Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

Pitääkö lastenkirjojen opettaa? Tai saavatko lastenkirjat opettaa?

Entä onko lastenkirjoilla oikeus olla kapinallisia, nauraa pieruille tai julistaa ei-kasvatuksellista sanomaa? Voiko lapsi saada kirjoista vääriä ajatuksia, tai voivatko kirjat olla jopa vahingollisia lapsille?

Näitä kysymyksiä tulee väkisinkin mietittyä kirjoja lukiessa. Valtaosa kirjoista opettaa melko hillitysti: sanoma on kätketty tarinan sisään huomaamattomasti ja usein huumorintajuisestikin. Toisaalta vastaan ei ole myöskään juuri tullut kirjoja, jotka olisivat (melko vapaamielisten) kasvatusperiaatteidemme vastaisia. Ingrid har plåster (suom. Ilona ja iloinen laastari) -kirja saattoi vähän kiihdyttää esikoisen halua saada laastari joka paikkaan, ja Heinähatut ja Vilttitossut ovat nyt olleet meillä vähän aikaa jäähyllä, koska nelivuotias ei ihan pysty tunnistamaan Vilttitossun urpoiluja, vaan toistelee niitä sellaisinaan hyvinä juttuina.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun meillä on nyt luettu kahta kirjaa, jotka edustavat tietyllä tavalla kahta ääripäätä, toinen opettavaisuutta ja toinen vessahuumoria. Lapset tykkäävät kummastakin, niin minäkin.

IMG_3060

Kathleen Amantin Älä Pure, Hilla! (Lasten Keskus, 2015) on hyvä kirja meidän kaikkien pureskelijoiden perheisiin.

Hilla-tytön hampaista kerrotaan ensin taustaa. Niitä on monta, ne näkyvät hymyillessä ja niitä pestään usein. Joskus Hillalle tulee kuitenkin riitaa pienen Leo-veljen kanssa, ja silloin hän puree veljeä. Se sattuu ja siitä tulee jälki. Hampaat eivät ole pikkuveljen puremista varten, vaan syömistä varten tarkoitetut. Äiti suuttuu ja vie Hillan istumaan portaille (sivuhuomautus – ei vetele, että lapsi laitetaan yksin jäähylle, kuten kirjan kuva näyttää). Hilla miettii äidin sanoja. Kiukkua voi purkaa juoksemalla, potkimalla palloa, juttelemalla tai ehdottamalla toista leikkiä. Ei puremalla. Pahasta mielestä voi kertoa aikuiselle. Purra ei saa.

IMG_3062

Kirja kertoo simppelisti ja toiston kautta, miksi pureminen on kiellettyä. Sen tehokeinot purevat (kjeh) hyvin kaksivuotiaaseemme, joka varmaan onkin kirjan ydinkohderyhmää. Poika osoittelee kulmat kurtussa kuvaa, jossa Hillan pikkuveljen käsivarteen on tullut jälki. Puremisesta tulee jälkiä, pureminen sattuu, muistuttelen. Lapsi on samaa mieltä. Yllättävää kyllä, tämä kirja toimii myös silloin, kun pojalla on paha mieli ja hän kaipaa jotain muuta ajateltavaa. Ehkäpä kirjan pallopäiset hahmot vetoavat häneen.

IMG_3061

Pureminen on jotain, minkä jokainen lapsi varmasti keksii jossain vaiheessa puolen vuoden ja kahden ja puolen vuoden välillä. Kokeillakseen suutaan, testatakseen ihoa ja muita pintoja, osoittaakseen mieltään. Meillä molemmat lapset ovat olleet todella nopeahampaisia jossain vaiheessa taaperouttaan. Kuopus kokeilee edelleen hampaidensa terävyyttä silloin tällöin. Hänen kanssaan on ihan hyvä, että aiheesta voi muistutella myös kirjallisuuden keinoin.

IMG_3065

Hilla on yksin jäähyllä. Tästä en niin tykkää.

Tällaisia suoraan opettavaisia kirjoja ei meillä tule luettua paljon, mutta kuten sanottua, kirja toimii kohderyhmässä hyvin. Kaksivuotias ei vielä kovin monimutkaisia juonikuvioita edes ymmärrä.

Älä pure, Hilla (alk. Niet Bijten, Anna!)
Teksti ja kuvitus: Kathleen Amant (suom. Sanna Hytti)
Kustantaja: Lasten Keskus, 2015
Mistä: arvostelukappale kustantajalta

IMG_3069

David Robertsin Pertun pöksyissä paukkuu (Vau’kirja, 2007) taas edustaa karnevalistista vessahuumoria.

Saako pieruille tai muulle alapäähuumorille nauraa? Minun mielestäni saa, jos kerran naurattaa. Mutta ehkä pienokaisille on tarpeen painottaa samalla, että kaikkien mielestä paukuttelu ei ole hauskaa ja että seurassa ei ole kohteliasta paukautella.

IMG_3070

Pertusta on hauska päästellä hajuja. Hän toteuttaa itseään hammaslääkärissä, taidenäyttelyssä ja kahvilassa. Hyi, sanovat kaikki. Pertun mielestä on epäreilua, että hänen äänekkäitä paukkujaan moititaan, kun kaikki muutkin piereskelevät. Äiti hämää sen yskäisemällä, isä tuhnuttelee salaa ja mummi syyttää kissaa rupsuistaan. Kaikki tekevät sitä, kirja toteaa, mutta Perttu on mestari!

IMG_3071

Kirja löytyi kirpparilta esikoisemme ollessa vähän alle kaksivuotias. Hän tykkäsi sitä kovasti kuunnella, mutta oli aina mukana hyvin vakavana. Paukku ei ollut hänestä kirjallisuudessa mikään naurun asia, vaikka se luontoäänenä häntä kovasti huvittikin. Nyt nelivuotiaana aihepiiri on alkanut tosissaan kiinnostaa tytärtämme – “äiti, saanko mennä vessaan puhumaan vessajuttuja?” – ja kirjakin on alkanut häntä naurattaa.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Suosikkikuvani. Äiti paukuttelee ja yskii.

Jos tämä kirja naurattaa, suosittelen myös Nemon kustantamia Pittau & Gervaisin teoksia Seepralta lorahti pissa ja Ronsulta pääsi paukku. Tai ovathan kaikki lukeneet Werner Holzwarthin ja Wolf Erlbruchin erinomaisen Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä -kirjan (Nemolta tämäkin)?

IMG_3074

Pertun pöksyissä paukkuu (alk. Pooh! Is that you, Bertie?)

Teksti ja kuvitus: David Roberts (suom. Virpi Vainikainen)

Kustantaja: Vau’kirja, 2007

Mistä: kirpparilta

Advertisements

2 thoughts on “Opettavainen ja ei-yhtään-opettavainen kuvakirja

  1. On oikeasti hyvä asia pohtia noita mainitsemiasi kysymyksi. Kyllä lastenkirjojen on hyvä tarjota opetuksia ja kasvattaa, mutta yleensä tykkään, että ne tekvät sen hienovaraisella tavalla. Kasvattavaahan on sekin, että kirjoissa nauretaan kurittomuuksille ja kepposille. Lapset ainakin nauttivat!

    Like

  2. Pingback: David Walliamsin Lievästi ärsyttävä norsu | Lastenkirjapino

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s