipisaraa iltapalan jälkeen tai kaivaa minun pikkuautojani sohvan alta.”

Äiti ei ehkä palaa takaisin, vaikka kirjan viimeisessä kuvassa lapsi onkin päässyt äidin syliin.

Tämä kaunis kirja pureutuu lapsen tuntemuksiin herkästi ja hienosti. Pelottaa, kun joutuu todistamaan vanhempien riitaa ja kuulee äidin tuskastumisen arkisiin askareisiin. Rakastaakohan äiti enää? Oliko se lapsen vika, että äiti suuttui ja katosi?

Kadonnut äiti -kirjan teema ei ole helpoimmasta päästä, eikä myöskään kirjan tapa käsitellä aihetta. Kirja ei kerro suoraan, mitä lopulta tapahtuu. Lapsen tunteita käsitellään ennen kaikkea mielikuvituskoiran kautta – tämäkään ei ole simppelein ratkaisu lapselle ymmärrettäväksi.

Löydän itseni heijastelemasta omaa kiireistä, väsynyttä ja ajoittain aika kiukkuistakin elämäntilannettani kirjan kertomukseen. Miltä lapsistamme tuntuu? Ovatko he peloissaan, kun minä olen niin äksy? Äitienpäiväkin on edessä, ja minulle se on sellainen vuosittainen merkkipaalu, joka pysäyttää pohtimaan omaa vanhemmuutta, vahvuuksineen ja riittämättömyyden tuntemuksineen.

Mietin myös, onko tämä varsinainen lastenkirja ollenkaan, vai kuvakirja aikuisille? En ehkä lukisi tätä esimerkiksi vanhempien eron pyörteissä oleville lapsille, sillä kirja ei tarjoa heille juuri lohtua, ennemminkin juuri vertaistukea aikuisille.

En ole lukenut tätä kirjaa vielä lastemme kanssa, sillä tuntuu, että se on parempi säästää johonkin vähän rauhallisempaan kohtaa elämää.Ehkä minua myös oman äitini (onneksi vasta aikuisena) menettäneenä riipaisee tämä äidin menettäminen aihepiirinä, ja haluan säästellä lapsiamme siltä. Kuopus kuitenkin nappasi kirjan tietokoneeni päältä ja halusi, että lukisimme sen iltasaduksi. Sanoin, että säästetään se myöhemmäksi, että se on vähän surullinen iltasaduksi. Esikoinen kommentoi: “Jos sinä kirjoitat siitä, niin kirjoita se iloisemmaksi samalla!” Tämän kommentin myötä mietimme yhdessä sitä, pitääkö kaikkien kirjojen olla hauskoja ja iloisia, vai olisiko hyvä välillä myös lukea surullisia tai kiukkuisia kirjoja. Jospa sellaiset auttaisivat meitä ymmärtämään jotain lisää itsestämme ja ympäristöstämme.

Olemme lukeneet Hannamari Ruohosen kuvittamia Niilo leipoo- ja Sehän on Pikkuapina-kirjoja tosi ahkerasti, ja siltäkin kannalta oli kiva päästä tutustumaan tähän Ruohosen uutuuteen. Lapset tunnistivat kuvitustyylin heti kannesta, ja lopulta kävin takavarikoimassa kirjan kuopuksen sängystä tänä iltana. “Äiti kyllä mä saan pitää tämän, kun nää kuvat on niin hienoja.” Niin ovat, äidinkin mielestä tosi hienoja.

Kadonnut äitini
Teksti ja kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustantaja: S&S, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Oivaltavia tuokiokuvia vauvaperheen elämästä: Vauvakirja

Olen ollut Ami Lindholmin Amin vauvakirja -sarjisten (-kuvien? Miksi näitä kutsuisi?) fani siitä lähtien, kun näin niistä ensimmäisen Kaksplus-lehdessä. Ihailen Lindholmin oivaltavaa kykyä löytää vauva-arjesta ne kokemukset, joihin me muut vanhemmat voimme samastua ja taitoa laittaa nämä tilanteet paperille muutamin sanoin ja vedoin.

