Rakastatko minua jos…

IMG_2358

“Äiti, koska sä kuolet?”

“Äiti, mitä jos mä jään yksin?”

Kohta nelivuotiaamme miettii kovasti tunteita ja välittämistä. Hän on kasvanut sen verran isoksi (ja itsenäiseksi), että erillisyys, yksinjäämisen mahdollisuus ja kuoleminenkin on ensimmäistä kertaa valjennut hänelle. Samalla hän myös miettii, onko rakkaus ehdollista: menetänkö rakkauden, jos teen jotain väärää.

Rakastatko minua jos… (Lasten Keskus, 2012) on täsmäkirja näihin tuntemuksiin. Kirja pohtii äidinrakkautta ja rakkauden ehdollisuutta. Pikku Karhun takki repeää kesken leikin ja hän pelkää, että äiti suuttuu. Äiti onkin vähän väsynyt työpäivän jälkeen ja huokailee ennen kuin parsii takin. Pikku Karhu tulee surulliseksi ja rupeaa pohtimaan, mitä teosta seuraa. Rakastaako äiti häntä yhä? Tietysti.

No entä jos hän repisi kaikki vaatteensa, kiusaisi toisia ja sotkisi? Tai olisi ruma? Tai jos lakkaisi itse rakastamasta äitiä? Äiti rakastaisi yhä. No entäs jos äiti kuolisi? Silloinkin äiti rakastaisi.

IMG_2359

Entä jos Pikku Karhu ei tahtoisi, että äiti rakastaa häntä? No silloinkin. Entä jos äiti rakastaisi jotain toista enemmän? Mahdotonta. No entä jos Pikku Karhu itse rakastaisi jotakuta toista enemmän kuin äitiä?
“Äiti katsoi Pikku Karhua levollisena. “Älä huoli. Silloinkin minä rakastan sinua. Sinä voit rakastaa ketä sinä haluat.””

IMG_2362

Rakastatko minua jos… on oikein turvallinen kirja rakkaudesta. Äiti rakastaa aina ja ihan varmasti. Turvallisuudessaan kirja sopii hyvin myös iltasaduksi: lapsi voi mennä hyvillä mielin ja varmana rakkaudesta nukkumaan.

Kirjassa hiukan liikaa toistoa minun makuuni. Entä jos ja vielä jos? Toki juuri sillä tavallahan lapset käyttäytyvät, keksivät vielä yhden kysymyksen lisää, vielä yhden uskomattoman variaation teemasta, niin pitkään kunnes vanhemmat ovat raivokkaan uupumuksen partaalla. Tässä kirjassa kyllä on toistoa niin paljon, että jopa toistoa rakastavaa lastakin uuvuttaa, ja hän kääntää sivuja välillä niin nopeasti, että niiltä ehtii lukea vain ensimmäisen rivin.

Tämä tärkeitä kysymyksiä lempeällä tavalla käsittelevä kirja on varmasti hyvää luettavaa myös silloin, jos perheessä on joitakin lapsen perusturvallisuutta uhkaavia muutoksia, kuten vakava sairaus tai ihan vaan nuoremman sisaruksen syntymä edessä.

Kirjan kuvituksessa tykkään eniten siitä, että sivuille on reippaasti laitettu vain yksi, iso kuva, ja kuvissa on aika vähän yksityiskohtia. Nallet on maalattu perussuloisiksi, lastenkirjamaisiksi, ilman suurta persoonallista otetta.

Rakastatko minua jos…
Teksti: Catherine Leblanc
Kuvitus: Eve Tharlet
Kustantaja: Lasten Keskus, 2012
Mistä: kirjastosta

Advertisements

Lastenkirjoja kirjoista ja lukemisesta

IMG_2367

Olen aina rakastanut kirjoja, kirjakauppoja, kirjastoja ja ihan kaikkea muutakin, mikä liittyy kirjoihin. Tunnen olevani siunattu, kun myös lapseni ovat perineet kirjahulluuteni.

