Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina

IMG_4365

Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu  -kirjasarja on jo kaksikymmentäviisivuotias klassikko. Vaikea uskoa näiden riemukkaan anarkististen tyttöjen ehtineen jo naisen ikään! Sarjassa ilmestyi syksyllä kahdeksastoista teos Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina (Tammi, 2015).

Kirjan kantava teema on sisarkateus ja sisarusten välinen kilpailu. Kattilakosken perheen äiti Hanna tahtoo lastensa Heinähatun ja Vilttitossun unohtavan jatkuvan nahistelun ja harrastavan jotain yhdessä. Hän ehdottaa tytöille runokilpailuun osallistumista. “Kun pieni tyttö runoilee, hän unohtaa riitelyn”, miettii Hanna. “Mutta minä tykkään riidellä”, Vilttitossu sanoo pettyneenä. (Tässä kohtaa minua alkaa vähän hymyilyttää.)

IMG_4366

Tytöt osallistuvatkin runokilpailuun, koko ajan keskenään kilpaillen ja nahistellen. Se siitä äidin jalosta ideasta. Pääsee käymään niin, että Heinähattu voittaa ja saa palkintojenjakoa varten uuden asun ja kampauksen, ja, mikä pahinta, rutkasti aikuisten huomiota.

Vilttitossu kurkki ovenraosta. Heinähattu teki hirveän huonon runon, ja nyt se saa nutturan, Vilttitossu mietti vihaisena. Kohta se laittaa sen inhottavan rimpsumekon päällensä ja menee juhliin niiailemaan. Vilttitossu ryntäsi huoneeseensa. Heinähattu on ihmelapsi, ja minä olen hylätty lapsi! Kukaan ei enää välitä minusta.

Hylätyksi tulemisen tunne johtaa siihen, että Vilttitossu tulee juhliin oikein sotkuisena ja sabotoi siskon voittorunon vessajutuilla. Vilttitossun päivityksen jälkeen Heinähatun runo alkaa: Multa pääsi karkuun runopaukku… Heinähattu karkaa paikalta häpeissään eikä jää ottamaan palkintoaan vastaan. Lopulta Vilttitossu pyytää anteeksi (vastentahtoisesti, tietenkin) ja riidat on jälleen kerran hetkeksi unohdettu.

IMG_4766

Miten minusta tuntuu, että viime aikoina Vilttitossun käytös on muuttunut yhäkin villimmäksi ja Heinähattu taas on tullut kiltimmäksi? Selailin kotoa hyllystä löytyvää Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö -kirjaa vuodelta 1999, joka tuki teoriaani ainakin pikasilmäilyllä – varhemmassa kirjassa lapset riivaavat toisiaan tasapuolisemmin. Ehkä kärjistys on ollut tarpeen kirjasarjan jatkuessa, en tiedä. Itseäni viehättää enemmän varhaisten kirjojen ja esimerkiksi juuri tuohon Littoisten riiviöön pohjautuvan Heinähattu ja Vilttitossu -leffan vähemmän mustavalkoinen sisarussuhde, jossa ei pysty niin selvästi erottamaan “tuhmaa” ja “kilttiä” lasta.

IMG_4373

Mutta, kirjojen sankarittarissa ja varsinkin Vilttitossun hahmossa on minua ilahduttavaa anarkiaa. Vilttitossu ei tosiaan suostu kiltin tytön rooliin, vaan tekee niin kuin tykkää. Hän pyytää tekojaan anteeksi, mutta säilyttää kapinallisuutensa. Kirja loppuu sopivasti Vilttitossun runoon.

Oli kerran sieni
joka mäkeä alas kierähti
ja mennessään, hupsis, kovaa pierähti.

Tällainen pieruhuumori on nelivuotiaalle kuin kipinä, öh, kaasutynnyriin. Esikoinen kierii (kierähtää?) naurusta. Hän toistelee runoa ja keksii omia variaatioitaan samasta teemasta. Mieheni tahtoisi tästä syystä laittaa kirjan kokonaan jäähylle odottamaan lapsen kasvamista – nelivuotias tyttäremme on paljon nuorempi kuin kirjan varsinainen kohderyhmä. Äänikirjaversio, joka oli meillä kirjastolainassa ennen kuin tämä painettu kirja muutti taloon, saikin palautua äkkiä takaisin kirjastoon. Ilman aikuisen kommentti- ja tulkinta-apua tämä kirja on pikkuisen liikaa leikki-ikäiselle, mutta yhdessä ääneen luettuna kirja toimii oikein hyvin.

IMG_4367

IMG_4370

Konstaapeli Isonapa ajattelee herkkuja.

Monien hyvien lastenkirjojen tapaan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoissa aikuiset ovat kaikki vähän hölmöjä ja puutteellisia. Kattilakosken perheen vanhemmat ovat vähän omissa maailmoissaan ja kykenemättömiä kohtelemaan lapsia tasapuolisesti. Muista lapsille läheisistä aikuisista Alibullenin neidit ajattelevat vain poliiseja Isonapaa ja Rillirouskua, joiden maailma puolestaan pyörii lähinnä neitien valmistamien herkkujen ympärillä.

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina asettaa aikuisten (korkeakulttuuri-)maailman naurunalaiseksi myös runokilpailun palkintojenjaossa, jossa harmaatukkainen ja arvokas runoilija Mielikki Arhippainen laitetaan lukemaan ääneen Vilttitossun muokkaamaa runoa paukkuineen ja kakkeineen.

Salla Savolainen on luonut kirjasarjaan värikkään ja persoonallisen kuvituksen. Tämä on viides Savolaisen kuvittama Heinähattu ja Vilttitossu -kirja, aiemmin sarjaa kuvitti Markus Majaluoma. Savolaisen kuvituksissa tykkään jäädä katselemaan maisemia ja sisätiloja, jotka ovat aina täynnä kivoja arkisia yksityiskohtia.

IMG_4765

Rakastan myös näiden kirjojen sisäkansien kuvia, joissa voi sijoitella itsensä kertomuksen maisemaan. Lapsena olisin varmaan tuijotellut näitä tuntikausia ja kuvitellut, miten kuljen Heinähatun ja Vilttitossun kanssa kaikkialle.

Pienen epäröinnin jälkeen (“Onkohan tämä nyt vähän liikaa? Opettaako tämä lapselle vääriä käyttäytymismalleja?”) lämpenen tälle kirjalle. Sen huumori naurattaa lasta ja aikuista, tarina vetää hyvin ja kuvitus on onnistunut. Heinähatun ja varsinkin Vilttitossun voi oikeastaan nähdä feministisinä sankarittarina (luittehan jo kaikki Maria Turtschaninoffin sankarittarista kertovan jutun Guardianissa, josta lisää vähän myöhemmin?), vahvoina, toimivina ja ehjinä hahmoina.

Heinähattu ja Vilttitossu runoilijoina
Teksti: Sinikka ja Tiina Nopola
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

 

 

 

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s