Nyt nämä mahtavat kuvat on kerätty yksiin kansiin nimellä Vauvakirja (Kosmos, 2017). Kirja käy vauvavuoden läpi vanhemmaksi tulemisen hämmennyksestä yksivuotissynttäreihin. Mitä imettämiseen tarvitaan? Miten sujuu ulos lähteminen vauvan kanssa? Entä kuinka käy parisuhteelle, kun vauva syntyy?

Vauvakirja pureutuu mahtavan lämpimästi vauvavuoden tuntemuksiin. Univajeiselta äidiltä ei onnistu edes kahvin keittäminen, vauva itkee jatkuvasti ja kakkakin turahtaa juuri sillä hetkellä, kun pitäisi päästä ovesta ulos. Kaikissa tilanteissa on mukana ihana lämpö, ja niistä voi aistia vauvanpehmeän tuoksun ja sen uskomattoman, huumaavan rakkauden, jota tuore vanhempi tuntee lastaan kohtaan.

Vauvavuosi (no, koko vanhemmuus) on rankka kokemus ja vertaistuki on paikallaan. Vauvakirjan lukeminen on kuin juttelisi perhekerhon tavallista viisaamman tai lämpimämmän kanssaäidin kanssa.

Vauvakirja on ihana idea lahjaksi babyshoweriin tai ristiäisiin tai vaikka viemisiksi synnytyslaitokselle. Suosittelen kirjaa myös kaikille niille, jotka kokoavat itse isyys-, äitiys- tai kanssavanhemmuuspakkausta kumppanilleen!

Vauvakirja
Teksti ja kuvitus: Ami Lindholm
Kustantaja: Kosmos, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Sinä olet superrakas

img_1849

Olen aina ajatellut, että jos minä olisin supersankari, olisin Tykkääjä, joka tykkää kauheasti kaikesta. (Olin viime vuonna tykännyt Facebookissa 10 000 eri asiasta!) Niinpä ilahduin, kun näin Ninka Reitun uuden kirjan Sinä olet superrakas (Otava, 2017), sillä siinä on kyse juuri siitä: supersankareista ja rakkaudesta.

img_1825

Sinä olet superrakas on kaunis ja hauska pieni kirja aikuisen ja lapsen – Ison ja nimettömäksi jäävän minäkertojan – rakkaudesta. Mitä rakkaus oikein  on? Rakkaus kutittaa vatsassa, se tekee rohkeaksi ja tuottaa turvallisen olon. “Rakkaus on sitä, että kun saa toisen lähelleen, tuntee olevansa kotona”, sanoi Iso.

Mutta onko rakkaudella rajat? Rakastaako aikuinen silloinkin, kun hänen huomionsa on jossain muualla kuin lapsessa (kirjassa tätä aihetta on kuvitettu ajanmukaisesti sillä, että aikuinen on uppoutunut puhelimeensa)? Tai kestääkö rakkaus välimatkan, pois lähtemisen, sen että käyttäytyy huonosti? Sen, että lapsi kasvaa isoksi? Iso vastaa lapsen kysymyksiin kärsivällisesti, viisaasti ja rakastavasti.

img_1824

Ninka Reittu on kuvittajana ja kirjatekijänä minulle uusi tuttavuus. Hän on tehnyt myös Messi ja Mysteeri -kirjoja (joista on kirjoittanut mm. bloggaajakamuni Bleue Sinisessä keskitiessään) mutta emme ole tulleet syystä tai toisesta lasten kanssa tarttuneeksi niihin. Tämän jälkeen kyllä lainaamme ne varmasti, sillä ihastuin kovasti Reitun kuvitusjälkeen ja kykyyn löytää kuviin kivoja tilanteita.

Näin tykkääjänä tykkään kovasti siitäkin, että tämä kirja ei ole yhtään lälly eikä marenkinen, vaikka kertookin rakkaudesta herkästi ja koskettavasti. Rakkauskirja ilman söpöilyä tai vaaleanpunaisuutta, uu jeee!

img_1828

Muistelen, että noin vuosi sitten, nelivuotiaana, esikoisellamme oli vahviten käynnissä tämä rakkauden rajallisuuden mietintä. Silloin hän otti usein puheeksi sen, lakkaavatko vanhemmat rakastamasta silloin, kun tekee jotain sellaista, mistä vanhemmat eivät pidä. Silloin tämä kirja olisi todella ollut paikallaan!