Tällä kertaa valikoituikin luettavaksi kaksi suloista kirjaa kirjoista ja kirjastoista.

Pikkuinen Kirjavoro (Mäkelä, 2013) on runomuotoinen kertomus pienestä kirjoja näpistelevästä olennosta.

Metsän eläimet käyvät illalla nukkumaan ja saavat kuulla iltasadun. Mutta kun Elisa-pupu uppoutuu sadun maailmaan, verhot heilahtavat ja kirja on tipotiessään. Sama käy pöllöperheessä (“On tuulen suunta vaihtunut / ja kirja ilmaan haihtunut!”) ja oravien luona (“Nyt lempikirja poissa on / ja Veera aivan lohduton.”) Huhut kiertävät ja syyllisiä etsitään. Elisa-pupu tarttuu toimeen ja järjestää varkaalle ansan. Vähän jännittää, mutta ei auta, voro on saatava kiinni. Elisa huutaa ikkunasta: “Lopeta oitis touhusi nuo ja viemäsi kirjat takaisin tuo!”

Ikkunan takana onkin söötti olento, joka pyytelee nöyrästi anteeksi. Kirjavoro tietää, että varastaminen on väärin, mutta “muuten en kirjoja mistään saa! / Kukaan ei minulle ikinä lue, / yöpaitaa ei päälleni koskaan pue.” Elisa heltyy. Kirjavoro saa luvan palauttaa pöllimänsä kirjat ja sitten se pääsee joka ilta jonkun luokse kuuntelemaan iltasatua. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

IMG_2377

Pikkuinen Kirjavoro on herttainen kertomus lukemisen tärkeydestä. Parin vuoden takainen teos on nyt kovin ajankohtainen, kun lapsille lukeminen on ollut niin paljon tapetilla.Kirja myös rinnastaa lapsille lukemisen vahvasti läheisyyteen ja välittämiseen, niin kuin tietysti pitääkin. Tyttäreni on kovasti huolissaan Kirjavoron kohtalosta: “Mutta missä sen äiti ja isi on? Kuka sille sitten lukee?”

IMG_2378

Hahmot ovat hellyyttäviä ja suurisilmäisiä. Kuvitus muistuttaa Mörkyli-kirjojen tyyliä. Kirjan väritys on rauhoittavan ruskea ja sininen.

Runomitta kulkee pakottomasti, tarina on juuri sopivan mittainen kakkosiltasaduksi niille illoille, kun yleisö ei suostu tyytymään vain yhteen iltatarinaan. Myös aihepiiriltään kirja sopii luontevasti juuri ilta-aikojen luettavaksi.

IMG_2371

Pikkuinen Kirjavoro
Teksti: Helen Docherty (suom. Terhi Leskinen)
Kuvitus: Thomas Docherty
Kustantaja: Mäkelä, 2013
Mistä: kirjastosta

IMG_2403

Kirjaston Leijona (Mäkelä, 2007) kertoo, nimensä mukaisesti, leijonasta joka tupsahtaa kirjastoon.

IMG_2404

Kirjastonhoitaja herra Herhilä juoksee eräänä päivänä kirjastonjohtaja neiti Nukarisen toimistoon.

“Ei saa juosta”, neiti Nukarinen sanoi nostamatta katsetta papereistaan.  “Mutta kun tuolla on leijona!” herra Herhilä sanoi. “Täällä kirjastossa!” “Rikkooko se sääntöjä?” neiti Nukarinen kysyi. “No ei”, sanoi herra Herhilä. “Ei oikeastaan.” “Antakaa sen sitten olla.”

Jo toisella sivulla käy ilmi, mistä kirjassa on kyse. Säännöistä. Kirjastonjohtaja Nukarinen ei lainkaan pysähdy äimistelemään sitä tosiseikkaa, että kirjastossa on vapaana villi petoeläin, vaan häntä kiinnostaa vain se, noudattavatko kaikki annettuja sääntöjä. Kuka tahansa on tervetullut sellaisena kuin on, jos vain sitoutuu käyttäytymään odotetulla tavalla.