Nyt viisivuotiaanakin häntä kiinnostaa aihepiiri kovasti. Hän sanoi ensilukemisen jälkeen, että “tää on ihan paras kirja!” Kolmivuotias taas ei ollut yhtään valmis näille rakkausjutuille, vaan veivasi koko lukemisen ajan vieressäni ja paukutti minua autokirjalla, jonka halusi luettavan. Hänen aikansa tunneasioille koittaa varmaan joskus myöhemmin.

img_1822

Samoja tuntemuksia käsittelee myös pari muuta kuvakirjaa. Meillä on luettu esimerkiksi vähän vanhempi Rakastatko minua jos… -kirja, jossa pieni karhu pohtii kovasti äidin rakkauden rajoja. Arvaa kuinka paljon sinua rakastan on klassikkokirja tästä rakkauden äärettömyydestä. (Kummankin kirjan linkit vievät postauksiini niistä.) Näistä kirjoista tämä Sinä olet superrakas erottuu edukseen raikkaalla lähestymisellään ja freesillä, modernilla kuvituksellaan. Kolmikon ehdottomasti paras kirja, sanoisin! Ja sellainen, joka tuo pohdinnoissaan mieleen klassikoista klassikoimman Pikku Prinssin. 

img_1823

Sinä olet superrakas sopii hyvin lahjaksi rakkaalle lapselle tai aikuisellekin (ja myös vaikka ystävänpäivänlahjaksi). Itse olen toivottavasti saamassa upouuden kummilapsen (IIK! IIK!) jolle oikein mielelläni lahjoittaisin tämän kirjan vaikka jo ristiäislahjaksi.

Hetki sitten jossain seuraamassani Facebook-ryhmässä muuten joku kyseli vinkkejä kirjoista, joissa kuvataan isän ja lapsen suhdetta. Tässä on hyvä lisä siihenkin joukkoon! (Ja jos päädyit tähän postaukseen etsiessäsi juurikin kuvakirjoja isästä ja lapsesta, lue myös postaukseni Niilo leipoo -kirjasta!)

 

Sinä olet superrakas
Teksti ja kuvitus: Ninka Reittu
Kustantaja: Otava, 2017
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Viiru ja Pesonen piilosilla

img_0343

Sven Nordqvistin Viiru ja Pesonen kuuluu perheessämme kaikkein eniten luettuihin kuvakirjasarjoihin. Lapset rakastavat Viiru-kissan tempauksia ja sitä, että kuvissa tapahtuu paljon, mutta kirjoissa on usein liikaa tekstiä kolmivuotiaalle kuopuksellemme. Välillä jopa viisivuotiaamme on vaikea jaksaa kuunnella tekstiä kokonaisuudessaan, vaan nopea pieni käsi käy kääntämässä sivua, vaikka teksti on kesken.

Siksi olin innoissani, kun huomasin että Tammelta on ilmestunyt uusi, kartonkisivuinen kirja Viiru ja Pesonen piilosilla, jossa tekstiä on huomattavasti vähemmän kuin sarjan muissa osissa. Tässäpä ratkaisu!

img_0373

Kirjassa Viiru-kissa tekee puumajassaan piirustusta, jonka se haluaisi antaa ukko Pesoselle. Mutta ukkoa ei näy missään! Viiru etsii kaikkialta ja kyselee kaikilta tilan olennoilta, mutta ei, Pesosta ei löydy. Mutta hei, sitten yksi kanoista näkee tutun keltaisen hatun – ja siellähän Pesonen onkin, mukanaan oma yllätys Viirulle.

img_0374

Yksi kirjan suurimmista vahvuuksista on siinä, että se käsittelee lapsiperheissä tuttuja asioita. Lapsi tahtoo yllättää vanhemman (sillä lasta ja vanhempaahan nämä kissa ja ukko esittävät) ja esittää täälle, mitä on tehnyt: piirtänyt, askarrellut, rakentanut. Mutta vanhempi ei ehdi tai on muuten poissaoleva. Asetelmahan on kaikessa arkisuudessaan riipaiseva, jos sitä pysähtyy ajattelemaan. Onneksi kirja tarjoaa lohdullisen ratkaisun: aikuinen onkin ollut koko ajan tekemässä omaa yllätystään lapselle.

img_0375

Myös kirjan piiloleikki ja etsiminen on kolmi- ja viisivuotiaillemme mieleen. Kolmivuotiaan mielestä on kyllä vähän jännää tai jopa pelottavaa, että aikuista ei löydy mistään, ja hän selaa ensimmäisellä lukukerralla kirjaa kiihtyneenä eteenpäin. Löytyykö se Pesonen? No löytyy!

Kirjan kuvat ovat sekä rauhoittavia että hauskoja. Rauhoittavia, koska verkkaisen oloinen maalaismiljöö saa mielen lepäämään. Hauskaa kuvissa on varsinkin Viirun erilaiset temput. Lapset myös nauravat ääneen (kuuluvaa tekonaurua) kirjassa seikkailevien pienten otusten, muklien, tempauksille. Omaperäiset ja hauskat oliot ovat minustakin yksi näiden kirjojen parhaista puolista.

img_0376

Kartonkisivuisena ilmestyy yleensä katselukirjoja pienimmille, vauvasta taaperoon. Siinä mielessä tämä hyvin tekstipitoinen ja pitkän, täyteläisen tarinan sisältävä Viiru ja Pesonen piilosilla on poikkeus, sillä ihan pienimmille lukijoille se ei sovellu. Kuvatkin ovat yksityiskohtaisempia ja tapahtumarikkaampia kuin pikkuisten kirjoissa on tapana. Mutta ainakin tämä on kestävä formaatti, jonka kanssa ei tarvitse pelätä, että innokkaimmatkaan kirjallisuudenystävät saisivat sivuja ruttuun.

Viiru ja Pesonen piilosilla (alk. Var är Pettson?)
Teksti ja kuvitus: Sven Nordqvist (suom. Tittamari Marttinen)
Kustantaja: Tammi, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Save

Save

Kuka pelkää naamarikoiraa: kirja lapsen koirapelosta

IMG_6393

Ville Hytösen ja Mira Malliuksen uusi Kuka pelkää naamarikoiraa (Savukeidas, 2016) on tarina lapsen koirapelosta.

Maissi pelkää koiria, kaikenlaisia ja kaikenkokoisia. Ei tarvitse pelätä, aikuiset sanovat, mutta lapsen pelkohan ei käskemällä kaikkoa. Viimein äiti keksii pukea pelottavalle Bosse-koiralle pellenaamarin. Maissi intoutuu leikkimään “Pellenaamarin” kanssa. Leikin tiimellyksessä naamari putoaa, ja kas, sehän on Bosse! Maissi tajuaa, ettei sitä kannata pelätä, ja koirasta ja lapsesta tulee kaverit.

IMG_6394

Kirjan on hauskalla tyylillään kuvittanut Mira Mallius. Ihastuin Malliuksen kuvitustyyliin ensimmäistä kertaa viime joulun alla, kun ostin hänen tekemiään joulukortteja. Mallius on kuvittanut myös mm. hienon kalenterin, jota ihastelin joulun aikoihin. Hänen kuvitusoriginaalejaan myydään esimerkiksi Helsingin Käpylässä sijaitsevassa Sisupuodissa. Hän on myös luonut aivan ihanan näköisiä pehmoeläimiä.

Urbaaniudessaan ja ehkä värien käytössään Malliuksen kuvitukset tuovat mieleen Annastiina Syväjärven kuvat Kissanpissa-kirjassa, vaikka kuvittajien tyylit muuten poikkeavatkin toisistaan. Tässä kirjassa parasta ovat persoonalliset, keskenään erilaiset koirahahmot ja hauskat linnut. Tykkään myös hienoista mustista puhekuplista.

IMG_6396

Kirjoittaja Ville Hytönen kärsii itsekin koirapelosta, joten kyse on henkilökohtaisesta tekstistä. Parhaiten minuun uppoaa tässä kirjassa aikuisten tyhmä vakuuttelu: “Ei tarvitse pelätä”. Miksi kukaan sanoo sellaista, tai miksi niin moni sanoo sellaista? Sehän ei todellakaan poista pelkoa, mutta onnistuu sen sijaan vähättelemään toisen tunteita.