IMG_2405

Leijona kiertelee kirjastossa ja nukahtaa sitten satunurkkaan. Sellaisesta ei ole ohjesääntöä, joten kukaan ei tiedä mitä tehdä. Satutunnin alkaessa leijona kuuntelee niin innoissaan, että käy karjumaan satujen loppuessa. Se ei käy. Leijona saa luvan tulla uudestaankin, mutta vain jos lupaa olla hiljaa. Vähitellen leijona oppii olemaan avuksi ja käyttäytymään oikein.

Eräänä päivänä neiti Nukarinen tippuu jakkaralta ja murtaa kätensä. Leijona yrittää karjumalla hälyttää apua, mutta herra Herhilä häätää metelöijän tiehensä. Leijona pysyy vastaisuudessakin poissa, mutta kaikki alkavat ikävöidä sitä. Herra Herhilä löytää leijonan tuijottamasta murheellisena sisään kirjaston ikkunasta. Leijona saa sääntörikkomuksen anteeksi ja palaa kirjastoon. Nyt on neiti Nukarisen vuoro juosta.  “Toisinaan on hyvä syy rikkoa sääntöjä. Jopa kirjastossa.”

IMG_2410

Kirjan opetus on tietenkin sääntöjen noudattamisessa. Kirjasto onkin hyvä miljöö teeman miettimiseen, sillä juuri siellä monet pienet lapset kohtaavat ensimmäistä kertaa instituutioiden asettamat sännöt. Ei saa juosta. Ei saa meluta. Vaikka kyllä nykyisin kirjastossa on aika paljon enemmän ääntä kuin esimerkiksi minun lapsuudessani. Leijona edustaa tietenkin eläimellistä puolta meissä kaikissa, petoa jonka yritämme kesyttää normien rajoihin. Mikä on oikein ja mikä väärin silloin, kun ystävä tarvitsee apua?

IMG_2412

Lähes nelivuotiaallemme kirja tippuu tosi hyvin, onhan hän itsekin siinä iässä, jossa opetellaan sääntöjä ja mietitään oikean ja väärän käytöksen eroja. Itse en välitä yleensä kovin opettavaisista kirjoista, mutta Kirjaston Leijona voittaa puolelleen yleisellä sympaattisuudellaan ja viehättävällä tapahtumapaikallaan. Kirjastoon saisi minun puolestani sijoittaa enemmänkin kirjoja.

IMG_2413

Kuvitus on klassinen ja ajaton, kuten tarinakin – tämä voisi olla yhtä hyvin myös erittäin vanha kirja. Henkilöiden pukeutuminen ja tittelit viittaavat kirjan sijoittuneen ehkä menneeseen aikaan. Ympäristö rauta-aitoineen ja vesiposteineen näyttää houkuttelevalla, jotenkin sivistyneellä, tavalla brittiläiseltä tai amerikkalaiselta (tietenkin itärannikolta). Leijona on semirealistinen, suuri ja vahva, mutta samalla inhimillistetty ja ilmeikäs. Tätä kirjoittaessani tyttäreni istuu sylissäni ja kommentoi kirjan kuvista: “Hienoja!”

Kirjaston Leijona
Teksti: Michelle Knudsen (suom. Raija Viitanen)
Kuvitus: Kevin Hawkes
Kustantaja: Mäkelä, 2007
Mistä: kirpparilta

Lastenkirjoja nukkumisesta

IMG_0946 Tyttäreni on tällä hetkellä pakko saada joka ilta sama iltasatu, Pikku kanin uneton yö (Lasten keskus, 1999). Nukahtaminen on ollut hänelle itselleen vaikeaa viime aikoina, joten kirja käsittelee ajankohtaista ongelmaa. Meidän perheessä ei tosiaan olla hyväunisia. Postasin viimeksi Lohikäärmeunia-kirjasta, joka käsittelee äidin unettomuutta.  ja vähän puhuinkin jo tästä aiheesta.

Pikku kania ei nukuta

Pikku kania ei nukuta

Pikku Kanin uneton yö -kirjassa Pikku Kanilla on eräänä yönä yksinäistä, ja se lähtee etsimään uniseuraa. Se käy kokeilemassa kaverien luona nukkumista yksi toisensa jälkeen, mutta kaikissa on jotain vikaa. Oravan luona on hirveä meteli, kun kaveri rouskuttelee tammenterhoja keskellä yötä. Haisunäädän luona orava herää kauheaan lemuun, ja piikkisian sänky taas on täynnä piikkejä. Karhu kuorsaa ja pöllön on pakko pitää yllä viisauttaan lukemalla keskellä yötä. O ou, ei voi nukkua. Pöllö saa viisaana neuvoa, että omassa kodissa saa nukuttua. Kani loikkii omaan sänkyynsä ja saa heti unta. IMG_0955 Tämä on herttainen pieni kirja, joka sopii hyvin hyvänyönsaduksi. Kannattaa pysyä omassa sängyssä (äiti rakastaa tätä opetusta), sillä siellä saa parhaan unen. Kuvitustyyli on ihan ok, jotkut eläimet kuten haisunäätä ovat oikein söpöjäkin. IMG_0953 IMG_0956 Se haisunäätä! Siitä minä tykkään! Kun Pikku Kani tulee pyytämään pääsyä yökylään, haisunäätä riemastuu. “KYLLÄ! KYLLÄ! SATA KERTAA KYLLÄ! Kukaan ei ikinä ennen ole tahtonut olla minun luonani yötä.” Hupsustihan siinä sitten lopulta käy. Unissaan haisunäätä ei muista, että sängyssä on seuraa, ja se päästää hädissään haisut. Voi toista. IMG_0957 Poikani ei innostu siskon iltakirjasta, vaan hakee aina itselleen oman kirjan. Useimmiten arpa osuu Kauniita unia, Maisa! -kirjaan (WSOY, 2007), joka onkin oikein sopiva hyvänyönkirjaksi. IMG_0958 On ilta, ja Maisan on aika mennä nukkumaan. Leikit lopetetaan ja kavereille sanotaan heipat. Maisa lukee Pandalle iltasadun ja laulaa unilaulun. Sitten on aika sulkea ikkuna ja käydä unten maille. Pikkupoikamme vilkuttelee aina tässä kohtaa Maisalle. Hyvää yötä! IMG_0959 Maisat ovat hyväntahtoisia, kilttejä kirjoja, joiden seurassa taaperon on turvallinen olla. Kirjassa saisi olla vähän lisää iltarutiineja – Maisa voisi nyt edes käydä kilttinä tyttönä iltapesulla – mutta tämä on sopivan harmiton ja konfliktiton kirja myös puolitoistavuotiastamme pienemmälle lapselle iltasaduksi. Olen aiemmin kirjoittanut Peiton alle -kirjasta,  joka on ollut kummankin lapsemme suosikkihyvänyönkirjoja.

PS. Saimme ruksittua kirjankansibingossa kohdan ‘eläin’ näiden kirjojen ansiosta.

Pikku kanin uneton yö

Teksti: Carol Roth (suom. Arja Kanerva)

Kuvitus: Valeri Gorbacher

Kustantaja: Lasten keskus, 1999

Mistä: kirpparilta

Kauniita unia, Maisa! T

eksti ja kuvitus: Lucy Cousins (suom. Anneli Heimonen)

Kustantaja: WSOY, 2007

Mistä: kirpparilta

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

kirahviäiti

Lapsi. Tuo lyhytkasvuinen, aikuista viisaampi ihminen. Jos et usko, lue Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (Teos, 2013).

Kirja sisältää lyhyitä ja anarkistisia tarinoita. Aikuiset ovat hölmöjä, kuten kirjan nimessäkin jo luvataan, ja fiksut lapset saavat pelastaa tilanteen jatkuvasti. Isot ihmiset hankkiutuvat kerta toisensa jälkeen hankaluuksiin – hukkaavat päänsä, noin esimerkiksi – tai yrittävät pakottaa lapset sellaiseen muottiin, johon nämä eivät tahdo. Adalmiinan vanhemmat ovat päättäneet valmentaa häntä prinsessan uralle kolmivuotiaasta saakka, vaikka tyttö vain tahtoisi mennä apinana viidakkoon ilman vaatteita. Sulon vanhemmat taas vievät pojan Täydellisyystehtaaseen korjattavaksi, sillä poika ei suostu olemaan aina reipas ja hyväntuulinen.

Kirahviäiti-nimikertomuksessa Lulu jännittää tanssikoulun esityksessä. Äiti on taas tullut paikalle kirahvina. Itku meinaa tulla, kunnes paljastuu, että Lauri-pojan äiti on puolestaan ilmestynyt yleisöön norsuna. Yhteinen häpeä vaihtuu iloon: erikoisten vanhempien kanssa onkin kätevä leikkiä. Oikein lohduttava tarina kaikille niille, jotka ovat joskus hävenneet vanhempiaan.

IMG_0978

Tarinat ovat viehättävän absurdeja, eikä niillä ole onnellisina elämänsä loppuun asti -loppuja. Usein ne päättyvät ikään kuin vähän kesken, kuin antaakseen lukijalle mahdollisuuden jatkaa tarinaa itse. Kirja on oikein ilahduttava ja hahmot rakastettavia. Olin aiemmin lukenut Salmelan palkitun aikuistenromaanin 27, johon en oikein lämmennyt. Tästä Kirahviäidistä kyllä pidän ja paljon. Luulen, että lapsena tämä olisi kummastuttanut minua vähän, ja kaksikymppisenä taas olisin fanittanut tätä ihan yli kaiken.

IMG_0980

Kuvitus on ihastuttavan epäsuomalaisen näköistä. Se tuo etäisesti mieleen lapsuuteni 70- ja 80-luvuilla, jolloin katsottiin itäeurooppalaisia piirrettyjä. Teos kertoo, että Martina Matlovičová on yksi Slovakin arvostetuimpia kuvittajia. Kollaasi- ja piirrostekniikoita yhdistävää kuvitusta voisi tuijotella pidempäänkin kuin kolmivuotiaan lukutahdilla ehtii.

IMG_0981PS. Kirjanknasibingossa saimme raksittua kohdan ‘punainen’.

kirjankansibingo

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia
Teksti: Alexandra Salmela
Kuvitus: Martina Matlovičová
Kustantaja: Teos, 2013
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

Peiton alle, hyvää yötä!

PeitonalleCMYK

Kaivoimme kirjapinojen uumenista kuopukselle iltalukemiseksi viehättävän pienen kirjan Peiton alle! (Nemo, 2011), joka oli aikoinaan esikoisen ykkössuosikki iltalukemisena.

Kirjan idea on simppeli: pienet eläimet peitellään sänkyyn yksi kerrallaan ja niille toivotetaan hyvää yötä. Lopulta mietitään, kuka on vielä peittelemättä – sinä! Silloin voi peitellä lapsen unille omaan sänkyynsä.

IMG_0212IMG_0213

IMG_0214

Kirjan kuvitustyyli ei ole ihan mieleeni – pidän pelkistetymmästä ja graafisemmasta tyylistä – mutta kirjan idea on loistava ja taaperolle rakas. Esikoinen peitteli eläinlapsia aikoinaan sellaisella innolla, että teippiä tarvittiin useampaan otteeseen. On tärkeää, että lapsi pääsee itse osallistumaan kirjan lukemiseen. Puolitoistavuotiaalle kuopukselle konsepti ei vielä ihan aukene, mutta eläinlapset viehättävät häntä. Lopuksi hänestä on kiva vilkuttaa eläimille. Kirja muodostaa osan turvallisesta, rauhoittavasta iltarutiinista.

Peiton alle!
Teksti ja kuvitus: Dean Hacochen & Sherry Scharschmidt (suom. Ari Jaatinen)
Kustantaja: Nemo, 2011
Mistä: kirjakaupasta