Muutoinkin tämä on opettava kirja – etenkin aikuisille. Se näyttää, miten tyhmästi me aikuiset usein lohdutamme lasta, ilman että pysähtyisimme kuuntelemaan mikä lapsella oikeasti on hätänä ja miten häntä voisi oikeasti auttaa.

IMG_6398

Ville Hytönen tunnetaan ennen kaikkea runoilijana ja Savukeidas-kustantamon vetäjänä. Kuka pelkää naamarikoiraa? on häneltä jo viides lastenkirja. Olemme aiemmin lukeneet häneltä Hipinäaasi apinahiisi -lastenkirjan, jonka on kuvittanut aina ihana Matti Pikkujämsä. Kesällä Hytönen-Pikkujämsä -kaksikolta on tulossa Vauvaperhe matkustaa -kirja, joka varmasti luetaan meilläkin.

IMG_6400

Kuka pelkää naamarikoiraa?
Teksti: Ville Hytönen
Kuvitus: Mira Mallius
Kustantaja: Savukeidas, 2016
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Kana joka tahtoi lentää

IMG_6118

Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää (Sitruuna, 2015) on miljoonia kappaleita myynyt jättihitti Etelä-Koreasta, joka on nyt käännetty myös suomeksi.

Kana joka tahtoi lentää kertoo Tähkä-nimisestä häkkikanasta. Se haaveilee vapaudesta ja omasta poikasesta, mutta sen munat viedään aina pois. Tähkä pelastautuu lähes varmalta kuolemalta ja löytää haudottavakseen munan. Se näyttää saaneen kaiken, mistä on haaveillut – vapauden ja poikasen – mutta vapaus onkin vaaroja täynnä ja munasta kuoriutuu kananpojan sijaan sorsa. Tähkä ja sen poikanen joutuvat etsimään paikkaansa syrjinnän ja kuolemanuhan keskellä. Lopulta Tähkä joutuu miettimään, miten paljon se on valmis uhraamaan poikasensa puolesta.

IMG_6119

Kana joka tahtoi lentää on pieni kirja täynnä suuria teemoja. Se kertoo äidin uhrautuvuudesta, erilaisuuden hyväksymisestä ja kuolemasta. Onnen tavoittelusta ja oikeudesta yksilöllisyyteen. Kaikki tämä on kätketty sinänsä yksinkertaiseen kertomukseen eläimistä.

IMG_6121

Kirja ei ehkä ole loputtoman omaperäinen eikä syvällinen, mutta se on helppolukuinen kirja, joka saa miettimään tarinan teemoja omassa elämässään. Luen kirjaa äitinä, tietenkin, ja mietin vanhemman tekemiä uhrauksia. Mihin asti itse kukin olisi valmis menemään lapsensa asti? Kuolemaan? Luultavasti, jos sellainen tilanne tulisi vastaan. Tämän hetken poliittisessa ilmastossa myös kirjan pohdinnat erilaisuuden hyväksynnästä ovat ajankohtaisia.

Kuoleman uhka todellakin roikkuu tarinan yllä jo alkusivuilla, ja muutenkin kirja on surullinen. Se ei sovellu mielestäni pienille lapsille, vaan ehkä vasta noin varhaisteineille ja sitä vanhemmille nuorille. Eniten tämä on kyllä aikuisten satu. Synkistä ja raskaista teemoista huolimatta kirjassa on toivoa ja positiivinen vire.

IMG_6120

Kirjassa on harvakseltaan piirroskuvia. Nomocon simppelit piirrokset ovat jotenkin hyvin aasialaiset kaikessa pelkistyneisyydessään. Sisäsivujen kuvat ovat lapsenomaisia, mutta kansi on kaunis ja herkkä.

Kirjaa on käsitelty mm. Lukuisa– ja Lukupino-blogeissa.

Kana joka tahtoi lentää
Teksti: Sun-mi Hwang (suom.Hilla Hautajoki)
Kuvitus: Nomoco
Kustantaja: Sitruuna Kustannus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta